XII.
Paappa oli jo paikalla ja tervehti meitä iloisella kädenlyönnillä.
— Hyvää joulua ja tervetultuanne takaisin kotiin. Monta kertaa olen jo tähystystornista etsinyt purjettanne. Aika laillahan te olette miehistyneet!
— Mikäpä siinä miehistyessä, kun miehen toimissa on oltu. Hyvinpä tekin olette säilynyt, näytätte nuoremmalta ja notkeammalta kuin vuosi sitten.
— Ei notkeudessa ole kehumisen varaa. Mutta lämmittäähän henki vielä näitä vanhoja luita. Ja on Luoja antanut terveenäkin pysyä, ettei vielä menneenä kesänä tarvinnut hävetä jäämästäni muista niittäjistä jälelle. Mutta suuria kantamuksia eivät enää minulle tahtoneet tytöt tehdä.
Ukon ylpeytenä oli pysyä heinämaalla ja leikkuutyössä toisten miesten rinnalla.
Rupesimme purkamaan kuormaamme ja kantamaan aittaan, eikä ukko pienempiä kantamuksia ottanut kuin me pojatkaan.
Ketään talonväestä ei sattunut olemaan paikalla tullessamme, joten vältimme kaikki uteliaat kysymykset.
Vietyämme kaikki tavarat, yksin purjeenkin aittaan, läksimme tupaan, ja paappa rupesi hommaamaan tuliaiskahvia.
Tavaroita aittaan korjatessa emme ehtineet juuri mitään puhua, ja nyt tuntui istuminen paapan tuvassa meistä niin oudolta, ettemme tulleet mitään sanoneeksi. Istuimme vain ääneti kuin säkki loukossa. Tämä ei ollut arvatenkaan paapalle mieleen. Hän ei kuitenkaan näyttänyt tahtovan mitään suoraan kysyä, pelkäsi ehkä näyttävänsä vanhuuttaan uteliaalta.
Kun oli kahvi pantu pannuun ja kiehahtanut, veti ukko pannun hiilokselle syrjään ja istuutui Matin viereen penkille.
— Miksette puhu mitään, pojat, oletteko voin myyneet ja rahan hukanneet?
Me vain ujoillen vastasimme, ettei ollut ostajaa, niin söimme itse.
Äänettömyys jatkui.
Ukko sai kupit kaapista pöydälle, kaatoi kahvia, toi sokeria, kermaa ja ihan tuoretta jouluksi leivottua nisuleipää ja käski juomaan. Hyvältä lemahti nenäämme outo haju. Tyhjennettyämme kupit kääntyi ukko suoraan Matin puoleen, joka poissaoloaikanamme oli ruvennut näyttämään miehekkäämmältä kuin minä, ja kysyi:
— Pääseekö päivässä Kalajoelle, kun on välillä yötä?
— Ei toki. Mutta olematta pääsee. Aamupuolella tulimme perille.
— Katsopas poikajunkkareita, kun uskalsivat läpi yön. Entäs nyt tullessanne?
— Nyt matka kesti kuudetta päivää, kun on ollut huono tuuli.
— Olitteko keväällä tukinuitossa?
— Emme olleet.
— Missä olitte viime talven töissä?
— Patsassaarella.
— Patsassaarella? Rupeaako muistini pettämään, kun en voi tuota nimeä muistaa?
— Se onkin uusi paikka.
— Minkälaiset päiväpalkat maksoivat? Onko yhtään jäänyt säästöä?
Matti otti esille rannerenkaansa ja muut kultakoristeensa, näyttäen "säästönsä".
Paappa tutki niitä hetkisen hyvin tarkasti ja kaatoi sitten lisää kahvia itselleen ja meille. Juotuansa tutki hän ne vielä uudestaan, katseli tutkivasti meitäkin ja sanoi lopuksi:
— En usko. Niin paljon ei muutu ihminen yhdessä vuodessa, että olisitte semmoisilla retkillä kulkeneet. Eikö ole kaikki rehellisellä tavalla käsiinne tullut? Ne ovat kultaa. Puhdasta kultaa kaikkityyni.
Vakuutimme yksin suin, että ne saa vaikka viedä suoraa tietä nimismiehelle. "Ja nimismiehelle ne onkin vietävä", lisäsi Matti, "kun ne ovat sellaista maasta löydettyä vanhan ajan tavaraa, jota kruunu ostaa."
— Vai aarnihaudankaivajia teistä on tullut. Ja minä kun olin teistä ajatellut kunnollisia tukkipoikia, ajan ollen ehkä isäntämiehiäkin.
— Älkää, vaari kulta; sanottehan te itse, ettei sahapukilta saa odottaa enempää kuin neljä luotia talia. Mitä me vielä, tämmöiset poikajolpit. Mutta kyllä me olemme hyödyllisempääkin työtä tehneet kuin salatuita aarteita käyneet etsimässä. Meillä on nyt oma tupa ja oma sauna ja kaksi omaa venettä ja oma paja ja kaksi latoa heiniä ja toista tynnyrinalaa maata, valmiiksi aidattuna ja ojitettuna —
— Ja kaksi hevosta ja kuusi lehmää ja lampaita, sikoja ja kanoja määrättä ja kahden rikkaan talon tyttäret emänniksi katsottuna. Kyllä minä puheenne uskon. Mutta uskon — valheeksi.
Paappa epäili, että olimme ruvenneet vanhalla tavalla ilveilemään ja hän olisi jo tahtonut mieluummin ruveta kuulumisia kuulemaan.
Pian kuitenkin vanhuksen suuttumus suli pois, kun aloin juurta jaksain kertoa kaikkia seikkailujamme ja ukko ymmärsi, että todella olimme käyneet siinä paikassa, jossa usvapatsas oli, sieltä löytäneet uuden maan ja asuneet kahden siinä maassa enemmän kuin vuoden ajan. Ukon ilo uutisistamme ei ollut vähempi kuin oma ilomme onnellisesta kotiintulostamme. Ja kun kerroimme tulevaisuudensuunnitelmistamme, sanoi paappa heti tulevansa sinne meidän kanssamme asumaan ja raatamaan.
— Eihän minussa enää täyttä työmiestä ole, mutta varaksi vanha veneessä, arveli vanhus.
Ilolla ja riemulla otettiin tarjous vastaan ja kolmiliitto uudistettiin vahvemmaksi kuin ikinä. Vielä kauan jouluillallisen jälkeen istuimme rätisevän takkavalkean edessä pakisten, ja sikeästi nukuimme, kun paappa kello puoli kolme herätti meidät. Yhdessä talonväen kanssa lähdimme hevosella joulukirkkoon.
* * * * *
Paljon minulla ei ole enää löytöretkestämme sanottavaa. Seurasimme paapan neuvoja ja veimme löydetyt muinaistavarat vanhalle kamreerille. Nuoresta nimismiehestä ei tosin puhuttu mitään pahaa, mutta paappa luotti paremmin vanhaan. Ajaa hiisi hyvälläkin, lempo lautamiehelläkin, sanoi hän.
Vanha kamreeri mittasi, punnitsi ja tutki koristeet tarkoin, kysyi myös tarkasti, milloin ja mistä ne oli löydetty ja lupasi pyhästi säilyttää salaisuutemme, mikäli sitä ei tarvinnut ilmoituskirjeessä kruunulle ilmoittaa. Sitten hän laski omista varoistaan etukäteen pöydälle kaksituhatta markkaa, otti Matilta laillisen kuitin ja sanoi, että Matilla on vielä lähes tuhat markkaa saamista, jos kruunu tahtoo lunastaa koristeet. Muussa tapauksessa saa Matti tyytyä siihen, mitä hän nyt on saanut, ja kamreeri pitää itse koristeet tai myy ne kelle tahtoo.
Matin ilo oli rajaton. Kun paapan kanssa menimme kotiin, rupesivat Matin sarkavaatteet ahdistamaan niin pahoin, että hänen täytyi poiketa räätäliin tilaamaan uudet verkavaatteet. Kolmen päivän perästä oli lautamiehen komea musta ori Matin oma ja hän lähti heti lautamiehen Marin kanssa ajelemaan. Minä kyllä tarjouduin kannoillaseisojaksi, kuten Matti oli ehdottanut, mutta hän selitti, että kun lähtee juuri ostettua hevosta koettamaan, ei ole hyvä ottaa kannoillaseisojaa mukaan, ja niin he lähtivät kahden.
Kaksi viikkoa myöhemmin lähdimme Matin hevosella Ouluun muita kalleuksiamme myymään. Kultaseppä, jolle menimme helmiämme tarjoamaan, maksoi Matin helmistä seitsemänsataa markkaa, joka oli Matin mielestä kultasepälle konkurssikauppaa. Minun isoa helmeäni hän punnitsi ja tarkasti usealla suurennuslasilla, mutta sanoi lopputulokseksi, ettei uskalla ryhtyä niin suureen kauppaan. Hän kehotti minua lähtemään Helsinkiin, jossa useat kultasepät voisivat ehkä lyöttäytyä yhteen tehdäkseen hyvän kaupan, mutta kielsi minua kuitenkin myymästä vähemmällä kuin kahdellakymmenellätuhannella.
— Sen hinnan minäkin uskaltaisin siitä maksaa, hän sanoi, mutta en tahdo teiltä sitä niin vähällä ostaa. Helsingissä saatte monta vertaa enemmän, jos siellä uskaltavat siihen kauppaan ryhtyä.
En muista enää, mihin paikkaan Matti ja minä istuuduimme. Me pelästyimme kultasepän puheesta. Panin helmeni pois laatikkoon, missä minulla oli pikkuhelmetkin ja otin sen sijaan esille pienen palttinapussin, jossa minulla oli kilo kultahiekkaani. Kultaseppä taas tarkasti, mittasi ja punnitsi, sanoi kullan olevan parasta Lapin kultaa ja tarjosi minulle siitä lähes kolmetuhatta markkaa. Tätä kauppaa ei hän kuitenkaan tehnyt, ennen kuin olimme molemmat näyttäneet hänelle sekä papinkirjamme että nimismiehenpassimme, joissa jälkimmäisissä sanottiin, että olimme juuri palanneet matkoilta Lapin puolesta ja olimme täysin luotettavia nuorukaisia.
Huomattuani kultasepän kunnialliseksi ja hyväntahtoiseksi mieheksi tarjosin hänelle kourallisen kultahiekkaa, jos hän suostuisi tulemaan mukaan Helsinkiin minulle avustajaksi. Muuten en uskaltanut sinne lähteä. Siihenkin kauppaan hän suostui. Matti ei tahtonut sinne seurata, vaan lähti kotiin kertomaan paapalle matkastamme. Hän taisi myöskin vähän epäillä, tokko tuo kultaseppä osaisi kultaa pinspakista erottaa.
Helsingissä kävi niin kuin uusi ystäväni oli sanonut. Hän itse ja kolme muuta kultaseppää ostivat yhdessä ison helmeni hinnasta, jota minua on kielletty ilmoittamasta. Kovin minua hävetti, kun sanomalehdissä kerrottiin Lapin puolesta kotoisin olevasta pojasta, joka oli löytänyt helmen, jonka ostamista varten täytyi muodostaa osakeyhtiö ja joka oli Helsingin kultasepille myynyt viisitoista kiloa hienointa kultahiekkaa.
Muistaen kirjallisen sopimukseni Matin kanssa Pylväskoskesta, panin puolet kultahiekan hinnasta Matin nimelle pankkiin.
Apinasilmistä kultasepät eivät voineet varmuudella muuta sanoa kuin että ne eivät olleet helmiä, vaan jonkunlaisia jalokiviä, kuitenkin hyvin outoa laatua, ne kun eivät olleet hiotutkaan jalokivien tapaan, vaan helmien muotoon. Tämä kuuluu olleen kaikkein vanhin jalokivien hiomistapa. Yksi kultasepistä, jolla oli suuri kaappi täynnä omaa ammattiaan koskevia kirjoja, otti suuren vanhan kirjan esille ja rupesi siitä toisille suomentamaan:
"Neljätuhatta vuotta sitten on Intiassa ollut epäjumalankuva, joka esittää maan sisustassa olevien vesien jumalaa. Sillä kuvalla on ollut silminä kaksi ihanaa helmenmuotoista jalokiveä, josta ei ole useampia löydetty kuin nämä kaksi. Itse kuvakin on ollut puhdasta kultaa ja se on esittänyt istuvaa jumalaa. Kuva on ollut kokoonpantu yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä osasta, jotka on hyvin tarkasti toisiinsa liitetty, ja kuhunkin osaan on kaiverrettu sen papin nimi ja viisausoppi, joka sen osan on tehnyt ja jumalankuvaan liittänyt. Kuvan vatsassa on ollut kätkettynä esine, jota sanotaan viisasten kiveksi ja jota kaikki maailman viisaimmat ovat kaikkina aikoina turhaan etsineet. Kuvan ylimmäinen pappi yksin on tämän salaisuuden tuntenut, ja siitä on ollut säilytetty kokonaista salaista kirjastoa kahdeksassa eebenpuisessa kaapissa. Pyhimmät näistä kaapeista ovat olleet lukitut eräällä salaisella sanalla, joka löytyy samasta rasiasta, missä viisasten kiveäkin säilytetään. Tätä rasiaa avattaessa noudatettakoon erinomaista varovaisuutta, koska rasia, sadun mukaan, sisältää myöskin kaksi aina elävää, pientä, mutta äärettömän myrkyllistä käärmettä."
"Tämän kuvan pyhine kaappeineen on ryöstänyt ja sotasaaliina mukanaan vienyt eräs pohjoisesta päin tullut hurja kulkurikansa. Siitä lähtien ei ole mitään tietoa säilynyt tuosta epäjumalankuvasta ja sen pyhistä kaapeista."
Minä en puhunut tuosta sadusta sanaakaan, vaan kiitin onneani, etten tutkinut sen enempää tuota iljettävää apinan kuvaa ja että annoimme lappalaisen yläkaappien olla rauhassa. Enkä aio myöskään semmoisiin asioihin ryhtyä, niin kauan kuin on kuokkamaata yllin kyllin Patsassaarella. Ryhtykööt viisaammat miehet sotaan intialaisia käärmeitä ja epäjumalten taikoja vastaan.
Kultasepät panivat jalokiveni säilytettäviksi pankkiin ja lupasivat sodan loputtua lähettää ne Ranskaan erään kuuluisan asiantuntijan tutkittaviksi. Sitten he veivät minut mukanansa paikkaan, jossa sanoivat tavallisesti vietettävän tämmöisten suurten kauppain harjakaisia. Siellä oli pöydälle katettu niin monia ruokia ja juomia, etten kehdannut niitten ääreen istuakaan. Mutta kultasepät pitivät hauskaa. Minulta he kysyivät, minkälaiset ruoat minun mielestäni tämmöisissä kemuissa olisivat sopivimmat, johon omasta puolestani en juuri osannut mitään selvitystä antaa. Sanoin vain, että kun meilläpäin vanhat miehet joskus tahtoivat huvitella, niin sianlihaa ja sillinkalaa ja pirttiviinaa ja mahorkkitupakkaa pidettiin parhaimpana ruokana. Kultasepät naurahtivat Pohjanmaan ukkojen ruokalistalle ja jatkoivat lystiään. Söin muutamia hyviä voileipiä ja lautasellisen lientä, jonka jälkeen kultasepät hurrasivat minua kattoon asti. Mutta kun he nyt rupesivat laulamaan ja ruotsia rupattelemaan, lähdin kortteeriini, jossa nuo intialaiset käärmeet kauaksi aikaa ryöstivät unen silmistäni.
Seuraavana päivänä oululainen kultaseppä neuvoi minua erään herran luokse, jonka sanoi tutkivan kultakiviä valtion puolesta. Hänen haltuunsa jätin kultakivimöhkäleeni ja sitten lähdin kotiin. Muutama viikko myöhemmin sain postissa isohkon kultakappaleen sekä kirjeen, jossa sanottiin, että jos minulla on makasiini täynnä tuota kiveä, niin minulla on leipää ikäni loppuun saakka, koska muualla maailmassa ei olekaan niin hyvää kultakiveä kuin tämä. Vastasin tuolle ystävälliselle virkamiehelle, että minulla on kokonainen vuori tuota samaa kiveä ja yhden makasiinillisen annan mielelläni hänelle vaivastaan. Hän kiitteli suuresti ja on nyt jonkun asianajajan avulla toimittanut minulle lailliset oikeudet kultavuoreeni.
Matti on vieläkin sitä mieltä, että minulla on vain pinspakkivuori ja että Helsingin herrat ovat minua pitäneet lystinään. Enkä minä itse myöskään paljon siitä kultavuorestani välitä, mutta onhan se hyvä olemassa, ellei maanviljelys ota onnistuakseen. Ja jos onnistuukin, kuten varmasti uskon onnistuvan, niin voihan huvikseen väliajoilla ryhtyä kullankaivamistoimeenkin.
Koko Rimpisuo järvineen ja saarineen on nyt Matin ja minun yhteistä omaisuutta. Isossajaossa oli "viljelykseen täysin kelpaamattomana" annettu kyläkunnalle yhteismaaksi. Kun kyläkunnalla ei ollut muuta hyötyä yhteisnevastaan kuin mitä marjoja poimivat parpelot nauttivat, ja mikä hyöty heille on yhä varmistettu, niin isännät katsoivat tehneensä satumaisen hyvän kaupan, kun 100,000 markkaa puhdasta rahaa pantiin pöydälle. Ellen olisi saanut isoa helmeäni myydyksi, emme olisi kyenneet tämmöistä hintaa maksamaan. Mutta ei sitä myöskään olisi pyydetty, ellei puhe pohjattomista rikkauksistamme olisi levinnyt kaikkialle.
Ainoa, joka ei ole ollut täysin tyytyväinen asioiden kulkuun, on isäntä, joka valitteli joutuvansa uudestaan holhoojantoimeen, josta jo luuli olevansa vapaa. Muutaman vuoden perästä hän pääsee kuitenkin toimestaan, emmekä me nytkään aiheuta hänelle suurta murhetta.
Ensi talvena muutetaan paapan ja Matin kanssa Patsassaarelle asumaan. Olen kirjoittanut tämän kirjan sen varalta, että olisi toisia reippaita poikia, jotka tahtoisivat seurata uudisasukkaina mukaan matkalle. Tilaa on kokonaiselle kyläkunnalle.
Jos joku teistä sattuu omistamaan käyttökuntoisen kahdenlennettävän lentokoneen, voimme jo tänä syksynä tehdä pienen huvimatkan Patsassaarelle katsoaksemme, onko kaikki hyvin tallella. Mutta vasta ensi syksynä muutetaan sinne miehissä. Postiosoitteeni on vain:
Jussi
Paapanmäen postitoimisto.
End of Project Gutenberg's Rimpisuon usvapatsas, by Alfred Emil Ingman