I.
ISÄNNYYDEN ALAISENA.
Kun Suursalon isäntä jätti isännyyden ja ryhtyi eläkkeelle, erotti hän itsellensä elinajakseen pienen palstan Harjakosken takamaalta.
Maatilkku, tuskin kahden hehtaarin suuruinen, on ihan kosken rannalla, kaikkialla laajan kruununmetsän ympäröimänä. Miten tuo maapalanen koskinensa keskellä kruununmetsää on tullut kuulumaan Suursalon taloon, on yksi noita vanhan ajan maanmittarien salaisuuksia, joitten selittämisellä nykyajan ihmiset turhaan vaivaavat päätään. Mutta talon papereihin ja karttoihin on omistusoikeus täysin selvästi merkitty, eikä kruunukaan ole koskaan talon oikeutta tässä asiassa kieltänyt. Ei ole asiasta myöskään nostettu koskaan puhettakaan. Sillä kyseessä oleva kruununmetsä, vaikka puhdaskasvuinen ja laaja, on kuitenkin miltei arvoton. Harjusjoki ei näet kelpaa tukinuittoon, ja muutakaan uittoväylää ei lähiseuduilla löydy.
Harjuskosken palstalle on talosta kahden "sudenpenikulman" matka, mikä oikeastaan merkitsee lähes kolme penikulmaa. Senpätähden ei talon väestä ole kukaan muu sillä kulmalla käynyt kuin hän, joka nyt tuskin kuudenkymmenen vanhana sai nimen vanha isäntä.
Jätettyänsä isännyyden pojallensa jatkoi vanha isäntä reimasti työntekoa talon hyväksi. Muuta näkyvää muutosta isännyyden siirtyminen ei aikaansaattanut kuin että tästä lähtien nuori isäntä rupesi käymään talon maksuja suorittamassa pappilassa ja kruununmakasiinilla sekä edustamassa taloa kirkon- ja kuntakokouksissa. Muuten kävi kaikki vanhaan totuttuun tapaan. Johtiko vanha vai nuori isäntä talon työt, sitä ei paljon kukaan tietänyt.
Täten jatkui hiljaista, rauhallista elämää talossa viisitoista vuotta. Harjuskosken palstasta ei puhuttu kuin kerta vuodessa vain, nimittäin aina vanhan isännän syntymäpäivänä. Silloin tavallisesti päivällisen jälkeen nuori isäntä alotti siitä puheen kysymällä, milloin isäukko aikoo lähteä omaa maataan katselemaan. Ja näissä tilaisuuksissa laskettiin aina vähäisen leikkiä eläkemaasta, jota ei kukaan muu kuin omistaja ollut nähnyt. Eikä kaikki talonväki uskonut sen olemassaoloonkaan.
Mutta vanhan isännän 75:ntenä syntymäpäivänä kuoli vanhaemäntä, ja siitä pitäen rupesivat vanhuksen voimat nopeasti vähenemään. Sairas hän ei juuri ollut, mutta ei jaksanut enää seurata miehiä töihin, lakkasi harrastamasta talon asioita ja heitti kaikki toimet nuoren isännän huostaan. Talon väki rupesi nimittämään nuorta isäntää, joka hänkin oli jo yli viidenkymmenen, vain isännäksi ja vanhaa isäntää vaariksi. Tuo nimenmuutos tapahtui aivan itsestään, kenenkään siitä sen enempää puhumatta.
Vanha isäntä ei tavallisesti vastannut mitään Harjuskoskea koskeviin leikkipuheisiin.
Syyn tähän vaiteliaisuuteen tiesin aivan hyvin minä, joka olin jo monta vuotta joka syksy seurannut isäntääni hänen käynneillään Harjuskoskella. Isäntä osti minut eräänä keväänä Lapin puolesta tulevalta mieheltä ja maksoi minusta neljäkymmentä kovaa markkaa, vaikka olin vasta kuuden kuukauden vanha. Tämä oli nuoren isännän mielestä kuulumaton penikan hinta, ja hän vastusteli niin kiihkeästi kauppaa, että vanhan isännän vihdoin täytyi kiivastua. Hän polki jalkaansa lattiaan ja sanoi: "Vait mukula! Omien rahojeni isäntänä olen vielä, enkä ole koskaan sinun kukkarosi isännäksi pyrkinyt." Pelkäsin joutuneeni riitaisen talon koiraksi, mutta kuulin myöhemmin vanhalta emännältä, että tämä oli ainoa kova sana, minkä vanha isäntä oli pojalleen puhunut. Itse olin myöhemmin monta kertaa tilaisuudessa huomaamaan, että vanhan ja nuoren isännän välit olivat mitä parhaimmat. Minusta vain oli heillä eri ajatukset. — Myöhemmin samana päivänä ilmoitti minulle uusi isäntäni, että jos entinen isäntäni olisi minusta vaatinut vaikka sata markkaa, olisi hän senkin saanut. Uuden isäntäni hyvät ajatukset minusta ilahduttivat minua suuresti, ja päätin yrittää parastani ollakseni hänelle kaikin puolin mieliksi. Onnistuin myöskin niin hyvin, että jo ensimmäisenä syksynä maksoin hänelle hintani ja ruokani. Saimme yksissä neuvoin sinä syksynä kolmatta sataa oravaa ja kaksi kettua, puhumattakaan linnuista. Kun sinä talvena Paavalin-markkinoilla maksettiin oravannahoista 35 penniä kappaleesta ja kun toinen revoista sattui olemaan ristikettu, jonka nahasta maksettiin 70 markkaa, tuntui minusta kuin ei olisi nuorikaan isäntä ollut enää minuun tyytymätön. Ainakaan hän ei puhunut mitään, kun isäntäni kotiin tultuaan löi rahakukkaronsa pöydän laitaan sanoen: "Hallin ja minun yhteiset rahat." Luulen esiintyneeni itsekin tässä tilaisuudessa jotenkin ylpeästi, sillä tiesin hyvin, että ilman minua olisi isäntäni oravansaalis supistunut jotenkin pieneksi ja että ketut juoksisivat vielä tänäänkin metsässä.
Jo ensimmäisenä päivänä tutustuin uudessa kodissani kaikkiin talon väkeen kuuluviin henkilöihin. Parin viikon kuluttua tunsin kaikki kyläläiset. Ei ole kahta ihmistä, jotka haiskahtaisivat samalta. Ja koska muistini ei ole huonompi kuin haistinikaan, en erehdy koskaan kahden henkilön hajusta. Kun olen kerta pistänyt kuononi jonkun ihmisen vaatteisiin — vaatteissa säilyy haju paraiten —, on sen ihmisen haju muistissani yhtä hyvin säilytettynä kuin ryövärin peukalon kuva poliisin kirjoissa.
Kaikki ihmiset eivät haise hyvälle. Muutamat löyhkäävät minusta hyvinkin pahalle, ja semmoisten en anna koskaan hyväillä itseäni. Isäntäni tuoksuu erinomaisen hyvälle. Olen huomannut toistenkin koirain saavan hänestä saman käsityksen. Vihaisinkin äkäpussi kun pistää kuononsa hänen vaatteittensa poimuihin, huiskuttelee heti häntäänsä ja sivelee päätään hänen housunlahjettaan vastaan. Olen huomannut, että melkein kaikki metsästäjät haiskahtavat hyvälle. Epäystävälliset tunteeni maankulkijoita kohtaan ovat melkein aina samoja kuin heidän tunteensa minua kohtaan. En voi heidän käryänsä kärsiä. Myöskin heidän ulkoasunsa on minulle useimmiten vastenmielinen.
Mutta minunhan piti kertoa Harjuskoskesta.
Leikkuun päätyttyä piti isäntäni tavallisesti lomaviikkoja kekriin asti. Silloin hän ei ollut talon töissä enempää kuin talon ruuassakaan. Joka maanantai-aamu, aikaa ennenkuin talonväki oli noussut, sälytti hän selkäänsä ison tuohikonttinsa, otti luodikkonsa naulasta, avasi tuvan oven, jossa minä jo seisoin odottamassa, ja pimeässä lähdettiin yhdessä metsään.
Aamiaisen söimme säännöllisesti eräällä tervahaudalla, jota ei ole miesmuistiin enää käytetty, mutta jonka sysivajassa metsämiehet välistä ovat yötä. Päivällinen syötiin jo kosken rannalla, ja heti päivällisen jälkeen lähdettiin metsään.
Olen jo sanonut, että Harjuskosken takapalsta on kaikkialla kruunun metsän ympäröimä. Meidän puolella jokea nimittäin. Mutta joen toisella puolella ovat meidän pitäjän ja naapuripitäjän laajat takamaat, joissa ei koskaan kulje ihmisiä, ellei joskus jokunen eränkävijä. Ne ovat siis kokonaan meidän, isännän ja minun hallussa. Ja me ne tunnemme myöskin niinkuin oman tuvan lattian. Metsästystovereita emme ole koskaan rakastaneet, sillä toistemme seura on meille ollut aina täysin riittävä. Nautimme paraiten metsän riemuista puhumatta niistä kenenkään kanssa. Päivällä emme myöskään puhu paljon toistemmekaan kanssa. Useasti emme koko päivänä näe toisiamme muuta kuin vilahdukselta isännän pyssyn pamahdettua. Silloin aina pakisemme hetkisen ja sovimme matkan suunnasta. Tiedämme myöskin aina varsin hyvin, missä toinen kulkee. Isäntä aina välistä tahallaan katkaisee risun, ja jos joskus en huomaisi, missä hän liikkuu, haukahdan yhden ainoan kerran, jolloin hän vastaa lyhyellä vihellyksellä. Tämä on sovittu merkkimme.
Mutta illalla kun on lintu tai kalakeitto nostettu tulelle, pidetään pakinahetki, jolloin päivän tapahtumat joutuvat pohdittaviksi. Näen vielä yölläkin niistä unta. Ajan kettua takaa, että käpäläni rupeavat unessakin juoksemaan, vingahdan puuhun istuutuvalle teerelle tai haukahdan oravaa pari lyhyttä nalkutusta, kunnes isännän "soh, Halli" äkisti ehkäisee unennäöt.
Täten jatkamme hauskaa elämäämme metsässä perjantai-iltaan asti. Lauantaina iltapäivällä ollaan taas kotona. Vasta mikkelin jälkeen, kun oravan- ja ketunnahat tulevat täyskarvaisiksi, viivymme joskus kaksi viikkoa yhtä painoa Harjuskosken seuduilla. Muuten ollaan aina viikkokannalla vain, sillä olemme isännän kanssa ahkeria kirkkomiehiä. Minullakin on oma paikkani varattuna kirkossa ison käytävän päässä, josta en liikahda, ennenkuin näen isännän rupeavan tekemään lähtöä. Kaikki kirkkoväki tuntee hyvin minun paikkani, ja jos joskus en ole onnistunut livistämään kirkkoon sisälle, kysyvät ihmiset ihmeissään toisiltaan, oliko Suursalon vanha isäntä sairastunut, kun ei Hallia näy tavallisella paikallaan.
Onpa minusta kerta saarnattukin. Kun pojat lehterillä eivät ymmärtäneet olla hiljaa, rupesi rovasti heitä torumaan ja sanoi, että Suursalon Hallikin tietää paremmin kuin he, miten kirkossa tulee käyttäytyä. Minä kun kuulin itse rovastin nimeäni mainitsevan, katsoin kohteliaisuuden vaativan, että nousin istualle ja katsoin rovastia kasvoihin. Poikien kasvojeneleistä huomasin kuitenkin, että menettelyni ei ollut hyvin mietittyä, ja oman talon poika sanoi kotiin tultuaan, että rovastin kaunis nuhdesaarna oli menettelyni kautta mennyt aivan hukkaan. En koettanut myöskään tämän jälkeen koskaan sekaantua papin tai kirkonpalvelijan toimiin, vaan makasin aina liikkumatta paikallani. Eikä minua siinä myöskään häiritty kuin yksi ainoa kerta. Vanhan suntion kuoltua oli uusi muka jotain olevinaan ja yritti käskeä minua kirkosta pois. Mutta kun irvistelin ikeniäni ja sanoin pari kertaa "rrh", huomasi hän parhaaksi olla nostamatta riitaa, semminkin kuin paikkani oli ihan numerotaulun vieressä, johon hänellä näkyi olevan useasti asiaa.
Kerroin olleeni kuuden kuukauden vanha, kun eräänä kevätpäivänä jouduin Suursalon isännän haltuun. Sanoin myöskin, että nuori isäntä oli jonkun verran nurjalla mielellä koiranoston johdosta.
Kyseessä oleva päivä oli lauantai. Sunnuntaina iltapäivällä nosti uusi isäntäni tuohikonttinsa, joka näytti olevan tavallisen raskas, hartioilleen, heitti olalle pari verkkoa, sanoi aikovansa lähteä kalastamaan, vihelsi minut mukaansa ja läksi. Huomasin, ettei tässä talossa ollut tapana lähtevältä kysyä, minne aikoi mennä tai kauanko aikoi viipyä kotoa poissa. Semmoiset kyselyt olisi pidetty sopimattomana uteliaisuutena. Läksimme kulkemaan polkua, joka vei eräälle järvelle, missä talon väki välistä kulki kalastamassa. Mutta tultuamme talon näkösältä, poikkesi isäntä metsään ja rupesi kulkemaan ihan toiseen suuntaan kuin järvelle päin.
Kävelimme yhtä painoa läpi yön, ja minusta oli matkamme sanomattoman hauska. Lunta ei näkynyt enää missään, aukeamilla rupesi ruoho jo pistäymään esille kulosta, ja ilma oli ihan parahiksi lämmin. Aamupuolella istuutui isäntä vähän väliä kivelle lepäämään, katseli metsää, kuunteli metsän monenlaatuisia ääniä ja näytti erinomaisen onnelliselta. Minustakin tuntui elämä suloisemmalta kuin ikinä ennen. Makasin nurmella isännän vieressä, katselin uteliaasti hänen kasvoihinsa ja huiskuttelin häntääni. Rupesin jo ymmärtämään saaneeni hyvän isännän. Edellistä isäntääni en paljon tuntenut eikä hän myöskään minua. Hän ei näet ollenkaan seurustellut toverillisella tavalla kanssani, ja pysyimme sentähden jotenkin vieraina toisillemme. Nykyinen isäntäni oli kahdessa päivässä puhunut enemmän kanssani kuin edellinen omistajani kuuden kuukauden aikana. Nytkin rupesi hän minulle kertomaan olevansa pian seitsemänkymmenen vanha ja että minä kaiken todennäköisyyden mukaan olin hänen viimeinen metsästysapulaisensa. Huiskuttelin koko ajan myöntäväisesti häntääni ja sain pari kertaa jopa nuolla hänen käsiänsäkin. Täten oli toveruutemme niin lujasti vahvistettu, etten olisi vähääkään empinyt syöstä väkevimmänkin miehen kurkkuun, jos vain isäntäni olisi käskyn antanut. Ymmärsin, että isäntä käsittää tämmöiset asiat paremmin kuin minä ja että hän on paremmin ymmärtävänä käskyistään vastuunalainen. Minun tulee vain häntä empimättä totella.
Kun isäntä nyt viimeisen kerran tänä aamuna nousi sovittamaan konttia uudestaan hartioilleen, kuulin hänen huokailevan: "Hohhoi, kun rupeaa vanhuus vaivaamaan! Mutta kiitos Luojan, joka on vielä kerran kesän alkuun auttanut. Jokohan tuli tällä kertaa viimeinen; olisin minä kuitenkin vielä muutamasta kesästä kiitollinen. Eipä tiedä, miten on osani määrätty."
En ymmärtänyt oikein tällä kertaa isännän puhetta. Minusta oli hän vielä hyvinkin reipas ja voimakas. Kontti näytti kohtalaisen raskaalta, yhtenä yönä oli marssittu lähes kolme penikulmaa, ja nyt hän kuitenkin reippaalla liikkeellä heitti taakkansa uudestaan hartioilleen. Minä puolestani tunsin itseni erinomaisen nuoreksi ja iloiseksi enkä osannut vielä silloin vanhuuden vaivoja käsittää.
Kosken pauhina kuului näin tulvaveden aikana tähän paikkaan asti.
Puolen tunnin kuluttua olimme sen rannalla.
Isännän eläkepalsta, joka kuusi vuotta tuli olemaan yhteisenä metsästyskotinamme, miellytti minua mainiosti. Metsä oli tässä korkeakasvuista kuusikkoa. Ihan kosken varrelta oli isäntä kaatanut puut ja murtanut juuretkin maasta, joten kosken rannalle oli syntynyt pieni, tasainen niitynkoppilo, ainoastaan 60 tai 70 askelta läpimitaten. Korkeakasvuinen, sankka metsä ympäröi kolmelta sivulta seinän tapaisesti tämän rauhallisen tyyssijan ja neljännellä sivulla oli koski ja — keskipäivän aurinko. Niityn koskea vastapäätä olevassa päässä oli isännällä kahden pilvenkorkuisen kuusen juurella pieni lato — en muista nähneeni pienempää. Kattoon asti täytettynä veti se ehkä kaksi tavallista talvihäkkiä; nyt se oli ainoastaan puolillaan heiniä. Lato ei ollut eilen tehty, koska se oli isännän isoisän rakentama. Mutta täyshyvässä kunnossa se vieläkin oli, ja tuohinen katto ei ollut mistään paikasta rikki. Koirakin ymmärtää pitää arvossa tämmöisen kodikkaan asunnon mukavuutta. Hypähdin myös kohta sinne sisään pitämään kotitarkastusta ja hetken perästä nukahdin heiniin.
Jonkun tunnin perästä tuli kova ukkosensade, ja isäntäni, joka tähän asti oli istunut kivellä kosken rannalla ja katsellut ohikiitävää vettä, tuli myös latoon ja pani hänkin maata. Vasta päivällisaikana olimme nukkuneet kylliksemme. Aurinko loisti nyt kirkkaalta taivaalta.
Isäntä rupesi nyt tarkastamaan harvoja talouskapineitamme, jotka seinässä riippuivat, otti seinänraosta kovasimen ja rupesi sillä kirvestä teroittamaan. Olisin mieluummin nähnyt hänen ottaneen kontistaan jotain syötävää, sillä vatsani rupesi tuntumaan jotenkin tyhjältä. Mutta kun isäntä ei ollut itsekään vielä mitään syönyt, en kehdannut muistuttaa.
Ei tarvinnut kuitenkaan kauan odottaa, sillä kun kirves oli isännän mielestä kylläksi terävä, kaivoi hän heinien alta esille vähäisen padan. Olin isännän kontissa nähnyt perunapussin ja rupesin jo pelkäämään, että hän aikoo keittää perunoita päivälliseksi. Niistä vatsani ei paljon hyödy, ei ainakaan, ellei hän survo niistä perunamokkaa. En ole tottunut tuommoista taikinaista ruokaa pureksimaan, ja perunanpalasiin ruuansulatuselimeni eivät pysty.
Epäilykseni olivat kuitenkin turhia. Ladon seinän vierustalla oli paksu koivupölkky, josta tuntui epäilyttävä ruuanhaju. Sinne isäntä meni, nosti sen ylemmän, kannentapaisen kyljen pois ja paljasti todellisen ruoka-aitan. Pölkyssä oli ryynejä, herneitä, jauhoja, leipää ja suolaa. Isäntä tarkasti huolellisesti, näkyisikö missään hometta, otti pölkystä jauhoja ja muutaman suolajyvän, ja sitten lähdettiin yhdessä keittämään puuroa. — Pölkyn kannen syrjissä näkyi kaikkialla hiiren nakerruksia, mutta koivu on koivua: liian kovaa näkyi olleen hiirien hampaille.
Jo kerroin, että Harjuskoski rajoitti etelässä niittypalasemme. Koski oli kevättulvan aikana aika mahtava, mutta nyt se oli jo paljon vähentynyt, ja kesällä sitä ei sopinut oikeastaan koskeksi sanoa: se ei ollut silloin paljon muuta kuin vuolas virta. Hyvä osa koskea oli sileätä kalliota, jota vesi oli ojantapaisesti uurtanut, niin että vähän veden aikana sekä kesällä että talvella vesi virtasi useana eri metrinlevyisenä purona. Tuo näytti minusta ensin niin omituiselta, että kysyin isännältä, oliko hän pannut veden tällä tavalla virtaamaan. Mutta isäntä vastasi, että nämä uurteet oli mahtavampi mies kovertanut. Kun isäntä minusta näytti mahtavammalta kuin kukaan muu, kysyin kuka tuo mahtavampi oli. En saanut kuitenkaan siitä selvää; isäntä hymyili vain ja sanoi, etten minä sitä ymmärrä, vaikka hän koettaisikin asiaa minulle selittää. Siihen minun täytyi tyytyä. Isäntä ehkä tarkoitti, että vesi oli häntä mahtavampi.
Koskessa oli tässä sileäpohjaisessa paikassa kaksi isoa kallionlohkaretta, joitten yli vesi ei kevättulvallakaan noussut. Tähän paikkaan oli isäntä laittanut portaan, että pääsi tulvavedenkin aikana toiselle rannalle. Kesällä pääsi yli ilmankin porrasta, paitsi pitkällisten sateitten jälkeen. Mutta kesällä kävimme vain muutaman kerran täällä kalastamassa emmekä silloin monta päivää viipyneetkään. Eikä minulla myöskään ollut silloin paljon muuta tekemistä kuin maata rannalla päivää paistattamassa.
Isännän tekemä porras oli tosin yksi ainoa hirsi vain, ilman kaidepuuta, mutta tukeva ja hyvä se oli. En ole koskaan ymmärtänyt miksi porras tehtäisiin leveämmäksi, kun yhdellä hirrellä on mukavampi käydä kuin kahdella; ja kaidepuista en ole ikinä mitään hyötyä huomannut.
Kuten olen jo kertonut, on meidän puoleinen joenranta sankkaa havumetsää, kruunun metsää kaikki monen penikulman päähän. Siinä ei ollutkaan paljon otuksia, melkein yksinomaan oravia. Sentähden emme myöskään kulkeneet siinä metsästämässä. Isäntä sanoi, että metsästäminen siinä ei oikeastaan ollut luvallistakaan. Mutta kävin minä sentään muutamia kertoja huvikseni yksin, eikä tullut kukaan pois ajamaan. Otinpa kerran semmoisella huviretkellä kiinni jäniksenkin ja olisin vapaasti saanut kantaa sen mukanani pois, mutta kun se oli yksityinen saaliini, katsoin sopivammaksi pistää sen omaan poskeeni.
Mutta joen toisella rannalla, kas siinä metsästysmaa, joka kelpaa. Vaihtelevaa havu- ja lehtimetsää penikulmittain joka haaralle. Mäkiä ja kukkuloita, pieniä ruohorantaisia metsäjärviä, joista aina sinne tullessa nousi joku heinäsorsaparvi tai yksinäinen kaakkuri. Ja joka laaksossa lirisevä puro, jonka varret kasvoivat joko tiheätä pajukkoa tai korkeita koivuja. Isäntä tavallisesti sanoi, että kauniimpaa maata kuin tämä seutu on, ei löydy missään. Erittäinkin pienet umpinaiset metsälammet olivat hänen mielipaikkojansa, ja päiväsydämellä, jolloin metsänriista ei ole liikkeellä, loikoilimme välistä useita tuntejakin nurmikossa semmoisilla rannoilla. Oli metsästysalueemme minunkin mielestäni kaunista, mutta pääasia oli kuitenkin, että siinä asui paljon eläimiä, sekä lintuja että nelijalkaisia, ja että maa oli miltei kaikkialla ruohoista tai sammaleista, joten käpälät eivät käyneet aroiksi.
Isännän paras mielipaikka oli kuitenkin kodinvastainen joenranta, joka oli korkea, suuria koivuja ja haapoja kasvava mäki. Sinne läksi hän nyt tänä ensimmäisenä päivänämme, kiipesi ihan rannassa olevan korkean kiven laelle, johon hän istuutui. Aina välistä huusi hän: "Hoi, Halli!" Ja minä vastasin joka kerta ladon edustalta haukunnalla. Täten sulostutti hauska keskustelu ensimmäistä iltaamme Harjuskoskella.
Hyvin aurinkoisella paikalla kosken rannalla oli isännällä viljelyksensä. Ne eivät olleet suuren suuria: kaksi lyhyttä penkkiä vain. Illalla kaivoi isäntä heinien alta esille virkaheitto lapion ja käänsi penkit. Hän uudisti toimensa joka ilta täällä ollessamme, sekoittaen multaan jotain jauhetta kontistaan. Mutta viimeisenä iltana istutti hän perunansa toiseen penkkiin ja toiseen kylvi hän pieniä siemeniä, nauriinsiemeniä, kuten sitten syksyllä ymmärsin.
Nukuttuamme yön ladossa menimme seuraavana aamuna jo ennen auringonnousua rannalle ja kuljimme jokivartta palan ylöspäin. Kahden kiven välissä metsässä oli isännällä havukatos, ja sen alta veti hän esille veneen, jonka saumoja hän hyvin huolellisesti tarkasti. Yhdestä paikasta näkyi päivä sauman läpi. Isäntä löi siihen muutamia rautanauloja, veti veneen rannalle, johon hän laittoi tulen, pannen siihen useita särmäisiä kiviä lämpiämään. Sillä aikaa kuin kivet lämpesivät, kävi hän metsästä pari kourallista pihkaa. Latoi sitten lämpimät kivet korjattavalle paikalle, ja kun puu tuli hyvin kuumaksi, juotti kiven avulla koko sauman pihkaa täyteen. En ollut tämäntapaista ennen nähnyt, jonkatähden myös hyvin tarkasti katselin koko ajan isännän tointa. Juuri kun aurinko pilkisti puitten latvojen takaa, potkaisi isäntä veneen vesille. Ei tullut tippaakaan vettä.
Hyppäsin heti veneen kokkaan, ja läksimme soutamaan jokea ylös. Näin mukavasti ja hauskasti en ole ennen ikinä kulkenut. Kokassa istuen näin hietapohjaisilla paikoilla, miten sukkelasti kalat kiitivät venettä pakoon, ja hyvin matalalla paikalla istui kiven vieressä aika iso krapu, joka huomatessaan paon myöhäiseksi, nosti avatut saksensa venettä kohti ja näytti aivan naurettavan julmistuneelta. Olisikohan tuo rumikko hyökännyt kimppuumme, ellemme olisi kiirehtineet niin nopeasti ohitse?
Kauas emme kuitenkaan Harjusjokea soutaneet, ennenkuin isäntä antoi veneen pujahtaa pieneen puroon, joka laski vetensä jokeen. Puro ei ollut leveämpi kuin että veneemme — sanon veneemme, sillä pidin jo itseni osallisena isännän omaisuuteen ja olisin ollut valmis puolustamaan sitä ketä vastaan hyvänsä — niin, että veneemme juuri pääsi sitä kulkemaan. Soutaa ei enää sopinut, vaan isäntä veti airot vauluvitsoista pois ja rupesi kuljettamaan venettä lykkäämällä airon pyyryllä rantaa vasten. Tämä oli minusta vielä hauskempaa kulkua kuin soutu; sain kokkaköyden suuhuni, hyppäsin rannalle ja rupesin voimieni takaa taluttamaan. Mutta kun minun tässä toimessa oli pakko astua kylki edellä tai häntä edellä, väsyin pian koko vetojuhdan toimeen ja rupesin juoksemaan puron ruohoisia varsia. Aurinko loisti, koivut tekivät juuri hiirenkorvia, mettiäiset surisivat ja ukonoinas hirnui korkealla ilmassa. Elämä oli kuin silkkiä, ja minun oli mahdoton olla haukkumatta ilosta.
Samassa nousi edestäni heinäkurppa, joka pääsi lentämään vain hyvin huonosti. Luulin varmasti saavani sen kiinni, kun se istahti mättäälle, mutta juuri kun olin siepata sen suuhuni, pääsi se uudestaan lentoon. Tuota peliä se uudisti kolme, neljä kertaa, ja sitten se yhtäkkiä toipui ja palasi huimaavaa vauhtia samaan paikkaan, josta olin sen ensin karkoittanut. Mutta samassa nousi ihan nenäni edestä toinen, joka sekin näytti olevan pahemmassa kuin pulassa. Taasen täytyi minun nelistää mitä ikinä koivista lähti, mutta tuokin peijakas juoksutti minua hyvän hetken ja sittenkin veti minua lopuksi häpeällisesti nenästä. Kun tuo sama temppu uudistui vielä kolmannenkin kerran, rupesin ymmärtämään, että ne pitivät minua narrinaan ja palasin jotenkin nolostuneena isännän luo. Isäntä opetti minulle kuitenkin parempaa ja selitti, että olin joka kerta ollut sattua ihan heidän pesäänsä, ja emälinnut olivat täten viekoitelleet minut pesäpaikasta pois. Päätin nyt ensi kerralla menetellä viisaammin, mutta samassa sai isäntä minut kaulahihnasta kiinni ja kytki minut veneen kokkapuuhun, kieltäen minulta täten kaikki kurit ja kepposet.
Tämä olikin minulle ehkä terveellisintä, sillä olin juossut itseni kovin hengästyneeksi ja minun oli pakko panna maata hetkeksi veneen pohjalle läähättämään. Saatuani taasen hengityksestä kiinni ja nuoltuani kupeeni kuntoon, istuuduin uudestaan havaintopaikalleni veneen kokkaan. Ja nyt olikin minulla jotain katseltavaa. Edessämme ui aika iso liuta harjuksia ja taimenia, kaikki isoja kaloja. Niitä oli varmaankin monta kymmentä. Ellen olisi ollut veneen pohjaan kiinni kytkettynä, olisin heti hypännyt veteen ja sukeltamalla hankkinut itselleni ja isännälle hyvän suuruksen. Nyt olin kuitenkin isäntäni kovuuden vuoksi estettynä tekemästä näin hyödyllistä työtä. Vikisemällä yritin saada hänen kovasydämisyyttään heltymään, mutta turhaan. Hän vain lykkäsi otsa hiessä venettä eteenpäin, ja kalat uivat pakoon.
Äkkiarvaamatta näin kuinka koko kalaparvi ikäänkuin komennosta teki täyskäänteen ja yritti syöstä molemmin puolin veneen sivu. Mutta nytpä minä! Hyppäsin niin korkealle veneen kokkaan kuin ikinä kahleelta pääsin ja rupesin niin rajusti haukkumaan, että kalat taasen salaman nopeudella kääntyivät ja uivat uudestaan pakoon. Tämä olikin oikea onnen potkaus, sillä juuri tässä leveni puro niin leveäksi, ettemme mitenkään olisi voineet estää kaloja tästä karkuun pääsemästä, ellen minä olisi neuvokkaisuudellani heitä niin peloittanut, että yhtä kyytiä lensivät tuon leveän paikan ohitse.
Tuon lammikontapaisen yläpäässä oli puro taasen niin kapea, että vene tarttui molempiin rantoihin kiinni. Tässä isäntä nousi maalle usuttaen minua raivoamaan ja haukkumaan, joka olikin minusta hauskaa tointa. Tiheässä rintama-asennossa odotti koko kalaparvi vähän matkaa edessämme; ylöspäin ei vain tahtonut jatkaa. Hetken perästä ymmärsin syyn. Palanen matkaa edessämme oli metrin korkuinen vesiputouksen tapainen: tie oli heiltä siitä paikasta suljettu.
Pian oli isäntä leikannut pajukosta risuja ja niillä täysin sulkenut veneen kohdalta koko puron, ettei olisi särkikään lävitse päässyt. Nyt vasta pääsin vahtitoimestani vapaaksi ja sain vapauteni takaisin.
Saatuaan puron tukituksi otti isäntä toisen verkon kontista, riisui vaatteensa ja astui lammikkoon. Siihen laski hän nyt verkon, järjestäen sitä ristiin rastiin lammikkoon, kunnes minun mielestäni koko lammikko oli verkkoa täynnä. Pari kertaa yritin ryhtyä häntä auttamaan tässä toimessa. Mutta hän ei näkynyt vähääkään ymmärtävän antaa hyvälle tarkoitukselleni sen oikeaa arvoa, vaan päinvastoin pui nyrkkiä minulle ja uhkasi kylmällä saunalla, jos vain uskalsin sinne tulla. Tiesinhän minä hyvinkin, että "opiksi koiralle kylmä sauna", mutta kun edellinen isäntäni oli tätä opetuksen välikappaletta minulle runsaasti tuhlannut, pysyin mieluummin rannalla. Ei minua ollenkaan miellytä mennä syyhyttä saunaan. Ellei tuo ikävä uhkaus olisi ollut minua pelottamassa, olisin hyvin mielelläni pulikoinut vedessä isännän kanssa.
Saatuaan verkkonsa lasketuksi nousi isäntä vedestä ja puki päällensä. Vesi lammikossa oli nyt paljosta kahlaamisesta hyvin sameata. Epäilin, uskaltaisivatko kalat näin mutaiseen veteen lähteä. Mutta heti kun isäntä oli nostanut veneen maalle, pujahti koko kalaparvi risujen lomitse lammikkoon.
Jopa tuli nyt lammikossa melskettä. Verkon kohot rupesivat hyppimään sinne tänne, ja hetken perästä rupesi koko verkko liikkumaan luikerrellen niinkuin mikäkin jättiläiskäärme. Pelkäsin jo että nuo riivatut vievät koko verkon mukanaan, ellen minä lähde apuun. Mutta juuri kun olin hypähtämässä veteen, tempasi isäntä minua kaulahihnasta ja kytki uudestaan veneen kokkaköyteen kiinni. Haukuin ja ulvoin vuorotellen, mutta isäntäni kovasydämisyys ei heltynyt. Kovin häpeämättömästi hän minua tässä tilaisuudessa kohteli. Ajattele toki! Ihan nenäni edessä kiemuroiva verkko, jossa on monta kymmentä kalaa. Vaara on lähellä, että ne lähtevät pakoon verkkoineen kaikkineen. Isäntä ei tätä ollenkaan ymmärrä. Ja veneeseen kiinni kytkettynä täytyy minun, joka olisin vielä voinut saada onnettomuuden estetyksi, toimetonna nähdä tätä. Koko sisuni kuohui siitä ilmeisestä vääryydestä, joka minulle tapahtui. En aikonut tätä kärsiä, vaan päätin toimia omalla vastuullani.
Tuskin oli isäntä kääntynyt selin minuun, ennenkuin ryhdyin vapautuspuuhiin. Ja kun isäntä hetken perästä rupesi nostamaan verkkoa eikä ehtinyt minun toimiani valvoa, ei kestänyt monta minuuttia, ennenkuin kokkaköysi oli poikki nakerrettu ja minä vapaa. En uskaltanut kuitenkaan lähestyä isäntää, vaan katselin veneen takaa, miten verkko nostettiin rannalle. Kaikkialla sätkytteli sinivalkoisia harjuksia ja suuria, punertavia taimenia. Voi kun olisin uskaltanut mennä viereen katselemaan! Mutta vahinko on hyvä opettaja, joskin kallispalkkainen; pysyin kauniisti paikallani.
Isäntä ryhtyi nyt irroittamaan kaloja verkosta, heittäen ne ylempänä rannalla olevaan kuoppaan. Huomasin miten suurin taimenista sätkyttelihe yhä lähemmäksi äyrästä, ja ykskaks rupesi se luisumaan törmää alas. Tämä oli minun mielenmaltilleni liikaa. En voinut pidättää itseäni, minun täytyi hypähtää kalan niskaan ja purra se kuoliaaksi. Ilman minua olisi se nyt ollut purossa, ja silloin ota pyrstöstä kiinni! Katsoin siis olevani täysin oikeutettu puolustamaan omaisuuttani itse isäntää vastaan, joka aikoi ottaa sen omaan haltuunsa. Laskin siis kalan maahan ja hioin hampaitani, uhkaavasti murahtaen. Mutta kun isäntä vain rupesi nauramaan ja läimähdytti minua kädenselällä suupieleen, koppasin kalani uudelleen suuhun ja läksin pitkin harppauksin karkuun.
Karkumatkallani en viipynyt kauan. Ja kun raaka kala on minusta epämiellyttävää, en syönyt saalistani, vaan toin sen isännälle takaisin.
Verkon selvittäminen vaati paljon aikaa, semminkin kun isäntä ei suvainnut minua tässäkään työssä itseänsä auttamaan. Kaikki hauskat työt hän näkyi pidättävän itselleen. Perkattuansa kalat ja suolattuansa ne konttiin, jätti isäntä kontin veneeseen, ja lähdimme jalkaisin pienelle järvelle, josta puro sai alkunsa. Sen rannalla, joka oli kuivaa nurmikkoa, söimme päivällisen ja paistatimme aurinkoa hyvän hetken päivällisen jälkeen. Vasta illemmällä palasimme Harjuskoskelle. Olin päivääni hyvin tyytyväinen, ja illan vietimme taasen hauskasti pakisten, isäntä kiveltään, minä ladon edustalta.
En uskalla varmuudella sanoa, viivyimmekö neljä vai viisi päivää tällä ensimmäisellä hauskalla matkallamme, sillä — totuus on sanottava — laskutaitoni ei ole kehuttava. Kolmeen asti olen asiastani varma, mutta suuremmat luvut ovat minusta sekä vaivalloisia muistaa että tarpeettomiakin. Otan päiväni semmoisena kuin se tulee: eilispäivää en paljon muista ja huomispäivää en paljon ajattele.
Kotimatkalla isäntä ei levännyt kuin pari kertaa vain, vaikka mielestäni kontti oli nyt paljon raskaampi kuin mennessämme. Eikä hän nyt ainoatakaan kertaa vanhuuttaan valittanut. Näytti siltä kuin hän olisi ollut raskaaseen kantamukseensa tyytyväinen. Saatu saalis näkyy tekevän vanhastakin nuoren. Ja kun kotiin tultuamme vanha emäntä ei jaksanut kalakonttia nostaa ja rupesi ukkonsa voimia ylisteleinään, näytti isäntä olevan hyvin mielissään ja arveli, että kun on helppo hartioille, niin on vatsalle vaikea. — Talossa syötiin nyt viikon aika melkein joka päivälliseksi tuoretta kalaa, ja talonväki oli kalastusmatkamme tulokseen aivan tyytyväinen.
Joskin tämä keväinen matka oli hauska, ei se ollut mitenkään verrattavissa syksyisiin matkoihimme. Jo ensimmäisenä syksynä opin ammatissani jotenkin taitavaksi, ja joka seuraava syksy lisäsi tietojani. Kolmantena syksynä katsottiin minut parhaimmaksi metsäkoiraksi näillä seuduilla, ja eräs kaupunkiherra kuuluu minusta tarjonneen täsmälleen kymmenen kertaa sen hinnan, millä isäntä oli minut ostanut. Kaikeksi onneksi olimme isännän kanssa jo niin hyvät ystävät, ettei isäntä luvannut millään hinnalla minua myydä. Eikä isännän tarvinnutkaan tätä päätöstään katua.
Tämän saman syksyn viimeisellä metsästysmatkalla olisi näet isännän käynyt huonosti, ellen minä olisi ollut mukana. Kotimatkalla tuli kova myrsky. Mahtavan suuret hongat kaatuivat juurineen kaikkineen. Näin kyllä, kuinka varovaisesti isäntä kulki, aina katsoen, ettei joutuisi kaatuvan puun alle. Mutta äkisti kuulin kovan romahduksen. Myrsky oli katkaissut suuren hongan puun keskikohdalta ja lennätti katkenneen latvapuolen päällemme. Minä, jolla ei ollut mitään kantamusta, ennätin hypähtää sivulle. Mutta isännän raskas kontti esti häntä tekemästä hypähdystä kyllin nopsasti, ja hän joutui puun alle.
Huomasin heti, että isäntä oli joutunut ikävään tilaan. Toinen jalka oli jäänyt katkenneen puun rungon ja jonkun toisen puun juuren väliin. Isäntä ei saanut mitenkään jalkaansa irti vedetyksi. Onneksi kasvoi ihan vieressä nuori mänty. Isäntä sai kirveen kontista, katkaisi männyn ja teki kangen, joka hänen onnistui saada pistetyksi puun alle ihan jalan viereen. Kangen avulla sai hän puuta niin paljon nostetuksi, että sai jalkansa vedetyksi alta pois. Samassa kun puu painui paikalleen takaisin, luulin jo isännän kuolevan, sillä hän jäi tunnottomana makaamaan paikallensa eikä tehnyt vähintäkään liikettä, vaikka vinkuen kiertelin hänen ympärillään nuoleskellen hänen käsiään ja kasvojaan. Kovin minusta tuntui nyt elämä tukalalta. Hetken perästä avasi isäntä kuitenkin silmänsä, katseli minua ja kysyi, oliko hän maannut tainnoksissa. En voinut siihen mitään vastata. En ole koskaan ollut tainnoksissa enkä tiedä siis mitä sillä tarkoitetaan. Mutta jos se merkitsi, että isäntä oli ollut kuolemaisillaan, luulen kyllä, ettei siitä kovin paljon puuttunut. Osoitin iloani siitä, että isännän jalka oli päässyt pälkähästään, ja siihen vastaukseen isäntä kai tyytyikin, koska hän pari kertaa hyväili minua.
Hetkeen aikaan isäntä ei tehnyt mitään, makasi siinä vain paikallaan. Mutta sitten irroitti hän kontin selästään, istuutui ja rupesi sormin koettamaan miten oli jalan laita. Vähäisen polven alapuolella narisi luu, kun isäntä sitä sormin koetteli, ja isäntä huokasi pari kertaa ja raappi korvallistaan.
Monta minuuttia isäntä ei kuitenkaan istunut toimetonna, ennenkuin taas sai kirveen käteensä ja lohkaisi kangesta muutamia säleitä, jotka hän nuoralla sitoi lujasti kiinni housujen päälle siihen paikkaan, josta sääriluu oli poikki. Kontti, jossa oli paljon oravannahkoja ja lintuja, onnistui hänen saada nostetuksi kangen päähän nojaamaan puuta vasten, etteivät ketut siihen ulettuneet.
Eväitä ei ollut enää jälellä enempää kuin vähäisen voita ja muutamia reikäleivän puoliskoita; tämä pantiin kaikki takin taskuun. Pyssyn pani isäntä nojalleen puuta vasten, ja sitten lähdettiin raskaalle ja ikävälle matkalle.
Siitä paikasta, jossa nyt olimme, oli vielä runsaan tunnin matka vanhaan tervahautaan, josta olen ennen kertonut ja jossa olimme ajatelleet olla yötä siellä olevassa vanhassa koppelissa.
Onneksi ei ollut kylmä, sillä tuuli, joka näytti vain kiihtyvän, oli eteläinen. Sieltä täältä kuului kova ryske, kun joku satavuotinen honka katkesi tai kaatui. Vaarallisia paikkoja, lahopuita ja pökkelöitä, ei voinut enää välttää, sillä oli jo pilkkopimeä. Ja vaikka minusta oli selvää, ettei täällä metsässä voinut olla ketään muuta kuin me kaksi vain, kuulin isännän pari kertaa puhuvan jollekin, jonka hän näki selvästi pimeässä, vaikka minun nenäni, joka on niin hieno kuin mikä koirannenä voi olla, ei voinut vieraasta saada vähintäkään vainua. Mutta koska isäntä ei näyttänyt pitävän häntä vihollisena, vaan pikemmin ystävänä, jätin pian turhat yritykseni.
Jo sanoin, että matkamme yön pimeässä oli raskas ja ikävä. Ja kovin se kävikin surkeaksi, ennenkuin aamu rupesi sarastamaan. Matkan suunnan osasimme molemmat kyllä yhtä hyvin pimeässä kuin päivälläkin. Ja olihan sitäpaitsi tuulen suunta meitä johtamassa. Se pysyi yhtä lämpimänä koko yön ja oli siis arvatenkin vielä etelässä. Mutta maan epätasaisuudet, joita ei pimeässä saanut vältetyksi, vaikeuttivat suuresti kulkua. Jos isäntä olisi päässyt kunnollisesti ryömimään, olisi matka kuitenkin jotenkuten kulunut. Mutta katkennut jalka pakotti isännän käsin ja kyynärpään laahustamaan eteenpäin.
Koko yön kesti surkeaa kulkuamme. Päivä jo vaaleni saapuessamme koppeliin vanhalle tervahaudalle. Isäntä kiipesi rahille, kiersi siellä olevan vaippakulun ympärilleen ja nukkui heti. Auringon ollessa korkeimmallaan taivaalla heräsi hän ja näytti olevan hyvin sairas, koska oli kovin punainen kasvoistaan eikä voinut maata hiljaa rahilla, vaan heittihe sinne tänne. Hän yritti myös useita kertoja puhutella minua, mutta en saanut puheesta selkoa. Vihdoin hän kääntyi siten, että putosi lattialle ja laahustihe siihen paikkaan, missä oli vesilippi seinänrakoon pistettynä. Vasta kun hän turhaan yritti nousta ottamaan sitä käteensä, ymmärsin, että hänen oli jano. Heti toin hänelle purosta, joka oli ihan koppelin vieressä, lipillisen vettä. Kolme kertaa sain tuoda hänelle vettä, ennenkuin hän kiitti ja yritti taputella päätäni. Sitten hän laittautui rahille takaisin. Iltapäivällä sain monta kertaa tuoda hänelle vettä, ja nyt hän näytti jo paljon terveemmältä. Koko yön hän nukkui hyvin ja oli aamulla mielestäni aivan terve, niin että hän jo söi voileivän ja taritsi minullekin palasen. Mutta paikaltaan ei liikkunut. Juotuansa pari lipillistä vettä käski hän minua lähteä kotiin ilmoittamaan, kuinka hänen oli laita.
Tätä käskyä en tarvinnut kahta kertaa saada. Pujahdin paikalla matkalle enkä muista kulkeneeni parempaa vauhtia kettuakaan ajaessani.
Kohtasin talon väen kirkkotiellä; oli siis sunnuntaipäivä. Tempasin nuoren isännän takin helmasta kiinni ja rupesin vetämään mukaan. Hän oli ensin suuttua ja yritti riuhtoa itseänsä irti. Mutta samassa sanoi joku joukosta: "Nyt ei ole vanhan isännän hyvin laita, kun ei ole tullut pyhäksi kotiin ja Halli tulee yksin." Isäntä heitti silloin kohta virsikirjansa emännälle ja tuli vastustelematta mukaani. Pari kertaa yritti hän seisahtaa, ikäänkuin koettaaksensa, oliko minulla tosi mielessä. Mutta kun heti hairasin uudestaan vaatteista kiinni, huomasi hän kai tarkoitukseni ja rupesi melkein juoksujaloin minua seuraamaan.
Samana iltana maksi isäntä kotona omassa sängyssään, mutta vasta kevättalvella kelpasi hän kulkemaan kepittä ja minusta ei hän aluksi syksylläkään ollut ihan entisellään. Hauska oli kuitenkin tämäkin ja vielä seuraavakin syksy. Isot nahkapakat veimme aina Paavalin-markkinoille myytäviksi, ja hauskoja olivat minusta nämä markkinamatkatkin tappeluineen kaikkineen. Tutustuin niillä kaikkien tien varrella olevien kylien koiriin, jopa muutamiin kaupunkikoiriinkin. Näitten joukossa oli useampia pahanhajuisiakin, joitten kanssa tappelin joka markkinamatkalla sekä mennessä että tullessa. Välistä tapahtui kuitenkin, että muutamat heistä olivat isäntinensä itse lähteneet markkinoille. Silloin tapasimme toisemme torilla, rupesimme tappelua hieromaan, ja hetken perästä oli meitä iso joukko yhtenä mylläkkänä, että toriakkainkin täytyi lähteä pakoon poliisien apua huutaen. Mutta poliisit vain nauroivat sekä akoille että meille. Ylen hauskoja olivat todella nämä markkinamatkat.
Yhdestä ainoasta markkinamatkasta on minulla ikäväkin muisto. Olimme juuri alottaneet erinomaisen lupaavan tappelun erään teurastajan myyntikojun edustalla, josta ostajat heti karkasivat pois kaikkiin suuntiin. Silloin teurastaja, jonka asioihin me emme millään tavalla olleet sekaantuneet, tulee ulos kojustaan ja heittää pitkän, terävän teurastajaveitsen keskelle joukkoamme. Veitsi sattui minun reiteeni ja lävisti reiden tehden ilkeän haavan. Heitimme paikalla omat yksityiset erimielisyytemme sikseen ja hyökkäsimme teurastajan kimppuun. Kaksi entistä vihollistani veti hänet käsistä kumoon ja minä asetuin seisomaan etujalat hänen rinnallansa ja ärjäisin niin, että kuului ympäri koko torin. Haavaani kirveli ilkeästi, mutta kun viholliseni oli ihminen, vaikka ei ollut tosin ihmisen tavoin käyttäytynyt, en uskaltanut hänelle mitään pahaa tehdä. Pelkäsin muutoin saavani isännältä selkään.
Teurastaja ruikutti kovin ja huusi apua, mutta kun meikäläisiä oli kymmenkunta, ei näyttänyt löytyvän halullista auttajaa. Kaikki näkivät myös ettei teurastajalla ollut mitään hätää, ja useimmat olivat huomanneet, mitä teurastaja oli tehnyt. Myöskin veitsi reidessäni oli vastaansanomaton todistaja siitä, kuka oli riidan pannut alkuun. Mutta kun joku joukosta huusi, että Suursalon Halli se rinnan päällä seisoo, mentiin isäntää etsimään. Katsoin parhaaksi väistyä vähän syrjään, ja kun minä, joka olin varsinainen asiallinen, en vaatinut enempää kostoa minulle tapahtuneesta vääryydestä, laskivat toverinikin miehen irti samassa kun isäntä tuli paikalle.
Teurastajan olisi sopinut olla kiitollinen siitä jalomielisyydestä, joka oli hänen osakseen tullut. Mutta hui hai! Hän kävi sen sijaan isännän kimppuun ja syyti hänelle rumia sanoja, että hän oli muka usuttanut koiransa hänen päällensä. Ja kuitenkin koko markkinaväki taisi todistaa, että isäntä vasta nyt saapui riitapaikalle. Kaikki pitivät myös yksin suin isännän ja minun puolta. Oli tunnettua että teurastaja oli parikin kertaa ennen käyttäytynyt yhtä epäinhimillisesti kuin tässäkin tilaisuudessa, ja kukin katsoi, etteivät koirat olleet enempää väkivaltaa tehneet kuin vaaran torjuminen tilaisuudessa vaati. Mutta teurastaja oli kovin suutuksissa, ja kun samassa riitapaikalle saapui kaksi poliisia, manuutti teurastaja isännän oikeuteen, vaatien hänelle edesvastuuta estelemisestä laillisen elinkeinon harjoituksessa, koiran usuttelemisesta ja pahoinpitelystä julkisella paikalla. Poliisit koettivat saada teurastajaa luovutetuksi aikeestaan, mutta turhaan. Kaikki ihmiset nauroivat, ja isäntä lupasi kyllä saapua.
Läksimme nyt eläinlääkärille, joka laastaroi haavani, jonka jälkeen menimme kotiin. Tämä oli ainoa kerta elämässäni, jolloin olen ajaa herrastellut ja oikein nahkaisten peitossa.
Viikon kuluttua läksi isäntä käräjiin. Minut ja isäntä vapautettiin kaikesta syyllisyydestä. Mutta teurastajan kävi huonosti. Hänet tuomittiin maksamaan sekä eläinlääkärin palkka että kaikki kulut ja kustannukset. Vieläpä oli yleinen syyttäjä sekaantunut asiaan ja teurastaja tuomittiin maksamaan aika isot sakot eläinrääkkäyksestä. Minusta oli tuomari ymmärtäväinen mies.
Kuten jo olen kertonut, rupesivat vanhan emännän kuoleman jälkeen isännän voimat nopeasti vähenemään ja hän lakkasi ottamasta osaa talon töihin, samaan aikaan kuin talonväki rupesi häntä vaariksi sanomaan. Vanhan emännän kuolema tapahtui kevättalvella, ja kesänalussa olisi meidän pitänyt lähteä Harjuskoskelle tavalliselle kalastus- ja perunainistutusretkelle. Mutta tällä kertaa ei retkestä tullutkaan mitään. Isäntä, jonka näkö ei enää ollut yhtä hyvä kuin ennen, oli hankkinut silmälasit ja istui ne nenällä päivät pitkät rahilla katsellen emännän suurta kirjaa, josta emäntä sunnuntai-iltapäivisin luki ääneen. Mutta vaikka isäntä käytti silmälaseja, kävi lukeminen häneltä kankeasti emäntävainajan sujuvaan lukuun verrattuna. Ja emäntävainaja ei koskaan tarvinnut laseja. Kyllä näytti isännän silmäin laita olevan huonosti. Jo edellisenä syksynä olin jotain tämäntapaista epäillyt, sillä välistä oli hänen ollut pakko ampua oravaa kaksi, jopa joskus kolmekin kertaa, ennenkuin se tuli maahan. Mutta nyt isäntä sanoi minulle suoraan, että metsästyksemme täytyy loppua, kun ei hän enää näe lasitta ja lasilla taasen ei saa kunnollisesti tähdätyksi. Tämä oli minulle kova isku, mutta siihen en voinut mitään. Kun ei saa, niin ei saa.
Tänä kesänä emme tehneet muuta kuin kävimme kalastamassa kotijärvellä. Meni kesä kuitenkin tässäkin toimessa, mutta sen mukaan kuin syksy läheni, huomasin isännän käyvän yhä levottomammaksi, ja eräänä päivänä vihelsi hän minut mukaansa ja läksi käyden kaupunkiin. Kaupungista osti hän ihan uuden amerikkalaisen haulikon, takaa ladattavan oikein. Haulikkoja oli hän aina ennen suuresti halveksinut, mutta nyt hän kotimatkalla ilmoitti minulle, että huonompinäköinenkin voi semmoisella pyssyllä ampua. Tulin erinomaisen iloiseksi, sillä ymmärsin, ettei ukko voi pysyä Harjuskoskelta poissa, vaan pääsen vielä tänäkin syksynä metsästämään. Uusi pyssy olalla antoi isännän astunnalle entisen jäntevyyden takaisin, ja kotimatka meni puolta nopeammin kuin matka kaupunkiin. Näin paljon näkyy uusi pyssy vanhan miehen olalla aikaansaavan.
Jo seuraavana päivänä, paljon aikaisemmin kuin tavallisesti siis, läksimme Harjuskoskelle. "Nuori isäntä", jota nyt sanottiin isännäksi vain, koetti kyllä luovuttaa isäänsä lähtemästä enää tänä syksynä pitemmälle metsästysmatkalle. Hän arveli voivan käydä niinkin hullusti, että vaari voisi jäädä metsään kuolemaan. Mutta isäntä sanoi siihen, että jos vanhan metsämieskulun osalle on määrätty kuolema metsässä, on asia juuri semmoinen kuin olla sopii, ja kyllä Halli näyttää paikan, josta saa hakea. Ennen lähtöämme isä ja poika kuitenkin sekä kättelivät että syleilivät, jota tapaa en ollut ennen talossa huomannut. Poika tarjoutui eväskonttia kantamaan tervahaudalle asti, mutta vanhus arveli, että silloin kun metsämies ei jaksa enää eväitään kantaa, silloin ei hänellä ole myös enää mitään virkaa metsässä, vaan on hänen parasta ruveta uuninloukkolaiseksi.
Lähtömme tapahtui iltapäivällä, ja tervahautakoppelissa olimme yötä. Isäntä näytti matkan edistyessä vain virkistyvän, ja toisen päivän illalla olimme hyvissä ajoin Harjuskoskella. Mutta seuraavana päivänä ei menty tavallisuuden mukaan metsään, vaan isäntä sanoi kaipaavansa yhden lepopäivän. Koko päivän istui hän ladossa tarkastaen silmälasit nenällä omaa kirjaansa, sitä, josta hän tavallisesti kirkossakin veisasi. Ja välistä hän veisata hyräilikin hetkisen. Huokasi myöskin monta kertaa raskaasti. Huomasin hyvin, että hänen oli vanhaa emäntää ikävä. Useasti hän myös taputti minua päähän ja sanoi, että rupesimme molemmat käymään vanhoiksi ja kankeiksi ja että tämä syksy varmaankin on viimeinen, jona asumme Harjuskosken ladossa. Enhän minä tuntenut itseäni mitenkään vanhaksi, mutta kun olin tottunut aina, myös pahimpinakin pakkastalvina, makaamaan öisinkin talon pihalla, oli luuvalo ruvennut minua vaivaamaan, niin että olin käynyt jossain määrin jaloistani kankeaksi. Monta kettua olen ennen ottanut kiinni, mutta viime syksynä en saanut enää ainoatakaan ja tänä syksynä uskallan tuskin yrittääkään.
Myöskin tuntui minusta kuin se asia ei olisi ollut oikein isännän mieleen, ettei hänen pojastaan tullut metsämiestä. Mutta isännän nuorimmassa pojanpojassa sitä vastoin oli oikea veri. Samana päivänä kuin isäntä toi uuden pyssyn kaupungista, antoi hän luodikkonsa pojanpojalle. Tämä oli jo sitä ennen tuonut monta sorsaa kotiin. Hänen kanssaan olimme jo hyvätkin tuttavat, ja minun tehtäväni oli ajaa sorsat ruohikosta veteen ja tuoda ne ammuttuina sieltä takaisin maalle. Tänä lepopäivänä antoi isäntä minulle poika-Mikkoon katsoen — nuorta isäntää sanottiin isä-Mikoksi ja poikaa poika-Mikoksi — toisenkin tehtävän. Minun piti näet ensi syksynä, ellei isäntä ollut silloin enää elossa, johtaa poika-Mikko tänne Harjuskoskelle ja opastaa hänelle parhaimmat metsästyspaikat. Kun ainakin kolme sukupolvea oli jo näistä metsistä veronsa ottanut, katsoi isäntä kohtuulliseksi, ettei Harjuskosken lato jäisi vastaiseksikaan autioksi. Jos niin kävisi kuin isäntä nyt näkyi aavistavan, lupasin voimieni mukaan palvella poika-Mikkoa yhtä uskollisesti kuin olin nykyistäkin isäntää palvellut.
Tällä kertaa olimme monta viikkoa yhtä painoa Harjuskoskella, ja minusta isäntä ei ollut paljon huonommissa voimissa kuin ennenkään. Ennen emme olleet lintuja ampuneet paljon muuta kuin syötäväksi, vaan paraasta päästä oravia ja joka syksy muutamia näätiä ja kettuja. Mutta tänä syksynä pysyi ilma kauan lämpimänä. Ja ennenkuin ilmat kylmenevät, on oravannahka vielä kelvoton. Tulimme siis ampuneeksi lintuja tällä kertaa niin paljon, että meillä oli niitä ladon kurkihirressä riippumassa monta raskasta kimppua. En ymmärtänyt miten isäntä saisi nämä kaikki kotiin ja isäntä itse raappi niitä katsellessa välistä korvallistaan.
Ennen ajatellun poislähtöpäivän aattona tapahtui meille ainoa todellinen seikkailu, mihin olemme Harjuskosken metsästysmailla sattuneet. Isäntä oli minulle useitakin kertoja jutellut viimeisen karhun kaatumisesta näillä mailla. Hänen isänsä oli, ollessaan jo ikämies, sen eräänä syksynä kiertänyt ja yksin sen myös onnistunut ampumaan. Isäntä ei ollut sinä syksynä mukana, kun talossa oli silloin ollut vähän miesväkeä ja syyskynnöt olivat kestäneet köyriin asti. Siitä oli nyt kulunut kolmattakymmenettä vuotta, ja tämän ajan jälkeen ei isäntä ollut enää ainoatakaan karhun merkkiä näissä metsissä huomannut.
Mutta nyt sinä päivänä, joka oli ajateltu tämän syksyn viimeiseksi metsästyspäiväksi, kohtasimme sen metsäeläimen, jota en ollut ennen nähnyt. Ja se kohtaus tapahtui suoraan sanoen omien portaitten edessä.
Olimme juuri astuneet ladon ovesta ulos, ja isäntä rupesi sovittamaan konttia hartioilleen, kun ihmeekseni näin suuren mustanruskean eläimen tulevan porrasta pitkin vastaiselta rannalta. Että tämä eläin oli karhu, josta isäntä oli niin monta kertaa minulle puhunut, käsitin heti. Karhusta ei voi mikään ymmärtäväinen eläin erehtyä. Kaksi aika isoa ilvestä olen puuhun ajanut, josta isäntä ne maahan ampui; nekin näyttivät kyllä vaarallisilta, mutta ne olivat kissoja vain tähän hirviöön verrattuina. Isäntä seisoi selin porrasta kohti, joten hän ei huomannut kontiota, ennenkuin se jo oli rannalla.
Yhtä varovaisesti kuin karhu oli astunut kosken yli portaita pitkin, yhtä rajuksi muuttui se heti yli päästyään. Hirveällä karjunnalla ryntäsi se suoraan isäntää vastaan. Huomasin heti, että tässä on leikki kaukana ja karkasin paikalla karhun takaraajoihin kiinni. Minulla on oivalliset hampaat, enkä laske hevin irti siitä, mikä on kerta niitten väliin joutunut. Mutta tässä tuli semmoinen tanssi, jota en ollut ikinä ennen kokenut. Olisi isännällä nyt ollut käsissään vanha luodikkonsa! Mutta mitäpä tuommoisella poropyssyllä!
Karhu yritti lyödä minua etukämmenillään, ja minä tein parastani väistääkseni. Hetkisen onnistuinkin väistämään sen iskuja, mutta vaikka menettelinkin varovaisesti, sain kuitenkin lopuksi semmoisen lätkäyksen, että lensin kauas. Tuskin oli karhu minusta vapaa, ennenkuin törmäsi uudestaan kuin ukonnuoli isännän kimppuun. Näin isännän, joka vielä seisoi ladon edustalla, kohottavan pyssynsä, ja kun karhu oli ehkä viidentoista askeleen päässä, tähtäsi hän päähän, laukaisi ja hyppäsi samassa sivulle. — Nyt tapahtui jotain, joka minusta näytti varsin omituiselta. Karhu jatkoi rajua ryntäystään alettuun suuntaan ja karkasi niin hirveätä vauhtia ladon seinään, että takapuoli nousi maasta ja takaraajat löivät jyskien ladonseinään. Jos esine, johon kontio kompastui, olisi ollut matalampi, olisi se tehnyt kunnollisen kuperkeikan, mutta nyt kaatui takaruumis ladonseinästä takaisin maahan.
Minusta ei mikään eläin voisi tämmöistä sysäystä kestää niskaansa taittamatta. Mutta karhu vain karjui niin että metsä raikui. Pari oven edessä olevaa ovipelkkaa puri se raivoissaan pirstaleiksi. Tämän tehtyään rupesi se ryntäämään kuin hullu sinne tänne niityllä. Vähän väliä se pysähtyi, nousi kahdelle jalalle ja näytti tarkasti kuuntelevan. Mutta kun ei mitään muuta kuulunut kuin kosken kohina, laskeutui se takaisin neljälle ja päästi hirvittävän vihaisen kiljunnan. Isäntä seisoi ladon takana, ja minä makasin liikkumattomana siinä paikassa metsän rajalla, johon karhu oli minut viskannut. Mutta meistä se ei näkynyt vähääkään välittävän. Sen menettely oli minusta ihan käsittämätön. Hetken perästä se poistui metsään, missä se näytti purkavan vihaansa kiviä ja puita vastaan.
Minusta tuntui siltä kuin kaikki luut ruumiissani olisivat olleet palasina. Mutta kun rupesin liikkumaan, huomasin, ettei minussa ollut muuta vikaa kuin ilettävän ruma repeämä toisessa reidessä. Se näytti paljon pahemmalta kuin puukonhaava, jonka olin markkinoilla saanut. Onneksi se ei ollut kuitenkaan aivan syvä.
Isäntäkin tuli nyt esille ladon takaa ja ompeli ensimmäiseksi tehtäväkseen haavan reidessäni umpeen. Nyt se ei näyttänyt enää niin rumalta, ja minun oli heti paljon parempi olla. Nilkuttaminen kolmella jalalla kävi aivan hyvin, kuten kyllä edeltäkinpäin tiesin. Olen monta kertaa ennenkin ontunut kovin pahasti, vaikka jaloissani ei ollut vähintäkään vikaa. Jos minua aiotaan ottaa mukaan jonnekin, johon minulla ei ole itselläni halua mennä, rupean heti pahoin ontumaan ja olen aina täten epämieluisat matkat onnellisesti välttänyt. Olen siis hyvin tottunut kolmellakin jalalla kulkemaan. Isäntä sanookin: "Ontuu se koira, kun vain tahtoo", mutta tällä kertaa olin pakotettu tahtomattanikin ontumaan.
Niin pian kuin isäntä oli saanut reiteni hät'hätää parsituksi, tyhjensi hän haulit muutamasta patruunasta, pani ne pieneen koloon eräälle kivelle ja laittoi niitten päälle kuivista kuusenrisuista tulen. Sulatettuansa niistä vähäisen lyijymöhkäleen, hakkasi hän tämän kirveellä kahtia ja takoi kirveentalalla näistä kaksi kuulaa, joilla latasi uudestaan pari tyhjennetyistä patruunista. Ymmärsin, ettei isäntä aikonut jättää haavaa reidessäni kostamatta.
Karhun hurja mellastelu metsässä kuului vielä aivan hyvin, joten ei ollut vaikeaa päästä vielä kerta sen pakinoille. Varovaisesti lähestyimme karvahallia alta tuulen, ettei se voisi saada meistä vainua. Aivan lähelle tultuamme en voinut kuitenkaan pidättää itseäni, vaan rupesin murisemaan. Karhu nousi heti takajaloilleen tarkasti kuunnellakseen, mistä ääni tuli, ja isäntä pui minulle nyrkkiä. Vaikenin heti, mutta kontio oli jo ehtinyt saada selville, mistä ääni kuului, ja hyökkäsi kuin myrskytuuli meitä kohti. Sen raivo oli kuitenkin niin suuri, että se yritti juosta suoraan halki paksun männyn, joka esti ryntäyksen. Paikalla unhotti peto meidät ja käänsi kiukkunsa puuta vastaan, jota se alkoi ryskyttää, että kävyt satelivat. Mutta pelkäämättä rupesi isäntä hiipimään yhä lähemmäksi raivoavaa eläintä, joka ei ollenkaan näkynyt häntä huomaavan. Vahingossa tuli isäntä kuitenkin astuneeksi risun poikki. Vaikka karhu yhä karjuen ryskytti puutaan, kuuli se kuitenkin tuon pienen naksahduksen ja kääntyi oitis isäntää kohti. Väli oli tuskin kymmenen askelta. Karhu syleili toisella kämmenellään mäntyä ja nosti toisen uhkaavasti ilmaan, ikäänkuin ottaakseen vauhtia ja syöstäkseen yhdellä hyppäyksellä isännän kimppuun. Minäkin kokoilin jo voimiani hypätäkseni karhun takaraajoihin kiinni, siten estääkseni sitä hyökkäämästä, kun samassa näin isännän hiljaa kohottavan pyssyänsä. Kun pyssy tähtäsi suoraan karhun rintaa kohti, paukahti laukaus, ja isäntä hyppäsi samassa sivulle.
Tarpeeton oli tällä kertaa isännän varovaisuus, sillä karhu syleili vain molemmin kämmenin puuta, repien sitä, että kaarnaliuskat lentelivät. Pian alkoi kuitenkin eläimen yläruumis luisua puuta pitkin maahan päin, ja kohta kepertyi kontio kuolleena selälleen.
Paikalla iskin karhuun kiinni tukistaen sitä kaikin voimin ja haukkuen niin että metsä raikui. Tämä oli minusta erinomaisen lystiä. Ja vielä hauskempaa oli kun isäntä, otettuaan tyhjän patruunakotelon pyssystä, tuli istumaan karhun päälle. Hän vain taputteli kuollutta vihollistaan, minä tukistin. Haavani ei ollenkaan enää kirveltänyt, oli vain niin somaa ja suloista olla.
Kauan istui isäntä mietteissään mitään puhumatta. Mutta sitten rupesi hän kertomaan minulle, että hän oli koko elämänsä ajan halunnut saada kerran kaataa karhun ja oli erään kerran tehnyt pitkän matkankin tässä tarkoituksessa, kun oli kuullut kerrottavan, missä karhu oli muka kaatanut lehmän. Kertomus oli ollut tyhjää lorua vain, ja nyt oli isäntä jo aikoja sitten kadottanut kaiken toivon tämmöisestä onnellisesta tapahtumasta, jota hän oli jo kuusikymmentä vuotta turhaan odottanut. Isäntä sanoi että tämä laukaus, jolla hän karhun kaatoi, tulee olemaan hänen viimeinen laukauksensa tänä syksynä ja arvatenkin myös viimeinen hänen elämässään. Se ilahdutti häntä, sanoi hän, melkein yhtä paljon kuin hänen ensimmäinen laukauksensa, jolla hän oli pudottanut oravan puusta ja joka oli hänelle tuottanut hänen ensimmäiset itseansaitsemansa rahat, neljä kopeekkaa.
Nylkiessään karhua näytti isäntä minulle syyn sen käsittämättömään menettelyyn ladon vieressä ja metsässä. Läheltä ammuttu haulilaukaus oli puhkaissut sen molemmat silmät. Tämä onnellinen tapahtuma oli pelastanut isännän hengen niityllä ja nyt metsässä tehnyt hänelle mahdolliseksi lähestyä karhua näin lyhyelle ampumavälille. Isäntä selittikin minulle juuri tässä toivossa ampuneensa hauleilla, hengenhätä kun oli suuri eikä muuta neuvoa pelastukseen ollut.
Vasta myöhään illalla oli karhunnahka niityllä, ja seuraavana päivänä riippuivat karhun reisilihat lintukimppujen vieressä ladon kurkihirrestä. Nyt tuli herkkuiset päivät. Karhunlihaa keitettiin kaksi kertaa päivässä, niin etten jaksanut paljon muuta kuin syödä ja nukkua päivät pitkät. Metsään ei menty, vaan isäntä oli minun kanssani ladossa, lukien ja hyräillen kirjastaan. Sillä välin hoiteli hän karhunnahkaa, jonka hän oli pingottanut kehykselle, pitäen sitä aina tuulisella paikalla. Yöt olivat nyt jo hyvin kylmät, mutta kun päivät olivat kauniit, oli nahka jo viikon perästä niin paljon keventynyt, että isäntä luuli jaksavansa kantaa sen kotiin. Mutta karhunlihat ja linnut oli talvikelille jätettävä.
Kotimatka meni hyvin, ja kotiintultua saimme myöskin tiedon mistä karhu oli tullut. Eläin oli niin sanottu erä- eli aarniokarhu, joka oli pitkät ajat oleskellut muutamassa sydänmaassa, toista kymmentä penikulmaa meidän paikkakunnalta. Tänä syksynä se oli tappanut useita lehmiä, ja muutamat metsästäjät olivat ajaneet sitä koirilla takaa, kunnes se oli kotimetsästään poistunut. Tästä arvatenkin johtui sen tavaton viha ja raju hyökkäys heti meidät huomattuansa. — Koko pitäjä otti osaa Suursalon vanhan isännän metsästysonneen, ja karhunnahkaa ihailtiin suuresti.
Onnellinen metsästysmatka oli vähäksi aikaa uudistanut isännän voimat. Mutta parin viikon kuluttua alkoi hän taasen käydä voimattomaksi ja tuli pian kokonaan vuoteen omaksi. Hän muistutti vielä kerta mieleeni sopimustamme Harjuskoskella, antoi poika-Mikolle haulikkonsa ja kaikki metsästyskojeensa ja vietiin viikko tämän jälkeen hyvään taroon kirkkomaahan.
Hautajaiset pidettiin kunniallisesti, kuten ison talon sopiikin. Hautausseurue lähti pois ja minä jäin yksin kirkkomaalle. Kolmeksi vuorokaudeksi jäin makaamaan isäntävainajan haudalle, välistä ilmoittaen suruni pitkäveteisellä ulvonnalla. Mutta kun seuraava päivä oli sunnuntai ja väkeä alkoi kokoontua kirkolle, hiivin huomiota herättämättä tieheni, läksin kotiin ja panin maata tavalliselle vahtipaikalleni keskelle pihamaata.
Talossa oli kaikki entisellään, se vain muutosta, että isäntäni paikka oli nyt tyhjä. Kaikki näkyivät jo unhottaneen isäntäni paitsi minua ja poika-Mikkoa. Erittäinkin kun Mikko pyssyjänsä katseli, näkyi hän välistä vaipuvan mietteisiin.
* * * * *
Talossa asui tänä talvena eräs rahtimies nimeltä Jaska — maantie-Jaskaksi häntä tavallisesti sanottiin.
Joku viikko isännän hautauksen jälkeen kuulin talonisännän, jota olisi kai nyt ollut minunkin isäntänä pidettävä, sanovan maantie-Jaskalle:
— Kuule, Jaska! Tuo Halli rupeaa olemaan jo kovin jaloistaan kankea. Eihän tuo vielä niin vanhakaan ole, mutta kyllä jo alkaa olla aika, että se otetaan päiviltä. Etkö sinä tahtoisi tuohon toimeen ryhtyä?
Höristin korviani kuullakseni, suostuisiko Jaska tehtävään. Enhän minä vielä mikään ikäloppu ollut. Olihan isäntävainaja tänä syksynä sanonut minun olevan vasta kuuden vuoden vanhan. Jalkani olivat jossain määrin kankeat, se on tosi. Mutta korvani ja nenäni olivat vielä mitä parhaimmassa kunnossa, ja jos liikuinkin hitaanlaisesti, kelpasin kuitenkin talon vartijan toimeen paremmin kuin mitkään kokemattomat pennut, jotka tuskin osaavat kyläläistä kulkulaisesta erottaa. Ja jos sääreni ovat jäykät, olivat kuitenkin voimani erinomaiset, eikä pystynyt yksikään meidän kylän koirista panemaan minua allensa. En tahdo sitä tosiasiaa kieltää, että harvoin koira oikeata kuolemaa kuolee: joko susi syö, tai hirtetään. Mutta tämä kuuluu koiran virkaan. Sutta vastaan olen useampia kertoja itse onnellisesti puolustautunut, ja hirtettäväksi tunsin olevani vielä liian nuori. Tulkoon maantie-Jaska vain yrittämään.
Tunnettu vaara on puoli vaaraa vain. Kuuntelin siis korvat pystyssä.
Maantie-Jaska ei tahtonut ensin kauppoihin suostua, vaikka isäntä kehui kaunista nahkaani ja kuinka lämpimät matkakintaat siitä tulisi. Jaska sanoi puoleksi pelkäävänsä hampaitani; en olekaan hänestä koskaan oikein pitänyt, hänkin kun on tavallaan maankulkija. Mutta isäntä neuvoi tarkasti, miten asia tapahtuisi ilman vähintäkään vaaraa. Kodan ovi oli kamanan kohdalta hatara. Sinne sopisi houkutella minut sisälle, asettaa surmansilmus kaulaani ja pistää köysi oven päällitse ulos. Ovi tulisi siten olemaan minun ja teloittajani välillä, ja kaikki olisi tehty muutamassa minuutissa.
Maantie-Jaska suostui nyt kauppaan, joka oli jo huomenna pantava täytäntöön. Jaska oli tästä hetkestä luonnollinen viholliseni. Tunteeni talonisäntääkin kohtaan olivat sekalaiset. Olin kuitenkin kuudetta vuotta ollut talon ruuassa. Ei minun sopinut sen haltijaa vihata. Mutta ruveta omalla nahallani maantie-Jaskan rähjäisiä kouria lämmittämään! Siihen tehtävään eivät Aasian rikkaudet pysty minua ostamaan. Mieluummin hautautukoot hampaani samaisiin kouriin.
Seuraavan yön nukuin Harjuskosken ladossa. Ja makeasti nukuinkin.