II.
ITSELLISKOIRANA.
Olin siis ryhtynyt omakseni, ja minusta oli tavallaan tullut mökkiläinen.
Suloiselta tuntui olla omana isäntänänsä, suloiselta, mutta myös huolestuttavalta. Ellei mökkiläinen pysty omilla ansioillaan itseänsä elättämään, ei paljon kukaan siitä välitä, elääkö hän vai kuolee. Sen tunsin nyt hyvin selvästi. Olin sentähden hyvin iloinen siitä, että syksyllä olimme jättäneet latoon niin paljon hyvää ruokaa. Kaikki oli mitä parhaimmassa kunnossa. Päätin aina ollessani kotoa poissa pitää ladon oven tarkoin suljettuna. Ladon ylimmäinen ovipelkka on näet laitettu saranoille ja on salvalla avattava ja suljettava. Isäntä oli jo ensimmäisenä keväänä, yhteisellä kalastusmatkalla ollessamme, opettanut minulle, miten salpa on avattava ja suljettava. Tehtävä on hyvin helposti opittu. Koira ei tee sitä suullaan, kuten moni luulee, vaan käpälällä. Mutta tiedän varmaan, ettei varasteleva kettu opettamatta ymmärtäisi ovea avata. Muuten olisi kai varastoni nyt jo ollut sen aina nälkäisessä vatsassa.
Ensimmäinen tehtäväni seuraavana aamuna koski jo muonakysymystä, Menin isännän kaataman karhun lihoja tarkastamaan. Vasten luuloani eivät ketut olleet uskaltaneet karhuun koskea. Karhun haju oli heidän nenästään tuntunut liian väkevältä. Korppi ei myöskään ollut karhun runkoa löytänyt, sillä isäntä oli laahannut sen tiheään kuusikkoon, joten se ei ilmasta päin näkynyt. Mutta aukeassa paikassa oleva eläimen raato ei ikinä jää tuolta mustalta linnulta huomaamatta. Sillä on siksi liian tarkkanäköiset silmät. Yksinkertainen kansa luulee sillä olevan haistimenkin. Enpä minä korpin haistimesta monta kopeekkaa maksaisi. Mutta näön vaihtaisin mielelläni, vaikka omanikaan ei ole mitenkään huono.
Rupesin nyt käymään joka päivä karhun lihaa syömässä säästäen siten kotoiset varat keväämmäksi.
Iltaisin kääntelin itseäni aina niin monta kertaa heinissä, että sain oikein mukavan makuukuopan. Heinissä oli minulla paljon lämpimämpi makuusija kuin ennen talon tuulisella pihamaalla. Jalkojani ei pakottanut enää juuri koskaan, ja tunsin miten lihakset ja nivelet päivästä päivään pehmenivät. Keväämmällä, kun aurinko rupesi keskipäivällä lämmittämään ja ladon edusta vapautui lumesta, raavin hyvän heinätukon ladosta edustalle ja rupesi loikomaan suuren osan päivää siinä päivää paistattamassa. Tämä oli erinomaisen lämmin ja suojainen paikka. Taviokuurnat ääntelivät metsässä, käpylintupari laitteli pesäänsä niitynlaidassa, tikka rummutteli kuivaa männynoksaa, ja elämä oli vielä kerta kuin silkkiä.
Kun pälviä rupesi näkymään siellä täällä niityllä ja metsässä, läksin ensi kertaa omaksi isännäkseni tultuani jänistämään. Suureksi ilokseni huomasin nyt, että tämän talven heinissä-makaaminen oli saattanut jalkani entistään paremmiksi. Olin niin notkea kuin ei jaloissani olisi koskaan ollut luuvaloa. Päätin olla vastaisuudessa varovaisempi makaamatta enää sydäntalvella taivasalla, ainakaan lumella.
Jänistäessäni käytin vanhaa temppuani, joka harvoin pettää. Pienet "hankipojat" tarttuvat keväällä usein katajapensaisiin, eikä niitten kanssa tarvitse paljon kursastella, elleivät satu löytämään hyvää kätköpaikkaa. Mutta se jänis, jonka nyt ihan kosken toiselta puolelta panin jaloittelemaan, ei ollutkaan mikään hankipoika, vaan vanha ukkojänis, jonka tavallinen yösija oli minulla tiedossa, kun olin sitä monta kertaa viime syksynä ja edellisenäkin vuonna juoksuttanut. Se oli noita elämästään viisastuneita, jotka eivät koskaan pysähdy vihellystä kuullessaan, vaan päinvastoin lisäävät vauhtia. Isäntä aina luodikolla ampuessaan tavallisesti viheltämällä houkutteli jänikset pysähtymään, mutta viime syksynä oli hän jo onnistunut haulikolla ampumaan pari jänistä juoksusta.
Minun täytyi siis, kuten jo sanoin, ryhtyä vanhaan temppuuni, juoksutin jänistä yhtä kyytiä toista tuntia, pitäen koko ajan täyttä vauhtia. Tullessamme jotenkin leveän nevan rannalle olin ihan sen kintereillä. Jänis ei ehtinytkään pyörtää takaisin metsään, vaan tuli pakko ruveta loikkimaan nevan yli. Nousin heti kivelle nevan rannalle katsomaan.
Niin pian kuin jänis huomasi minun heittäneen takaa-ajon, vähensi se heti vauhtiaan, teki muutamia lyhyitä harppauksia ja istuutui lepäämään pienelle kinokselle, joka oli jäänyt sulamatta keskelle suurta pälvipaikkaa. Jänö oli vielä valkoinen, joten se suli kokonaan yhteen kinoksen kanssa. En voinut tähystyspaikaltani sitä mitenkään nähdä, sen vain huomasin, ettei se kinokseltaan poistunut. Sulan maan yli kulkiessaan olisi se heti taasen näkynyt.
Minäkin panin nyt kivelle maata päivää paistattamaan joksikin tunniksi. Tiesin hyvin, ettei pupujussi lähde näin hyvästä turvapaikasta liikkeelle ennenkuin iltahämärässä. Sen pitkät koivet tarvitsevat kyllä lepoa tuommoisen hitsin kestettyänsä. Jos se saa tunnin ajan levätä rauhassa, ovat sen takakoivet jo parahiksi puutuneet — minun aikomukseni täytäntöönpanoa varten.
Tarpeekseni läähätettyäni nukahdin hetkeksi ja läksin sitten hiljakseen jäniksen jälkiä seuraamaan. Lähestyessäni isoa pälveä olin joutuvinani jäljiltä ja tein ison kierroksen pälven ympäri. Tein sitten useampia kierroksia itse pälvellä, ikäänkuin jälkiä etsien, lähestyen yhä enemmän kinosta, jolla jänis makasi korvat selkää pitkin, silmin tarkasti seuraten jokaista liikettäni. Kun minusta väli oli parahiksi pitkä, karkasin äkkiarvaamatta sen kimppuun. Se yritti tehdä pitkän harppauksen poistuaksensa, mutta kun lumi oli pehmeää ja jäniksen koivet puutuneet, ei harppaus onnistunut. No niin, se kuoli yhtä äkisti kuin luodin tappamana. Monta kertaa kun jänis on tämmöisessä tapauksessa istunut kovalla maalla, on tapahtunut, että se on hypännyt molemmat puutuneet takajalkansa poikki. — Vein saaliini kotiin, ja nyt minulla oli ensi kerta jäätymätöntä ruokaa pariksi päiväksi. On itselliskoirallakin omat ilonsa. Jos olisin ollut tässä tilaisuudessa toisen isännyydessä, olisi minun velvollisuuden mukaisesti ollut vieminen saaliini isännälleni. Isäntävainajani sanoikin: kissa yksin saaliinsa syö, kyyryselkä on sittenkin. Mutta tästälähin minäkin rupesin yksin saalistani syömään enkä ole siitä sen kyyryselkäisemmäksi käynyt.
Siihen aikaan kuin sain ensimmäisen jäniksen, olivat jo karhunreisistä luut vain jälellä eikä ollut lintujakaan enää aivan monta. Leipä- ja ryynivarastoon en ole koskenut. Säilykööt ne suurimman nälänhädän varaksi.
Nyt alkoi herttainen aika. Kinokset sulivat nopeasti, koski kasvoi kasvamistaan, pian jäät lähtivät joesta, vesilinnut saapuivat, ja kaikkialla oli elämää ja touhua. Riistaa oli enemmän kuin tarpeekseni, ja pikku kätköjä oli minulla kymmenittäin sekä metsässä että kotiniityllä. Koko kesä meni kuin unennäkö, mutta mahdottoman hauska kesä se oli.
Nyt totutin itseni ammattiin, jota en ollut ennen yrittänytkään paitsi ensimmäisenä keväänä Harjuskoskella, jolloin olin isäntävainajan avustajana.
Olen kertonut, että Harjuskoski kuivempana vuodenaikana sekä kesällä että talvella oli jakautuneena useaan ojantapaiseen haaraan. Kalat, melkein yksinomaan harjuksia ja taimenia, käyttivät uidessaan virtaa ylös paraasta päästä yhtä näistä ojista, jossa oli pieni, tuskin jalankorkuinen putouksen tapainen. Kalat tekivät tässä paikassa korkeita ilmahyppäyksiä päästäkseen niskan yläpuolelle. Monesti osuivat ne heti veteen takaisin, mutta monesti putosivat kiviselle reunalle, jolloin kiireesti sätkyttelivät veteen takaisin. Rupesin eräänä iltana kun niitä putosi tavallisuutta enemmän reunalle, ottamaan leikilläni niitä kiinni ja heittämään rannalle. Raaka kala on aina ollut minusta vastenmielistä, mutta tänäpänä olin metsästyksessä ihan epäonnistunut, niin että minulla oli vain muutama metsähiiri vatsassani. Vatsantäytteeksi söin silloin pari pientä taimenta ja huomasinkin ne paremmiksi kuin olin uskaltanut toivoakaan. Rupesin tästälähin syömään kalaa milloin hyvänsä en sattunut saamaan metsänriistaa, ja olin pian niin taitava kalastaja, että useasti onnistuin saamaan kalat ilmastakin suuhuni. Tämä oli minusta hyvin hauskaa huvitusta. Aluksi yrittäessäni saada kalat ilmasta suuhun putosin innoissani hyvin useasti koskeen, mutta tämä vain oli lisää huvitusta.
Olen aina ollut hyvä marjoja syömään ja tänä kesänä pistin valokkia ja mustikoita poskeeni enemmän kuin koskaan ennen. Syksyllä olin niin lihava, että rupesin tuntemaan olevani jo vähän kömpelö. Hyvässä lihassa olin siis ottamaan talvea vastaan. Mutta talvimuonasta ei ollut muuta tietoa kuin mitä koskesta ehkä voisin saada. Talvella eivät kalat kuitenkaan liikkuneet läheskään niin paljon kuin kesällä. Ja syystulvan aikaan kuten kevättulvallakin oli koko koski yhtenä vetenä. Silloin en nähnyt ainoatakaan kalaa.
Koko kesän aikana ei minulle sattunut mitään seikkailua tai muuta outoa. Ketun tapossa kevätkesällä olin varomaton ja satuin saamaan pureman toiseen etujalkaani, josta aluksi onnuin vähäisen, mutta sekin parani lyhyessä ajassa.
Mutta myöhään syksyllä, kun joki oli jo melkein kaikkialla jäässä, tapahtui jotain. Minulle tuli vieras.
Varhain aamulla, ennen auringonnousua, kuulin kaikuvaa koiranhaukuntaa metsästä ladon takaa. Haukunta päättyi äkisti jäniksen rääkynään. Tiesin mitä oli tapahtunut. Hetken perästä sain myös todistuksen asiasta, kun jäniskoira, kantaen suussaan vasta tapettua jänistä, heittäytyi heinilleni ladon edustalle. Toinen ihan samannäköinen koira jäi makaamaan kosken rannalle. Se yritti useita kertoja lähestyä ladon edustalla makaavaa toveriaan, mutta kun tämä joka kerta nousi murisemaan, täytyi sen taasen poistua. Sovussa oli metsästys tapahtunut, ja nyt olivat valmiit tappelemaan saaliista. Heidän menettelynsä muistutti elävästi mieleeni erään tapahtuman, joka sattui muutamalla kaupunkimatkallani. Aivan lähellä kaupunkia ajoi pari koiraa jänistä; minäkin yhdyin heihin, ja samassa kun tulimme pienelle aukeamalle, paukahti kaksi laukausta, ja jänis heitti kuolleena kuperkeikan. Kaikki oli siis käynyt niin hyvin kuin mahdollista.
Mutta nytpä tapahtui kummia. Kummaltakin puolelta aukeamaa astui esille herra pyssy kädessä. Kumpikin tahtoi ehdottomasti omistaa jäniksen. He osoittivat sormella toinen jäniksen toista kylkeä, toinen toista. Toinen huutamalla huusi, että hänen laukauksestaan oli jänis tehnyt kuperkeikan ja että toisen ei olisi pitänyt yrittää kuollutta jänistä vielä kuolleemmaksi ampua. Toinen taasen, joka näytti vielä kiukkuisemmalta, väitti, että juuri hän oli ensin ampunut, löi kämmenellä pyssynsä perää ja sanoi: "Tunnetko tätä pyssyä ja sitä miestä, joka pitää sen varresta kiinni?" — Heidän koiransa näyttivät paljon rauhallisemmilta ja katselivat ihmeissään herrainsa menettelyä. Jäniksen olivat herrat riidellessään jo heittäneet maahan, ja kun ei kukaan näyttänyt siitä enää välittävän, korjasin minä sen suuhuni ja pujahdin takaisin puitten väliin. Sieltäpäin katselin riidan loppua ja näin kuinka herrat, jotka eivät olleet suvainneet minua huomatakaan, rupesivat, kun eivät löytäneet jänistään, koiriansa potkimaan, kunnes näitten oli pakko ulvoen paeta metsään. Herrat silminnähtävästi uskoivat koirainsa syöneen viidessä minuutissa jänisparan suuhunsa. Sillä kertaa pistettiin jäniksenlihat minun suuhuni.
Mutta jouduin kertomuksestani syrjään.
Katseltuani hetkisen ladolta päin tulokkaiden keskinäistä kinaa ilmestyin minä niin äkkiarvaamatta riitapaikalle, että molemmat jäniskoirat vingahtaen katosivat metsään.
Toinen heistä jäi tälle matkalle. Mutta jäniksen omistaja palasi heti takaisin. Kumpikin teimme itsemme niin korkeiksi kuin mahdollista ja astuimme lyhyin, arvokkain askelin toistemme viereen, kuten tämäntapaisissa tilaisuuksissa hyvä tapa vaatii. Pistin pääni tulokkaan hartioitten yli ja rupesin murisemaan, jolloin toinen vastasi samalla tavalla, välistä lisäten murisemista äkäiseksi ärjäisemiseksi. Kun tästä huomasin, ettei vieraani ollut mikään pelkuri raukka ja kun kohteliaana isäntänä mieluummin tahdoin näyttää vieraanvaraisuutta kuin turhaa riidanhalua, huiskuttelin vähäisen häntääni rauhallisten tarkoitusteni merkiksi.
Tulokkaalla ei myöskään näkynyt olevan mitään rauhantarjoustani vastaan. Muutimme siis tuon ensimmäisen "en gard"-asentomme, joka on yhtä sopiva hyökkäykseen kuin puolustukseenkin, ja ryhdyimme vaihtelemaan tavanmukaisia kohteliaisuudenosoituksia. Kysyimme siis ensin toistemme terveyttä ja hyvinvointia. Kun ei tässä asiassa ollut mitään moitittavaa kummaltakaan puolelta, katsoin voivani käskeä vieraani tervetulleeksi taloon ja ehdotin, niinkuin tavallista on ennenkuin koira ottaa toisen kotiinsa vastaan, vierailukorttien vaihtoa. Ehdotukseni hyväksyttiin, ja tämän tapahduttua voitiin meidät pitää yhtä hyvinä ystävinä kuin jos olisimme veljenmaljan juoneet. Ei ollut enää muuta tehtävää kuin raapia takakäpäläin kynsillä vähäisen ruohoa ja tomua paikalle ja kaikki tavallisen kohteliaisuuden vaatimat muodot oli täytetty. Tämä viimeinen muotoasia osoittaa, että jos jommaltakummalta puolelta olisi edellisessä joku erehdys tapahtunut, olkoon se unohdettu, halveksittu, maahan kaivettu. Älköön sitä ikinä enää muistettako.
Monet ihmiset pitävät näitten monien menojen noudattamista naurettavana. Mutta niin ei ole. Voin vakuuttaa, että meikäläiset eivät pidä niitä ollenkaan turhina muotiasioina vain. Näitä muka tyhjiä formaliteetteja on tietääkseni tarkoin noudatettu niin kauan kuin koiria on maailmassa ollut ja niitä tullaan luullakseni noudattamaan niin kauan kuin maailmassa koiria on. Mitättömimmällä rakillakin on toki sen verran sivistystä, että hän näitä ikivanhoja tapoja tietää noudattaa. Seurusteluälyä ja maailmantottumusta todistavat nämä esittelymuodot. Mitähän ihmiset ajattelisivat diplomaatista, joka menisi vierailulle ilman vierailukorttia ja tullessansa ensi kertaa vieraan maan ministerin luo kursastelematta kurottaisi kätensä sanoen: "Heipä hei, poikaseni, kuinka hurisee?" Luulen, etteivät he kovin korkeita ajattelisi hänen seurusteluälystään ja maailmantottumuksestaan. Ja ellei häntä laskettaisi hienompiin seurapiireihin, saisi hän siitä syyttää itseänsä.
Vieraani oli keskikokoinen, solakkarakenteinen jäniskoira, lyhytkarvainen, mustanvärinen, mutta jalat ja pään etupuoli ruskeahkot. Hän kertoi haukkuvansa myöskin lintuja, mutta jänistäminen oli hänellä kuitenkin pääasiana. Hänen luonnonominaisuutensa soveltuivat siihen paraiten. Hän oli virkatoverinsa kanssa viikko sitten lähtenyt isännän mukana metsästämään, ja vanha viekas kettu oli heti ensimmäisenä päivänä viekoitellut heidät kauas tuntemattomille seuduille. He olivat nyt viikon päivät jänistäneet omalla vastuullaan ja onnistuneet hyvin. Harva se päivä, jona eivät olleet ainakin yhtä jänistä saaneet. Mutta yöt olivat lyhytkarvaiselle vieraalleni, joka ei ollenkaan ollut taivasalla-nukkumiseen tottunut, olleet kamalat. Hän oli värissyt illasta aamuun ja oli nyt erinomaisen kiitollinen minun tarjoamastani yösijasta, joka oli sekä lämmin että kuiva. Uusi toverini käänteli itseään niin kauan ja raapi heinissä, kunnes sai syvän ja mukavan makuukuopan, josta ei liikkunut ennenkuin seuraavana aamuna.
Minulla sattui tällä kertaa olemaan varastossani kaksi jänistä, ja vieraani oli tuonut yhden. Söimme nyt hyvässä sovussa aamiaiseksi yhden jäniksen ja läksimme sitten vieraani ehdotuksesta yhdessä metsästämään.
Ensi kerran elämässäni jänistin tänä päivänä uuden toverini menettelytavan mukaan. Hän ehdotti, että hän nostaisi jäniksen jaloilleen ja yksin ajaisi sitä. Minun, joka näillä seuduin tarkasti tunsin jokaisen jäniksenpolun, tulisi asettautua väijyksiin sopivalle paikalle. Ymmärsin heti kuinka paljon edullisempi tämmöinen kahdenajo tulisi olemaan kuin oma menettelyni, joka kuitenkin yksin ollessa on ainoa, joka varmuudella vie tulokseen, joskin siten harvoin saa enempää kuin yhden jäniksen päivässä. Olisin hyvinkin voinut auttaa toveriani jäniksen nostamisessa, mutta tahdoin katsella, miten hän tässä toimessa menettelisi, hän joka oli oikea ammattijänistäjä, ja ihmeekseni sai hän, joka ei kuitenkaan entuudestaan tuntenut tätä metsästysaluetta, jäniksen paljon nopeammin nostetuksi kuin olin odottanut.
Minulla on aina ollut tapana etsiä hyvin tarkasti semmoisilla ruohoa kasvavilla aukeamilla, jossa arvaan jäniksen käyneen yöllä syömässä. Ja jos huomaan semmoisella paikalla jäniksenjäljet, jatkan niitten selvittämistä, kunnes vihdoin löydän sen paikan, josta jänis on mennyt metsään takaisin. Siitä seuraan tarkoin jälkiä, kunnes tulen makuukselle, josta jänis kuitenkin on aina lähtenyt, ennenkuin paikalle saavun. Jäniksen kuulo on erinomaisen hieno: niin hiljaa ei voi kukaan sitä lähestyä, ettei se heräisi, ja jos se katsoo tulijan vaaralliseksi, korjaa se ajoissa luunsa. Sentähden onkin kansassa semmoinen harhaluulo yleinen, että jänis muka nukkuisi silmät auki. Kyllä jäniksen luomet riittävät sen silmämunia peittämään, ja se nukkuu silmät ummessa kuten kaikki muutkin imettäväiset. Sattui kerran niin somasti eräänä kesäyönä, kun makasin metsänreunassa ja katselin niityllä kulkevan jäniksen keikahduksia ja koukerruksia, että se poistuessaan tuli ihan siihen suuntaan, missä minä makasin. Tehtyään tavalliset mutkalliset syrjähypähdyksensä, erehdyttääkseen vihollisiansa sotkemalla jäljet, laski jänö maata tuskin kymmenen askelta minun makuupaikaltani. Ja kauaa ei kestänyt, ennenkuin sillä oli silmät ummessa, niin ummessa kuin kenenkä muun nukkujan silmät hyvänsä.
Nyt luulin hetken tulleeksi hyvän kaappauksen tekemiseen. Nousin niin hiljaa kuin ikinä mahdollista. Mutta jänis kuuli sittenkin liikkeeni. Paikalla olivat sen silmät avoinna; tuskin olin vielä oikein noussutkaan, ennenkuin se oli jo kaikkien vuorten takana.
Jäniskoiran menettely oli alusta alkaen ihan toisenlainen kuin minun. Sekin kulki ensin lähtiessämme tavallista koiranravia. Tiedättehän, vasen etujalka ja oikea takajalka tai myös oikea etujalka ja vasen takajalka supisuoraan tien suuntaan, pää samaten, mutta muu ruumis viistossa. Tämä kulku on minusta vähemmän voimia kysyvää, mutta tietääkseni on koira ainoa eläin, joka siihen pystyy.
Mutta niin pian kuin tulimme ruohoiselle aukeamalle, oli toverini kuin toinen eläin. Hän rupesi hyppäämään ristiin rastiin, välistä vain jotain mätästä sivumennen haistellen. Minun täytyi pysähtyä ihailemaan sen notkeita liikkeitä. Pidän itseäni hyvänä juoksijana, mutta ensi silmäyksellä huomasin tässä olevan sen, joka minusta voiton viepi. Minun ei kannattaisi kilpailua yrittääkään.
Äkisti huomasin toverini saaneen vainua jäniksestä. Jänis oli varmaankin käynyt tässä yön aikana syömässä. — Minä olisin tässä tapauksessa ryhtynyt vaivalloiseen työhön saadakseni jäljistä varmaa tolkkua. Mutta tämäpä vain hyppäsi pari kertaa ilmaan katsellen ympärilleen ja sitten rupesi syöksymään edestakaisin pensaikossa, välistä haukahtaenkin jonkun lyhyen haukahduksen. Ymmärsin heti, että hänellä oli aikomuksena peloittamalla panna jänis liikkeelle. Eikä aikaakaan ennenkuin toverini jo vingahti, ja heti sen jälkeen alkoi haukunta niin vihainen ja mahtava, etten ole ikinä parempaa kuullut. Isäntävainaja sanoi, että kyllä maailmaan ääntä mahtuu, mutta enpä uskoisi paljoa enemmän yhdellä kertaa siihen mahtuvan. Ja samaa vauhtia siinä lähdettiin, kunnes haukuntaa töin tuskin enää kuuluikaan. Haukunnan suunnasta arvasin hyvin, minkä mäen syrjässä käännös tulisi tapahtumaan. Olen monta kertaa itsekin juuri siinä paikassa joutunut jäljiltä ja aina saanut etsiä hetkisen, ennenkuin olen taasen oikealle tolalle päässyt. Kuuntelin sentähden hyvin tarkasti, kuinka toverini kävisi tuossa paikassa.
Turhia olivat kuitenkin epäilykseni. Eipä hetkiseksikään haukunta tauonnut, ja nyt olivat sekä jänis että vieraani jo paluumatkalla. Kiiruhdin metsänreunaan aukeaman toiselle puolelle. Siinä on paljon käytetty jäniksenpolku, joka alkaa ison kiven kyljeltä ja johtaa metsään. Kiven kyljelle asettauduin väijymään. Ajo läheni hurjaa vauhtia. Jo loikkasi jänis yli aukeaman suoraan minua kohti. Sen ollessa aukeaman keskikohdalla taukosi haukunta tuokioksi. Heti paikalla pysähtyi jänis ja nousi seisomaan höristäen korviansa ja katsoen siihen suuntaan, josta tiesi takaa-ajajansa tulevan. Tunsin hyvin sen paikan, missä toverini oli jäljet kadottanut. Siinä on pitkänlainen kallio, ihan paljas, jota pitkin takaa-ajettu jänis aina juoksee, hyvin tietäen, ettei paljas kallio voi haihtumaeritystä säilyttää.
Eipä aikaakaan, niin toverini oli taasen jäljet löytänyt, minkä hän äkäisellä haukulla heti ilmoittikin.
Mutta nyt tapahtui jotain omituista. Olin odottanut jänöjussin tulevan nyt kuin öljytty salama minua kohti. Mutta sen sijaan teki se useita sukkelia ilmahyppäyksiä ja keikahduksia, jotka näyttivät varsin naurettavilta, erittäinkin kun se heitti takajalatkin ilmaan, ihan kuin olisi tahtonut sanoa: äikkis! kutti! Otappas kiinni! Kun haukunta taasen kuului arveluttavan läheltä, läksi se uudestaan loikkimaan. Ja samassa kun toverini tuli näkyviin aukeaman vastaiselta reunalta, loikki jänis suoraa tietä minun suuhuni. Se kuoli kuin salaman tappamana.
Heti sen jälkeen oli toverini paikalla ja syöksyi suorastaan minun kimppuuni. Takaa-ajon hurmaamana oli hän ihan unhottaa nuoren veljesliittomme. Mutta kun kohteliaasti tarjosin saaliin hänelle, huomasi hän heti erehdyksensä ja näytti nolostuvan. Hän paneutui oitis läähättämään ja puhkui kuin höyrykone. Kylkensä melkein tärisivät, niin tiheästi keuhkot toimivat.
Minä kun en ollut ollenkaan hengästynyt, vaan olin toiminut ampujana, läksin viemään saalista latoon, että voisimme estämättä jatkaa metsästystä, joka täten toimitettuna oli minusta erittäin jännittävää.
Palatessani toveri jo piehtaroi, mutta jatkoi sen jälkeen vielä hetkisen läähättämistään. Omituinen luonnon oikku, ettei meille koirille ole paljon ollenkaan suotu hikoilemisen etua, kuten niin monelle muulle eläimelle, vaan meidän täytyy haihduttaa kuumat höyryt suun limakalvon välityksellä, hikoilla suun läpi, kuten ihmiset sanovat. On sekin omituista, että vaikka kielemme on pitkä ja notkea, emme voi omaa mieltämme myöten liikuttaa sitä muuta kuin ylöspäin. Kun se läähättäessä riippuu suusta alas, on se ihan hervoton. Yläleukaa voimme nuolla, ja nuolemmekin tarkoin puhtaaksi. Mutta jos alahuulelle jää ruuanjätteitä, on meidän pakko poistaa ne pyyhkimällä johonkin sopivaan esineeseen. Erittäin sopivia tähän tarkoitukseen ovat esimerkiksi vaatteet, kuten olet ehkä joskus sattunut huomaamaankin.
Hetken perästä jatkettiin metsästystä, jonka alku oli näin hyvin ja näin nopeasti onnistunut. Toinen jänis oli pian liikkeellä, mutta se meni melkein heti kiven alle. Läpi, josta se oli mennyt piilopaikkaansa, oli kovin ahdas. Pian olimme, vuorotellen raappien, saaneet reiän suuremmaksi, ja toverini meni kiven alle. Miten hän tuossa ahtaassa kolossa lienee töhertänyt, niin jänis pääsi pakoon suoraan hänen ylitsensä. Onneksi seisoin vielä reiän suulla, joten jäniksen pakomatkasta ei tullutkaan mitään. Nololta näytti kaveri tullessaan reiästään esille. Ei puhunut kuitenkaan muuta kuin että jänis on näsäkkäämpi eläin kuin moni luulee.
Tämä metsästyspäivä oli tavattoman onnellinen. Saimme vielä kaksi jänistä. Ja juuri kun iltahämärässä palasimme kotiin, onnistuimme kuivasta hiekkamäestä saamaan metsäsian. Tunsin hyvin tuon paikan, sillä siinä asuu koko suuri joukko noita harjaksisia jörriä. Heillä on siinä maanalaiset pesänsä pitkine käytävineen useassakin paikassa. Näin myöhään syksyllä niitä harvoin enää näkyy. Mutta päivä oli ollut aurinkoinen, ja mäkien etelärinteillä näkyi päivällä sekä toukkia että kovakuoriaisia, joita ahmimassa kossu kai oli kulkenut. Aika vihaisesti se taisteli henkensä puolesta, mutta viimeisen ateriansa se kuitenkin oli tänään syönyt. Jäniksenliha onkin kuivanpuoleista, mutta nytpä saatiin silavaa höysteeksi.
Kotiintullessamme kulin porrasta kosken yli. Mutta vieras kävi mutkatien päästäksensä jäitse. Kun hän aamulla oli tehnyt samalla tavalla, kysyin miks'ei hän käyttänyt parasta tietä. Hän kertoi silloin että häntä oli penikka-ajoilta asti vaivannut omituinen veteen hukkumisen pelko. Penikkana oli hän kerran kulkenut omistajansa pojan kanssa porrasta joen yli. Oli tullut toinen poika vastaan, ja hän joutui poikien väliin. Nuo viikarit olivat hänen vinkumisestaan huolimatta viskanneet hänet jokeen muka uimaan. Hän oli kyllä pian noussut vedenpinnalle takaisin. Mutta kun hän juuri oli rantaan tulemaisillaan, oli vieras poika ollut siellä eikä laskenutkaan häntä nousemaan rannalle. Hän oli silloin hädässään yrittänyt uida toiselle rannalle, mutta kun joki oli leveä, ei hän jaksanutkaan kauemmaksi kuin keskelle, johon paikkaan jäi avuttomana makaamaan. Hän olisi hukkunut, ellei isäntä olisi sattunut tulemaan avuksi. Pojat olivat kyllä molemmat saaneet hyvän selkäsaunan, kuten olivat ansainneetkin. Mutta häneen oli sen tapauksen jälkeen jäänyt auttamaton veteen hukkumisen kauhu, josta hän parhaimmallakaan tahdollaan ei voinut vapautua.
Tultuamme pesäämme takaisin tulin vieraalleni kertoneeksi tuon aamulla ajetun jäniksen omituisista tempuista aukeamalla ja miten mielestäni näytti ihan siltä kuin jänis olisi tahtonut takaa-ajajaansa ivata. Minulla oli aina ollut se käsitys, että jänis juoksi henki hampaissa kauhusta minua pakoon. Ja sentähden tuon jäniksen ilveilyä osoittavat kujeet minusta tuntuivat varsin käsittämättömiltä. Uusi ystäväni opetti minulle kuitenkin parempaa. Hänelle tuo ilveileminen ei suinkaan ollut mitään uutta. Hän oli nuo samat temput nähnyt monta kertaa. Ja hänestä ne olivat hyvinkin luonnollisia. Mikä hätä sen on ilvehtiä takaa-ajajalleen, joka tietää voivansa juosta miltei puolta nopeammin kuin hän ja muutamassa minuutissa jättää hänet kilometrejä jälkeensä. Hän olikin vakuutettu siitä, että ainakin täysikasvuinen, vanha jänis piti koko takaa-ajoa hauskana leikkinä vain. Jäniksenajo oli kuin kilpa-ajomarkkinat, jossa parempi juoksija huvittelihe huonomman rinnalla ja riemuitsi etevämmyydestään, kuten kilpailussa ainakin. Mutta se oli suututtavaa, kun joku poropeukalo ampui niin kehnosti, ettei jänis kuollutkaan paikalle, jolloin ampuja rupesi itse yrittämään saalistaan kiinni. Jäniskoira sanoi aina semmoisessa tapauksessa yhdellä ainoalla puremalla tappavansa jäniksen.
Sitä vastoin oli vieraani samaa mieltä minun kanssani siitä, että jos jänis on kylläksi tyhmä menemään kiven alle ja koira ryömii hänen jälkeensä, on kai jäniksenkin sydän nouseva kurkkuun, kun on kuolema edessä. Hänellä ei ollut kuitenkaan paljon kokemusta tässä asiassa, hän kun tänään vasta ensi kertaa oli mennyt jäniksen jälkeen kiven alle. Hän tavallisesti muuten tämmöisessä tapauksessa aina jäi haukkumaan kiven eteen, kuten isäntänsä oli hänelle opettanut. Isäntä aina silloin paikalle saavuttuansa kytki hänet vitjoihin, ja niin lähdettiin etsimään toista kilpajuoksijaa. Kerran oli kuitenkin eräs vieras herra rautakaristimella yrittänyt ottaa jänistä kiven alta samassa kun isäntä sattui tulemaan paikalle. Siinä oli syntynyt kiista, sanoja ei seulottu kummaltakaan puolelta, ja asia päättyi siten, että vieraan herran täytyi poistua eikä häntä koskaan sen jälkeen laskettu isännän metsästysmaille. — Rupesin tuntemaan kunnioitusta uuden ystäväni isäntää kohtaan. Hän näkyi olevan mies, joka kykeni viemään tahtonsa perille.
Huomasin pian uuden ystäväni ajattelevaksi koiraksi. Ammattinsa osasi hän oivallisesti, kuten seuraavien päivien yhteisillä ajoillamme hyvin huomasin. Muistinsakin oli, kuten olen jo sanonut, erinomainen. Korkeintaan parikymmentä askelta tarvitsi hänen seurata jäniksenjälkiä, ennenkuin jo täysin varmasti tiesi, kumpaanko suuntaan jänis oli juossut. Olen tavannut koiria, jotka täyttä kurkkua haukkuen ovat ajaneet vastajälkiä monta sataa askelta. Keskinkertainen haisti ei kykene lyhyellä matkalla erottamaan, kummalleko suunnalle jäniksien haihtumaeritys tuntuu enenevän, kumpaanko suuntaan jänis siis on juossut. Ja mitään muuta neuvoa saada tietoa jäniksen jälkien suunnasta ei ole kuin tämä. Talvella, kun jälkien kuvat näkyvät lumessa, huomaa tietysti silminkin, mihinpäin jänis on juossut. Vaikka ei koira tosin talvellakaan paljon viitsi tästä välittää. Haisti se on meikäläisten hienoin aisti. Ja sen tähden meidän onkin pakko tarkoin hoitaa tätä kalleinta omaisuuttamme. Joka vain menee liian lämmintä ruokaa syömään tai aivan suolaista tai väkevästi höystettyä, hän on pian koiraksi kelvoton.
Kolme päivää yhdessä metsästettyämme oli meillä jo koko kasa jäniksiä säästössä. Mutta nyt tunsimme illalla ilmanmuutoksen olevan tulossa. Söimme muutamia vielä viheriöitä ruohonkorsia, ja onnistuimme myös siten saamaan vatsalaukkumme tyhjentymään, jonka jälkeen tunsin itseni suuresti keventyneeksi siitä omituisesta painostuksesta, jonka ilmanmuutokset aina minussa aikaansaavat. Ja yöllä tuli lumituisku, jota jatkui pari päivää. Ei kannattanut yrittääkään lähteä jänistämään. Ensi lumen tultua makaavat jänikset usein monta vuorokautta liikkumatta. Ehkä metsän ja niittyjen uusi muoto peloittaa heitä.
Kun kolmantena päivänä ilma illaksi kirkastui ja kaikkialla oli täysi talvi, rupesi vieraani ikävöitsemään ihmisiä. Minusta oli tuommoinen ikävä turhaa, mutta hän tahtoi ehdottomasti nyt poistua. Tietä kylään hän ei tuntenut, enkä minä muutenkaan olisi laskenut häntä yksin lähtemään, aivan outo kun oli paikkakunnalla. Sen verran ymmärrän toki kohteliaan isännän tehtäviä.
Kun en voinut vierasystävääni aikeestaan luovuttaa, läksin siis illalla opastamaan häntä tervahaudalle asti. Siitä vie poluntapainen kylään. Lumen tultua ei ollut tosin kukaan täälläpäin kulkenut, mutta polkua oli kuitenkin helppo seurata. Olisin seurannut mukaan kylään asti, mutta en uskaltanut jättää jälkiäni tuoreeseen lumeen. Joku olisi ehkä voinut urkkia olopaikastani selon.
Yö oli ihana. Täysikuu loisti täydeltä terältä pilvettömällä taivaalla. Istuuduimme hetkeksi vanhan tervahaudan reunalle ja lauloimme, vanhaa hyvää tapaa noudattaen, kuun kunniaksi pitkäveteisen aarian. Tämmöinen musiikki on minustakin jotain arvokasta, jopa tunnelmarikasta. Kun vain ymmärtää soitantoaistin vaatimia määrä-pausseja tarkoin noudattaa, kohottaa tämä musiikki mielestäni suuresti talvisen kuutamoyön juhlallista äänettömyyttä. Mutta pianonrämpytys! Hyi kauheaa! Korkeat äänethän vihlaisevat korvia, niin ettei voi olla huutamatta.
Kun olimme mielestäni laulaneet riittävästi, neuvoin vieraalleni tarkoin tien Suursaloon ja kehoitin häntä hieromaan poika-Mikon ystävyyttä. Hän voisi siinä tapauksessa hyvinkin viipyä talossa, kunnes tulisi sopiva tilaisuus palata takaisin kotiinsa.
Hyvästeltyämme erosimme toisistamme, hän polulle Suursaloon päin, minä halki metsän Harjuskoskelle vähän kaihomielisenä.
* * * * *
Rupesin taasen jatkamaan erakkoelämääni vanhassa pesässäni, rakkaaksi käyneessä Harjuskosken ladossa. Jäniskoiran vierailu oli muutamiksi päiviksi miellyttävällä tavalla keskeyttänyt yksinäisyyteni. Se oli tuonut mukanansa tuulahduksen ulkomaailmasta. Minäkin miltei rupesin tuntemaan jonkinlaatuista ihmisseuran kaipuuta.
Se asia erittäin rupesi minua vaivaamaan, etten tulisi ehkä ikinä tilaisuuteen täyttämään isäntävainajan minulle uskomaa tehtävää. Poika-Mikko siinä tapauksessa ei tulisi sukunsa vanhoja metsästysmaita ikinä tuntemaan, ja Harjuskosken lato jäisi minun kuolemani jälkeen ehkä ainaiseksi kylmille. Tämä ajatus kävi minulle niin sietämättömäksi, että päätin ensi kesänä henkenikin kaupalla etsiä tilaisuutta ilmoittautumaan poika-Mikolle ja, jos mitenkään kävisi mahdolliseksi, täyttää isäntävainajan määräyksen. Ehkä kykenisi poika-Mikko silloin jo suojaamaan henkeäni, ja ellei kykenisikään, pääsisin kyllä kesänaikana huomaamatta hiipimään vanhaan turvapaikkaani takaisin.
Tämän päätöksen tehtyäni tuli mieleni heti paljon keveämmäksi. Ruokaa oli yllinkyllin moneksi päiväksi, pakkanen oli että paukkui metsässä, ja minun mielestäni ei ilma pakkasesta parane. Lunta vain oli tullut vähän liialta. Mutta ehkä ehtii taasen tulla vesisuoja, ennenkuin ruokahuolet rupeavat uudestaan vaivaamaan. Kun vain kinokset ehtivät mennä vähäisen kokoon, rupeaisi kai metsästys taasen käymään hyvin.
Vasten toivoani ei tullut pitkään aikaan suojaa, vaan lumi pysyi löyhänä. Metsästys kävi vaikeaksi, ja ruokavarastoni supistui supistumistaan. Välistä meni monta päivää, etten saanut mitään muuta kuin muutamia hiiriä. Pysyin kuitenkin vanhassa päätöksessäni, että vasta suurimman hädän kopistaessa ryhdyn isäntävainajan muona-arkkuun. Tämä varasto ei ollut mielestäni minun, ja sen käyttäminen oli minusta melkein varastelemista.
Vuoden pimeimpänä aikana kävi ruuanhankinta hyvin vaivalloiseksi, ja rupesin pahoin laihtumaan.
Mutta silloin tapahtui jotakin.
Kuulin metsästä jonkun suuremman eläimen epävarmoin askelin lähestyvän. Metsästä hoiperteli niitylle viimekesäinen hirvenvasikka ja pysähtyi keskelle pihamaatani. Sen toinen etujalka oli polven kohdalta ammuttu poikki ja se oli verenvuodosta ja väsymyksestä kovin heikko. Minuutin jälkeen makasi se kuolleena niityllä. Olin tehnyt puhtaan laupeuden työn lopettamalla eläimen tuskat, ja samalla olin kaikki ruokahuoleni poistanut.
Tästälähin elelin herrain päiviä. Metsästin ainoastaan huvikseni. Edessäni oli omalla pihamaalla aina valmiiksi katettu pöytä. Syöminen ja nukkuminen olivat ainoina tehtävinäni, ja pian olin taasen lihava kuin porsas.
Tätä mukavaa elämää jatkui kevättalveen asti, siihen aikaan, jolloin jo päiväsydännä on seinänvierustalla lämmin ja suloinen maata, mutta jolloin yöt ovat vielä katkeran kylmät.
Silloin tapahtui taasen jotakin.
Oli hyvin valoisa kuutamoyö. Makasin ladossa ihan oven suulla. Kuten olen jo kertonut, eivät ladon ovenpelkat täyttäneet ovensuuta ylös asti, vaan ylimpien pelkkäin sijassa oli saranoilla liikkuva salvalla varustettu luukku. Tätä luukkua pidin kotosalla ollessani öisinkin avoinna, joten minulla oli vapaa näköala yli pihamaan koskelle päin.
Heräsin äkisti siitä, että joku suurempi eläin varjosti kuun, joten lato tuli melkein ihan pimeäksi. Iso susi oli pistänyt päänsä luukusta latoon, innokkaasti vainuten. Suden pää oli ihan vieressäni, mutta kun lato nyt oli melkein pimeä, ei se heti huomannut minua. Parempi ennättää kuin tulla ennätetyksi, ajattelin minä käsittäen, että tässä oli joka tapauksessa tuima tappelu syntymässä. Oven suulla ei ollut paljon heiniä, joten makasin melkein ihan suden alla. Tämä asento, joka olisi ollut erinomaisen epäedullinen, jos susi olisi minut heti huomannut, tuli minulle pelastukseksi. Suden kurkku oli ylimmän ovipelkan suojaama. Ainoa haavoittuvainen paikka oli näin ollen alaleuka. Sivultapäin tehtynä on hyökkäys alaleukaan vaarallisempi hyökkääjälle kuin hyökkäyksen esineelle. Mutta nyt, tehdessäni hyökkäyksen suorastaan alhaaltapäin, kuulin selvästi rouskahduksesta, että alempi leukaluu meni sudelta poikki. Susi riuhtaisi itsensä samassa irti ja poistui.
Katsottuani luukusta ulos näin, että susi seisoi yskien ladon edessä ja näytti kovin masentuneelta. Hyppäsin korkeammalta paikaltani suorastaan sen niskaan ja onnistuin saamaan sen kumoon alleni. Mutta monta hetkistä ei kestänyt, ennenkuin asento oli päinvastainen. Susi oli hirvittävän suuri ja varmaankin minua monta vertaa väkevämpi. Jos sillä olisi nyt ollut kitansa käyttökunnossa, ei olisi henkeni ollut minkään arvoinen. Useampia kertoja se tavoitteli kurkkuani, mutta särkynyt alaleuka ei tehnyt tehtäväänsä. Minä puolestani käytin tilaisuutta suden tehdessä varomattoman liikkeen ja sain sen kurkun lujasti hampaitteni väliin. En ole ennenkään pitänyt tapanani laskea hyvästä otteesta irti ja vaikka lensin niinkuin mikäkin karvakinnas suden koettaessa riuhtaista itseänsä minusta irti, en hellittänyt iskuani, ennenkuin vastustajani kuukertui kumoon ja suusta virtaava veri todisti voiton olevan minun.
Seisoin vielä kuolevan viholliseni vieressä, kun huomasin kosken toisella rannalla koko joukon toisia. Niitä oli enemmän kuin kolme, paljon enemmän kuin kolme, kukaties viisi, kuusi kappaletta. Hyppäsin nopeasti latoon ja paiskasin luukun kiinni jälkeeni. Salvan ehdin töin tuskin saada luukun eteen, ennenkuin jo koko lauma oli täydessä tappelussa ladon edustalla. Tappelun esine, kuollut kaverinsa, oli pian kadonnut heidän nälkäisiin vatsoihinsa.
Tuskin oli tuo toimi täytetty, ennenkuin susien huomio kääntyi minuun. He nousivat toinen toisensa jälkeen ladon seiniä vasten ja koettivat jostakin raosta kurkistaa latoon. Toiset purivat vihassaan ladon ovipelkkoja, että pirstaleet irtaantuivat. Että minulla jo oli henki hampaissa, ei sovi kieltää. Kaikki minussa kalisi pelosta, yksin sääriluutkin.
Mutta nyt huomasi joku heistä pihamaalla olevan hirvenvasikan. Se oli jotenkin paksun lumen peitossa, minkätähden sudet eivät sitä olleet ennen äkänneet. Runsaampi puoli sen lihoista oli jo minun vatsassani, kaikeksi onneksi. Nyt alkoi ilettävä ahmiminen. Sudet vuorotellen söivät, vuorotellen tappelivat lihapaloista.
Kun sudet olivat syöneet kyllikseen, päättyi myös heidän välinen kinastelunsa. He istuutuivat kaikki yhteen joukkoon ulvomaan. Hirvittävä ruokavirsi! Se vihiäsi sydänjuuria ja karmi selkäpiitä. Jospa minulla olisi nyt ollut isäntävainajan pyssy! — — Niin, ja jospa olisin osannut sitä käyttää! Mutta siitä ei kannata puhua. Isäntävainaja oli kyllä oikeassa sanoessaan, että "jollei ja ellei" ovat mahtavia herroja ja ellei "jos" olisi joutunut väliin, olisi ämmäkin purrut karhua.
Sudet eivät kahteen vuorokauteen tulleet uudistamaan ateriaansa. Voimakkaasta sudenhajusta ymmärsin kuitenkin, etteivät ne olleet kauas poistuneet. En uskaltanut mennä päivälläkään turvapaikastani ulos.
Kolmantena yönä uudistui edellinen näytäntö lauluineen kaikkineen, ja sitä seuraavana yönä kävivät sudet vielä rääpiäisilläkin. Eivät jättäneet vähintäkään luunnikamaa minun omistamastani haaskasta omistajalle itselleen, nuo hävyttömät rosvoilijat. Nälkäkin rupesi jo vähitellen vatsaani kopristamaan. Mutta muistaen vanhan sanan "miehelle päiväksi, koiralle viikoksi" päätin odottaa vielä monta päivää, ennenkuin toisen omaisuuteen ryhtyisin.
Pari päivää sain vielä olla rauhassa. Mutta silloin sudet palasivat ladolle, ja nälissään kun taasen näyttivät olevan, ryhtyivät täydellä todella minua ahdistelemaan. Yrittivät ensin päästä katolle, joka kai olisi ollut helposti kyllä särjettävissä. Joka hypähdyksellä saivat ne etukäpälät katonrajalle, mutta eivät onnistuneet vetämään itseänsä katolle, vaan luisuivat takaisin vihaisesti muristen. Takakäpäläin kynnet pinnistelivät seinänrakoihin, mutta katto ulottui liian paljon seinästä ulos, joten ne eivät päässeet siitä paikasta ohitse.
Nyt ryhtyivät ne oviluukun kimppuun. Tiesin hyvin, ettei tämä kestäisi pitkällistä rynnäkköä. Siinä oli laho paikka juuri toisen saranan kohdalla, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin sudet olivat jo keksineet, että puu oli tästä paikasta haurasta, ja nakersivat heikkoa paikkaa suurella ahkeruudella. Pian olivat ne tehneet pienen reiän ja yksi niistä pisti siitä kuononsa, kai vetääksensä nenäänsä sille mieluista riistanhajua. Tätä sen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä kun se vetäisi kuononsa takaisin, jäivät huulet ja suurempi osa kuononpäästä latoon. Tunsin selvästi, miten hampaani kalisivat suden hampaita vasten tässä toimituksessa.
Hirvittävästi ulisten poistui susi metsään. En ole sitä sen jälkeen enää nähnyt.
Toiset sudet lakkasivat hetkeksi nakertamasta. Pian jatkoivat ne kuitenkin turmiollista tointaan noudattaen suurempaa varovaisuutta.
Nyt olivat hyvät neuvot kalliita. Jos sudet saivat saranan irtaantumaan, syöksyisi luukku paikaltaan, ja samassa olisi minulla koko nälkävuosi niskassani. Tuossa tuokiossa pitäisivät sudet tappelumarkkinat nahkani viimeisistä siekaleista.
Ettei näin hullusti kuitenkaan käynyt, voit arvata siitä, että vielä elän ja voin sinulle tämän tapahtuman kertoa.
Hätä keinon keksii, oli isäntävainajalla tapana sanoa. Nytkin hätä muistutti minulle, että ladossa oli yksi lattiapalkeista poikki ja että siitä reiästä voisin ryömiä ladon alle. — Eräänä syksynä oli näet kettu, jota ahdistin, päässyt hiipimään ladon alustaan. Isäntä silloin tukki kivillä visusti kiinni reiän, josta kettu oli mennyt ladon alle, ja hakkasi lattiapalkin poikki. Minä ryömin siten syntyneestä aukosta ladon alle ja toin ketun pois.
Kiireesti rapsin siis heinät sivulle ja ryömin lattian alle. Melkein samassa romahti oviluukku latoon ja koko susilauma sen mukana. Ensi hämmästyksessään ne eivät ymmärtäneet mihin heidän saaliinsa oli joutunut ja olivat jo ruveta tappeluun keskenään. Mutta silloin ne huomasivat isäntävainajan koivupölkyssä olevan jotain syötävää ja ryntäsivät sen kimppuun. Rumaksi ne sitä purivat, mutta kun ne eivät ymmärtäneet miten se oli avattava, eivät ne siitä mitään hyötyneet. Ne syöksyivät nyt kaikki ladosta ulos ja yrittivät ulkoapäin päästä ladonalustaan. Mutta maa oli kovassa roudassa: sitä tietä oli ihan turha yrittääkään, sen tiesin hyvin.
Kauaa ne eivät siinä rapsineetkaan, ennenkuin taasen koko lauma oli ladossa. Pian löysivät ne reiän, joka vei alustaan. Yksi niistä, joka ei ollut kaverinsa kohtalosta viisastunut, yritti kohta ryömiä tästä alustaan. Mutta tässä minulla oli erinomainen puolustusasento. Hyökkäsin paikalla tulijan kurkkuun.
Se yritti heti vetäytyä latoon takaisin, mutta kun kaikki sudet yhtaikaa pyrkivät reiästä alas, puristui se paikalleen niin lujasti kiinni, ettei päässyt liikkumaan sinne eikä tänne. Sitä paitsi oli reikä liian pieni sen päästä alustaan. Minä tietysti en hellittänyt otettani, ennenkuin luulin vihollisen kuolleeksi, jolloin toverit heti vetivät sen reiästä ladon edustalle. Samassa susi kuitenkin virkosi henkiin uudelleen ja ryhtyi heti tappelemaan henkensä puolesta. Se oli kuitenkin puremastani jo niin paljon heikontunut, että puolustuksensa tuli lyhyeksi, ja pian oli sekin toveriensa vatsassa.
Lyhyessä ajassa olin siis onnistunut surmaamaan kaksi hukkaa ja kolmannelle saattamaan melkoisen vahingon. Olen ennen ollut alkusyynä kahden suden kuolemaan, mutta niitä en itse tappanut. Kerron kuitenkin tässä yhteydessä niittenkin kuolemasta.
Suursalon porstuanovi on, kuten monen muunkin vanhanaikuisen talon, kaksiosainen, ylempi ja alempi. Alempi suljettiin, paikkakunnan vanhan tavan mukaan, talvisin öiksi, mutta yläosa jätettiin minun tähteni auki. Eräänä talvi-iltana maatessani tapani mukaan keskellä pihaa törmäsi kaksi sutta kimppuuni. Pakenin avonaisen yläoven kautta porstuaan, missä syntyi tuima tappelu. Nuori isäntä avasi tuvan oven ja kun hän huomasi, keitä rauhanhäiritsijät olivat, läjähdytti hän heti porstuan yläoven lukkoon. Minä pakenin tupaan, ja kun takassa paloi vielä valkea, eivät sudet uskaltaneet seurata. Isäntä sieppasi kirveshäkistä kirveen, ja toinen susi, joka koetti kätkeytyä vesiammeen taakse, sai heti surmansa. Toinen, joka näki miten kaverin kävi, kiipesi tikapuita myöten ullakolle. Vanha isäntä panosti jo pyssyä. Hän näet ei koskaan sallinut pitää panostettua pyssyä asuinhuoneessa, vaan sanoi, että semmoisesta pitäisi sakottaa. Emäntä oli sytyttänyt lyhdyn, ja saatuaan pyssyn panostetuksi meni vanha isäntä ullakolle, jossa hukka oli löytänyt piilopaikan taikinakaukalosta. Pyssy paukahti, ja toinenkin susi sai palkkansa hävyttömyydestään tunkeutua ihmisten asuntoihin. Vanha isäntä oli ennenkin tappanut joitakuita susia, mutta tämä oli kyllä ensimmäinen taikinakaukalosta ammuttu. —
Nykyisessä tilassani minulla tosin ei ollut ketään liittolaista, mutta pakopaikkani olikin paljon turvallisempi kuin puoliavonainen porstua. Viholliseni yrittivät vielä useasta paikasta rapsimalla päästä ladon alle ja kävivät muutaman kerran ladossakin, mutta lattiassa olevaa reikää näyttivät kammoksuvan. Heitä oli nyt vain kolme jälellä ja seuraavana aamuna ei niitäkään enää näkynyt.
Viivyin vielä ladon alustassa pari päivää, mutta kun kaikki yhä oli hiljaista, tulin vihdoin nälän ja janon ahdistamana esille. Onneksi oli minulla kosken toisella puolella muutamia kätköjä, ja jo seuraavana päivänä, jolloin oli suoja, sain harjuksen. Kova aika oli minulla kuitenkin edessäni, sillä nuo peijoonit eivät olleet ainoastaan syöneet hirvenvasikkaani suuhunsa, vaan olivat hävittäneet jäniksetkin läheisyydestä melkein sukupuuttoon. Minun oli pakko kulkea tästälähin laajemmalti metsästämässä. Enkä myöskään uskaltanut nukkua enää avonaisessa ladossa, vaan rapsin itselleni vähäisen heiniä ladonalustaan, missä nyt koko kevättalven vietin yöni.
Vaan tulipa taasen kerran herttainen kesä ja kesän kanssa ruokaa kaikkialle yllinkyllin. En voinut kuitenkaan täysin määrin nauttia vapaasta elämästäni. Sillä isäntävainajan antama, vielä täyttämätön tehtävä rupesi yhä enemmän minua painostamaan. Päätin tänä kesänä tavalla tai toisella päästä poika-Mikon puheille.
Itselliskoirana olemiseni olikin lähempänä loppuansa kuin luulinkaan.
Ihan niityn ja metsän rajalla on tavattoman vesirikas lähde, jonka pohjahiekkaa pulppuava vesi aina pitää liikkeellä. Ojantapainen puro, joka ei talvellakaan koskaan jäädy, vie lähteen veden suoraan Harjuskoskeen.
Heräsin eräänä yönä ynisevästä äänestä, joka kuului tulevan purosta päin. Hyppäsin sinne katsomaan. Puroon oli joutunut mulli, kahden vuoden vanha kalppi, jonka heti tunsin olevan Suursalon karjaa. Koko Suursalon karja on mustanjuurikasta ja suurempaa kuin toisten pitäjäläisten, helposti tunnettavaa siis. Siinä kohden, johon mulli oli tarttunut, on maan kamara kasvanut kummaltakin rannalta siten, että se miltei peittää koko puron. Elukka oli auttamattomasti kiinni, mutta syvemmälle ei se myöskään päässyt vajoamaan.
Kaikki talonkoiranvaistoni heräsivät heti. Mahdotonta oli jättää elukkaa tuohon tilaan kurjasti kuolemaan. Minun täytyy heti saattaa sanoma tapaturmasta taloon, vaikka se tapahtuisikin henkeni kaupalla.
Kauaa en ajatellut, ennenkuin olin jo täyttä laukkaa juoksemassa kotitalolle, joka ei päivääkään ollut muististani kadonnut, vaikka oli niin pitkä aika siitä, kun silmäni olivat sen nähneet. Tervahaudalle pysähdyin latkiakseni hiukan vettä purosta.
Juotuani menin ilman aikojani hökkeliin katsomaan. Lavalla nukkuivat isä Mikko ja poika-Mikko rauhallisesti vierekkäin. Herättääkseni heidät haukahdin yhden ainoan kerran. En ikinä unohda sitä kauhistunutta silmäystä, jonka isäntä minuun loi. Luuli kai ensi näkemällä minut kummitukseksi, joka oli tullut häntä vaivaamaan julmasta hirttämismääräyksestä. Mutta kun rupesin vetämään häntä takista nousemaan ja tulemaan mukaani, muisti hän ehkä tapahtuman kirkkotiellä, koska heti herätti poika-Mikon, ja puolijuoksua rupesivat molemmat seuraamaan minua. Ymmärsin heti, että miehet olivat mullikkaa etsimässä, koska isäntä kantoi olallaan isonpuolista köysikiemuraa ja Mikon kontista pisti kirveenvarsi esiin. Joudutin matkaa minkä ikinä miehet jaksoivat seurata, eikä aurinko ollutkaan vielä kovinkaan korkealla saapuessamme Harjuskoskelle. Tiellä isäntä katseli minua oudosti monta kertaa, mutta ei puhunut mitään.
Tultuamme perille rupesi isäntä heti tutkimaan, miten saada mullikka ojasta. Maan kamara oli tässä niin kovaa, ettei voinut, kuten suossa tehdään, käsin kaivaa köysille tilaa eläimen rinnan ja vatsan alle. Isäntä raappi neuvottomana korvallistaan. Huomasin heti, että tässä on lapio tarpeen. Vedin siis poika-Mikkoa takista latoon ja näytin hänelle heinien alla olevan isäntävainajan lapioranin. Isäntä seisoi selin latoon eikä ollut sitä vielä huomannut. Ja kun Mikko toi lapion, katseli isäntä vielä kerta kauhistuneena minuun päin. Minusta tuntui ikäänkuin hän olisi epäillyt minun täällä omin päin harjoittavan maanviljelystä.
Mutta jos isäntä tämmöistä ajatteli, ei hän ainakaan ehtinyt ruveta asiasta puhumaan, sillä hänen oli pakko niin pian kuin mahdollista yrittää eläintä ojasta, ennenkuin sen voimat aivan loppuivat. Isä ja poika kaivoivat vuorotellen maata pois, saadakseen eläinraukan paremmin kyljelleen. Muulla tapaa sitä ei voinut saada nostetuksi ojasta. Hiki valui miesten otsalta, ja kauan ei kestänyt, ennenkuin maahan oli kaivettu parahiksi loiva kolo. Mulli, joka huomasi tilansa yhä paranevan, oli ihan hiljaa, läähättäen vain uupumuksesta.
Nyt laitettiin köydet eläimen alle ja pian se oli vedetty nurmelle, jossa se makasi hiljaa, näyttäen puolikuolleelta. Miehet hieroivat ahkerasti sen säärilihaksia; hetken perästä rupesivat nivelet vertymään, ja yhtäkkiä nousi mulli seisomaan jaloilleen niin äkkiarvaamatta, että miehet olivat kaatua kumoon. Isäntä talutteli nyt eläintä edestakaisin niityllä. Ensin se näytti kulkevan puujaloilla, mutta hetken perästä tuntuivat nivelet pehmenevän ja kulku kävi jo aivan hyvin.
Tällä välin näytin minä Mikolle asumukseni aarteineen. Näytin hänelle miten isäntävainajan ruoka-arkku oli avattava ja kuinka kaikki oli vielä täyskelvollisessa kunnossa. Mikko ymmärsi, etten ollut palastakaan ruuasta maistellut ja taputteli hyväilevästi päätäni.
Kotimatkalle seurasin miehiä tervahaudalle asti, missä mullikka oli jo niin terve, että yritti puskea minua, henkensä pelastajaa. Tervahautaa edemmäksi kieltäydyin kuitenkin jyrkästi lähtemästä kaikista houkutuksista huolimatta, kun en uskaltanut vielä isäntään luottaa. Palasin takaisin latooni. Mutta mieleni asui apeana. Turvapaikkani ei ollut enää kaikilta salattu. Itse olin tuntoni houkuttelemana sen ilmaissut sille, joka ehkä vielä hautoi murha-ajatuksia minua vastaan. Missään en voinut enää tuntea itseäni täysin turvalliseksi.
Kolme päivää tämän tapahtuman jälkeen astui poika-Mikko latoon. Hartioita painoi isäntävainajan iso kontti, ja kädessään oli hänellä pitkä pihlajainen vapa, uistinvapa, kuten heti älysin. Mieleni riemastui, sillä ymmärsin, että sama elämä, jota isäntävainajan aikana vietimme, oli uudistuva. Saisin vihdoinkin täyttää isäntävainajan käskyn. Lähdin heti uudelle isännälleni — ilman mitään erityistä vaalipuhetta rupesin tästä päivästä pitämään poika-Mikkoa isäntänäni — näyttämään perunamaata, joka olikin ihan edessämme, sekä veneen kätköpaikkaa. Keittoperunat käytettiin nyt siemenperunoiksi, ja pari penkkiä laitettiin hyvään kuntoon. Pulveria ei ollut, mutta Mikko poltti paljon oksia ja risuja ja kaivoi tuhan maahan. Riittävästi saatiin syksyllä perunoita. Nauriin siemeniä ei myöskään ollut, mutta nauriitten sijaan istutimme herneitä, jotka syksyllä keitettyinä olivat mielestäni paljon paremmat kuin nauriit. En voi pitää keitetyistä nauriista. Ne ovat kyllä makeita, mutta niitten haju on minusta äitelä. Mutta Mikko, joka söi ne raa'alta, valitteli kovin siemenen puutetta.
Nyt seurasi monta herttaista päivää. Kuljimme monet rakkaat paikat, jotka kaikki olivat isännälleni uudet. Pistäydyimme tällä kertaa myöskin purolle, josta isäntävainajan kanssa saimme niin runsaan kalansaaliin. Nytkin oli purossa paljon kaloja, mutta kun meillä ei ollut tällä kertaa verkkoa, ennustin ettemme saa evääkään. Ennustukseni joutui kuitenkin häpeään. Sillä Mikko teki tuoreista pajunvesoista merran, joka seuraavana aamuna oli täynnä kaloja.
Yhä enemmän rupesi minua houkuttelemaan ajatus heittää itselliskoiran elämä kokonaan ja palata takaisin vanhaan kotitaloon. Kovin tulin sentähden iloiseksi, kun uusi isäntäni kertoi, että maantie-Jaska oli muuttanut pois talosta ja että talonisäntä oli lähettänyt minulle semmoiset terveiset, että vaikka eläisin niin vanhaksi, etten jaksaisi paikaltani liikkua, saisin elättikoirana talosta vapaan elatuksen, kun vain palaisin kotiin takaisin. Kelpasipa tämmöisillä ehdoilla palata.
Seurasin siis Mikkoa kotiin, ja kaikki talonväki on ollut minulle erinomaisen ystävällistä. Hirttämisestä ei ole kukaan puhunut. Isäntäkin salli minun panna etukäpäläni hänen olkapäilleen, ja olin juuri kiitollisuudesta nuolemaisillani hänen kasvojaan, kun hän silloin nauraen työnsi minut lattialle takaisin. Mikon on hän luvannut joka syksy olla pari kuukautta omanansa. Viime vuosi oli erityisen hyvä "käpyvuosi", joten metsässä ensi syksynä varmaankin vilisee oravia. Silloin alkaa taasen herttainen aika. En voi olla huuliani nuolematta syksyä ajatellessani.
Oloni on taasen vanhaa, minulle niin rakkaaksi käynyttä talonkoiran elämää. Olen uudelleen tottunut vanhoihin tapoihin. En kuitenkaan ihan kaikkiin. Kirkossakäynnistäni on minun ollut pakko luopua, sillä vanha, hyväntahtoinen rovastimme, joka arvokasta käytöstäni kirkossa kiitteli, on kuollut. Ja nykyinen nuori kirkkoherramme on ankara. Hän on minua ja muita kirkollismielisiä koiria varten julistanut kovan kirkonkäyntikiellon. Hänellä kuuluu olevan hyvät saarnalahjat, vaikka hän on koirille kova.
Mutta syksyllä, ensi syksynä! Silloin makaan päivää paistattamassa
Harjuskosken ladon edustalla. Aret metsästetään aamusta iltaan. Ja
sunnuntaisin nautitaan suloista lepoa omalla, ihanalla niityllä
Harjuskosken rannalla.
Tänä aamuna lähti kaikki talonväki kirkolle. Minä yksin olin pakotettu jäämään talonvartijaksi kotiin. Makaan täällä ikävissäni päivää paistattamassa keskellä Suursalon pihamaata.