Seikkailuja saloilla ja vesillä

by A. E. Ingman

NALLI

Karhu kertoo elämästänsä ja seikkailuistansa.

Ensimmäiset muistot elämästäni liittyvät lämpimään ruskeaan turkkiin ja pehmeään sammalikkoon. Sammalikossa oli suloista maata, ja ruskeasta turkista olin löytänyt lämpimän maidon lähteen. Siihen työnsin aina välistä tylpän kuononi juodakseni täysin siemauksin.

Hämmästyen huomasin eräänä päivänä, etten ollutkaan enää yksin lähteen ääressä. Vieressäni näin toisen nallikan, samanlaisen kuin olin itsekin, ja se yritti myöskin päästä lähteelle. Meitä oli kaksi. Ehkä oli meitä alusta asti ollut kaksi, vaikka en ollut ennen huomannutkaan tuota toista. Olin näet vasta kolmen viikon vanha, ja tämä päivä oli merkkipäivä. Minulla oli tänään ensi kertaa elämässäni silmät auki. Olin "saanut silmät".

Avatuin silmin rupesin siis tekemään ensimmäisiä pikkuhavaintojani. Toisella nallikalla olivat vielä silmät kiinni. Ei ollut siis vaikeata työntää häntä omalta paikaltani pois, jonka myöskin tein niin pontevasti kuin osasin. Mutta nytpä tapahtui kummia. Edessäni oli samassa leveä otsa ja kaksi suurta silmää, paljon suurempia kuin omani, minut työnnettiin kursailematta syrjään ja tuo vinkuva anastajahyväkäs siirrettiin minun sijalleni. Jo pelkäsin alituisen riidan syntyvän minun ja tuon tulokkaan välille, mutta kun hänkin muutaman päivän kuluttua sai silmät, tuli välimme suopeammaksi ja pian tuli meistä mitä parhaimmat leikkitoverit.

En ollut häävi maailmaan tullessani, seitsemän tuumaa pitkä otus vain. Mutta nyt, saatuani leikkitoverinkin, rupesin kasvamaan ja voimistumaan aika tavalla. Joka uusi päivä tuotti minulle uutta iloa, ja elämä oli kuin silkkiä.

Koitti kuitenkin kevättalvella päivä, joka oli tuottava elämääni suuren muutoksen. Aamu oli yhtä suloinen ja rauhallinen kuin jokainen muukin aamu. Olimme toverini kanssa mellastelleet koko aamupäivän ja loioimme nyt väsyneinä asumuksemme suulla katsellen ulos avaraan maailmaan aukosta, jonka olimme tehneet repimällä pari hakoa oven suusta pois. Silloin ilmaantui äkkiarvaamatta oven suulle kaksi suurta hallavaa eläintä, joista toinen pisti kuononsa oven suusta sisälle. Eipä paljon puuttunut, ettei se onnistunut hairaamaan minua niskasta kitaansa. Vinkuen pelosta tuperruin pesän toiseen päähän, johon samassa toverinikin onnistui pelastumaan.

Mutta nytpä syntyi aika mellakka. Nuo molemmat koirat — silloin en tiennyt mitä eläimiä ne olivat — haukkuivat että metsä raikui, ja kohta sekaantui siihen toisiakin ääniä, joita en myöskään ollut ennen kuullut. Suuri ystävä vieressämme torkkui vielä puolinukuksissa eikä näyttänyt välittävän koko hälinästä vähääkään. Tiesinhän, ettei silloin ollut mitään vaaraa ja uskalsin uudestaan lähestyä oven suuta kurkistaakseni ulos. Koirain meteli kasvoi kahta raivoisammaksi, ja nyt oli uusia vihollisia ilmaantunut heille avuksi. Ne olivat toista laatua, ja arvasin ne heti vaarallisemmiksi kuin koirat. Yksi heistä karsi par'aikaa oksia nuoresta koivusta, jonka hän oli kaatanut.

Tuskin oli tuo tehty, ennenkuin hän lähestyi asumustamme ja työnsi tankonsa sen suusta sisään niin varomattomasti, ettei paljon puuttunut, ettei hän seivästänyt minua tankonsa kärkeen. Tanko sattui suuren toverimme kylkeen. Aha, roisto, tällä kertaa pistit väärään! Samassa hetkisessä hän nousi, viskasi minut syrjään ja karjui niin, että koirat kepertyivät jyrkänteeltä pesämme edustalta. Olipa siinä ääntä. Luulin koko pesän menevän hajalle. Tangon tempasi puoltajamme pesään niin äkisti, että sen ohjaaja kaatui kumoon. Jos hän vain olisi pitänyt paremmin kiinni, olisi hänelle kyllä käynyt niinkuin hänen tangolleenkin, joka pian oli palasina edessämme. Mutta eipä uskaltanut raukka!

Nyt tuli hetkisen hiljaisuus. Toivoin jo, että koko seurue lähtisi pois ja jättäisi meidät rauhaan. Mutta toista tuli. Uusi tanko, paljon paksumpi kuin äskeinen, työntyi asumukseemme, ja koirain hälinä uudistui taasen. Suuri toverimme sydäntyi, viskasi havut syrjään ja seisoi samassa hirvittävän näköisenä karjuen pesän suulla. Nyt luulin saavani kohta nähdä vihollistemme jalkapohjat. Mutta sen sijaan näin tulta ja leimauksia ja kuulin paukahduksia, niin että luulin koko maailman halkeavan. Ystävämme ja puoltajamme painui hiljaa takaisin sammalille ja vihannoivat seinät punertuivat verestä.

Olivatpa vihollisemme urheita sankareita. Olisivat ryhtyneet käsikähmään, olisi pian nähty missä voimaa on. Mutta heistä oli mukavampaa murhata tuvan omistaja hänen omalla kynnyksellään.

Me pikkunallikat olimme vetäytyneet pesän takimmaiseen nurkkaan, missä pysyttelimme hiljaa kuin hiiret. Olisimme ehkä onnistuneet pääsemään huomaamatta, elleivät koirat olisi käyneet nuuskimassa joka nurkkaa ja ottaneet pian meistä selvää. Karvainen kinnas nosti minut kätköstäni, ja vastustelustani ja pihisemisestäni huolimatta pisti minut sudennahkaisen turkin poveen, johon kohta sen jälkeen toverinikin ilmaantui. Tässä oli lämmin ja hyvä olla; en nähnyt tosin mitään, mutta tunsin liukuvani pois jonnekin ja hetken perästä nukuin toverini vieressä makeata unta, aivan kuin pesässämmekin.

Heräsin siihen, että lämmintä maitoa rupesi juoksemaan suuhuni. Viholliseni, joka nyt näytti aivan ystävälliseltä, oli pistänyt suuhuni hansikkaansormen, josta nyt rupesin lämmintä maitoa imemään. Saatuani kyllikseni jatkoimme matkaa. Useat kerrat vielä levättiin, jolloin joka kerta sama imuke pistettiin suuhuni. Entinen viholliseni näytti nyt tekevän kaiken voitavansa pysyttääkseen minut ja toverini hengissä ja hyvällä tuulella. Olin kyllä vieläkin suutuksissa, syljin ja pihisin, jos kuka yritti minua kosketella, mutta maitoa en halveksinut. Matkalla puhutteli mies meitä useasti ja lupasi antaa meille kasvatusäidin heti matkan päähän tultuamme.

Lupaustaan mies ei myöskään pettänyt. Sillä kotiin tultuamme pisti hän meidät molemmat pärekoppaan, missä makasi suuri koira, paljon suurempi kuin nuo hallavat rakit, jotka vanhan kotini edustalla olivat suutaan soittaneet. Kasvatusäitini rupesi minua heti nuolemaan ja otti minut kaikinpuolin ystävällisesti vastaan. Hänellä oli vielä edellisenä päivänä ollut itsellään neljä pikkunallikkaa, mutta hänen käydessään pikimmältään pihalla, oli niistä kaksi kadonnut, eivätkä olleet mistään löydettävissä. Tulimme siis aivan kuin kutsuttuina kadonneitten sijaan.

Holhoojattaremme ei ollut niukka ruuan jakelussa, ja uudet toverit olivat iloisia veitikoita, joten pian rupesimme viihtymään yhtä hyvin uudessa kodissamme kuin vanhassakin. Jonkun ajan perästä siirrettiin pesämme päiviksi pihamaalle, jossa vuorotellen pehmeällä nurmikolla päivää paistatettiin ja painia lyötiin. Täällä saimme myöskin useampia uusia tuttavia, jotka olivat samalla kertaa leikkitovereita ja kiusankapuloita.

Pahin kiusankapula oli kesy korppi. Kun me valmistauduimme pientä päivällisunta vetämään, seisoi Jaakko aina hyvin totisena ja miettivän näköisenä pää kallellaan edessämme. Mutta kun meiltä olivat silmät menneet umpeen, oli hän jo selkäni takana tukistamassa minua niskakarvoista tai nipistämässä häntätupsusesta. Hän ei mitenkään tahtonut antaa meidän nukkua, vaan olisi suonut, että me päivät pitkät olisimme ajaneet häntä takaa ympäri pihaa. Usein suututti hän minua niin, että olin valmis puremaan häneltä pään poikki. Paneuduin maata ja olin nukkuvinani. Heti oli Jaakko takanani. Mutta kuinka äkisti hyvänsä käännyinkin, aina oli hän minua nopeampi. En koskaan saanut sulkaakaan suuhuni.

Paras mielipaikkani oli auringonpesä kuistikon edustalla. Mutta tässä paikassa en saanut milloinkaan rauhaa. Eräässä kolkassa ihan kivijalan vieressä olin jossain määrin suojeltuna. Mutta kohta päivällisen jälkeen poistui päivä siitä paikasta, ja silloin ei ollut mielestäni mikään muu kohta niin sopiva kuin kuistikon edusta. Mutta yhtä mukava kuin paikka oli minulle, yhtä sopiva se oli Jaakon kiusanteolle. Nipistettyään minua läjähdytti tuo kiusanhenki pari kertaa siipiänsä ja istui samalla hyvässä turvassa kuistikon katolla, ilkkuen ja virnistellen turhalle kiukulleni.

Jaakko istuutui joka kerta kuistinkatolle lentäessään ihan samalle paikalle erään kuistikonpylvään viereen. Nytpä rakensin tuuman, joka tuottaisi minulle verisen ja ratkaisevan koston. Ensi kerta kun Jaakko lensi tavalliselle paikalleen, kapusin niin hiljaa kuin taisin pylvästä ylös katonrajalle asti, pidin itseäni toisella kämmenellä kiinni ja sivalsin toisella voimani takaa katon päälle ihan siihen paikkaan, johon mustatakkinen oli istuutunut. Nyt luulin tuon kiusankappaleen käyneen litteäksi kuin nahkasiekale ja saaneeni häneltä ikuisen rauhan.

Surkeasti erehdyin kuitenkin. Tuo peijooni oli huomannut minun vehkeeni ja hyvissä ajoin korjannut luunsa turvallisemmalle paikalle.

Mutta juuri sillä kohdalla, missä Jaakon olisi pitänyt istua, pisti terävä rautanaulanpää katosta esille. Olin naulannut kämmeneni lujasti kattoon kiinni.

Ainoastaan suuria tuskia kärsimällä sain kämmeneni vedetyksi katosta irti ja luisuin takaisin alas portaille. Ilkeintä kaikesta oli, että isäntä itse makasi nurmikolla ja oli nähnyt kaikki. Ja minun onnettomuudelleni hän vain nauroi niin kohtuuttomasti, ettei päässyt paikaltaan liikahtamaan. En tiedä mitään suututtavampaa kuin että ihmiset nauravat, kun minulle on tapahtunut vahinko. Ja päälle päätteeksi Jaakonkin kasvojen ilmeet osoittivat niin peittelemätöntä vahingoniloa, että haavani kirveli kymmentä kertaa pahemmin kuin vetäessäni kämmentä katosta irti. Olisin minäkin osannut lentää, ei olisi mikään mahti maailmassa voinut hänen mustaa sieluansa pelastaa. En ole eläissäni ennen ollut niin sydäntyneenä kuin nyt. Urisin itse isännällekin, jonka kanssa olin painia lyödessämme niin monta hauskaa hetkeä viettänyt. Ja kun toinen nallikka tuli suruani surkuttelemaan, purin häntä nilkkaan.

Nyt vasta isäntä huomasi verisestä kämmenestäni, minkä konnantyön Jaakko oli minulle tehnyt. Sillä hän se oli kaikkeen tähän onnettomuuteen syypää. Isäntä meni silloin sisään ja toi mukanansa rohtopullon, josta kaasi hyvän annoksen haavaani. Minä hullu, kun luulin hänen hyvää tarkoittavan, annoin hänen tehdä tuon. Mutta tuskin oli neste tullut haavaan, ennenkuin kipu tuli tuhat kertaa tulisemmaksi. Kämmeneniskulla musersin pullon tuhanneksi sirpaleeksi ja karjuin kivusta, että seinät huojuivat. Olin niin kiukustunut, että olisin ollut valmis ryntäämään kenen kimppuun hyvänsä, joka vain olisi tielleni tullut. Ja isäntä, pahus, vain nauroi että vatsa hyppeli.

En saanut siis itse kostaa kiusaajalleni. Mutta kostamatta hänen pahat työnsä eivät silti jääneet. Kissa, jolle hän oli melkein vielä pahempi kuin minulle, onnistui näet eräänä päivänä hiipimään hänen taaksensa ja puremaan häneltä kaulan poikki. Hyökkäys tuli niin arvaamatta, ettei Jaakko ehtinyt ollenkaan käyttää voimakasta nokkaansa. Rehellisessä kaksintaistelussa olisi kissan luullakseni käynyt pahemmin kuin Jaakon.

Olin sitä tyytyväisempi Jaakon kuolemasta, kun hän saattoi minulle joka päivä yhä uusia ikävyyksiä. Juuri hänen kuolemansa päivänä olin saanut aimo selkäsaunan hänen konnantyönsä tähden, jopa olin joutua pahaan maineeseenkin. Jaakko oli auttamaton varas. Useat sakset ja teelusikat oli hänellä jo korjattuina kätköönsä, koloon ihan savupiipun vieressä. Ja nyt onnistui hänen, rouvan istuessa lehtimajassa ompelemassa, huomaamatta kopata kultasormustin pöydältä. Rouva rupesi sormustintaan etsimään ja torumaan minua, jota epäili tästä työstä, vaikka olin ollut ainoastaan silminnäkijänä ja itse tekoon täysin viaton.

Herra sattui samassa tulemaan paikalle ja kun hän kuuli mitä oli tapahtunut, rupesi hän heti käyttämään väärin kävelykeppiään minua vastaan, kunnes kipu ja särky pakotti minut ulisemalla ilmaisemaan arvosteluni tämmöisestä väärästä menettelystä. Olin aina ollut hienotunteinen isäntää kohtaan, ja nyt hän näin vähän välitti minun tunteistani. Olin tässä tilaisuudessa tosin ihan viaton, mutta tiesinhän monta kertaa ennen ansainneeni tämmöistä kohtelua ja olin kuitenkin onnistunut välttämään palkkani nopealla paolla. Minun ei siis myöskään sopinut ilmoittaa vastalausettani isännän menettelyä vastaan, vaan otin nöyrästi, jos tosin nuristen, määrätyn osani vastaan.

Kun isäntä oli tyydyttänyt muka oikeuden vaatimukset, otti hän rautaharavan ja rupesi sen avulla pöydän ympärystältä etsimään kultasormustinta. Sillä rouva todisti, että olin koko epäilyksenalaisen ajan istunut hänen vieressään lehtimajassa. Muualta ei tarvitsisi etsiäkään. Mutta mitäpä hän hiedasta lehtimajassa olisi sitä löytänyt, kun Jaakko oli jo pannut sen kätköönsä. Jaakko itse istui puutarhanaidalla ja katseli viattoman näköisenä turhaa etsintää. Tuo hänen kylmäverinen petollisuutensa pani minun vereni kiehumaan. Kuin öljytty salama kiisin pihamaalle, kapusin tikapuita ylös katolle, ja ennenkuin varas mitään huomasi, olin jo hänen kätkönsä ääressä. Nyt Jaakko näki minut, lensi luokseni ja rupesi raivostuneena pitämään semmoista elämää, että isännän täytyi tulla katsomaan, oliko hänen lellipoikansa joutunut hengenvaaraan. Välittämättä Jaakon hätähuudoista tyhjensin hänen kätkönsä, kiipesin katolta pois ja vein rouvalle varkaan koko kootun omaisuuden, kahdet sakset, hopealusikan ja juuri näpistetyn sormustimen. Sakset olivat jo olleet vuosia kadoksissa, mutta hopealusikan häviämisen johdosta oli aivan hiljan tyttönen, jota epäiltiin näpistelystä, saanut jättää palveluspaikkansa.

Nyt ei ollut enää kepistä kysymystäkään. Isäntä kiitteli ja hyväili minua ja antoi minulle koko lautasellisen hunajaa, joka on parasta ruokaa, minkä tiedän, parempaa kuin siirappikin, johon kuitenkin olen kyllä nopea kuononi kastamaan niin pian kuin vain palvelijatar on unhottanut ruokakammion oven auki. Onnistuinpa kerta tyhjentämään suuren lasitölkin tätä erinomaista ruokaa. Pyyhkäisin sen hyllyltä lattialle, ja ennenkuin kukaan huomasi mitä oli tekeillä, olin jo pistänyt kaikki poskeeni ja nuollut joka lattianraonkin puhtaaksi. Olin tietysti vähän takkuisena muutamia päiviä tämän herkkuaterian jälkeen, mutta mieluista työtähän tuo puhtaaksi nuoleminen tällä kertaa oli.

Kuten sanottu teki minulle Mirri hyvän palveluksen puremalla Jaakolta kaulan poikki. Mirri oli muutenkin kunnon leikkitoveri. Kun päivällisunen jälkeen istuuduin haukottelemaan, tuli Mirri usein eteeni, köyristi selkäänsä, nosti häntänsä suoraksi ilmaan, istuutui minua katselemaan ja ykskaks antoi minulle kuonotillikan. Tuota peliä jatkoi hän hetkisen, kunnes tuli minun vuoroni lyödä. Mutta niin pian kuin nostin käpäläni, sihisi hän ja sylki minua kasvoihin; jalat kasvoivat aivan mahdottoman pitkiksi ja häntä tavattoman paksuksi. Nyt kiljaisin voimani takaa, ja Mirri oli samassa tuokiossa vaunuvajan katolla, johon heti häntä seurasin. Alkoi hurja pako ja takaa-ajo, niin että kattopäreet pölysivät, vaunuvajan katolta ruoka-aitan katolle ja ruoka-aitan katolta halkovajan katolle. Mutta halkovajan päätyseinällä kasvoi pitkä solakka koivu. Sen latvuksen otti Mirri turvapaikaksensa. Minä hypähdin Mirrin perään, ja koivu notkistui melkein maahan asti. Silloin päästin minä irti, ja koivu lennätti Mirrin ruoka-aitan katolle asti.

Tämä oli hauskaa leikkiä. Ja vaikka Mirri ei koskaan antanut minun käyttää lyöntivuoroani, olin aina valmis leikin uudistamaan.

Muut parhaimmat leikkitoverini olivat koirat ja isäntä itse. Toinen nallikka sitä vastoin oli aina juro ja pahalla tuulella eikä ollenkaan enää leikkiä ymmärtänyt. Hän poistui myöhemmin syksyllä, enkä tiedä mihin hän joutui. Koirat, joitten kanssa oltiin samaa kuppikuntaa, olivat sekä syönnissä että leikissä rehellistä väkeä. Vaikka kasvatusäitini koko tämän ensimmäisen kesän oli minua väkevämpi, antoi hän aina minun voittaa vuorollani, kun painia lyötiin. Samaa ritarillisuutta osoitin itse kasvatuskumppaneilleni, vaikka minulle oli helppo asia panna heidät milloin hyvänsä alleni.

Isäntä sitävastoin, jonka kanssa myös miltei joka päivä painiskeltiin, harjoitti usein vääryyttä. Kun rehellistä sylipainia lyötiin ja tuli minun vuoroni voittaa, pisti hän äkkiä minulle kämppiä, ja siinä romahdin selälleni niin, että koiratkin minua haukkuivat. Tuo ei ollut oikein tehty. En kuitenkaan viitsinyt häneen suuttua, sillä hän ei ymmärtänyt parempaa. Hän oli vain ihminen.

En viettänyt kuitenkaan päiviäni yksinomaan päivää paistattamalla, leikkimällä ja paininlyönnillä. Minulla oli hyödyllisempiäkin tehtäviä.

Kun illalla väki palasi niityltä ja miehet rupesivat viikatteita laskemaan, olin mukana isoa tahkoa vääntämässä. Ja kun laskija sitten rupesi terää tarkastamaan ja tytöt hetkeksi heittivät kammin yksin minun haltuuni, panin tahkon niin nopeasti pyörimään, että vesi räiskyi miehen kasvoihin. Tämä oli tytöistä hauskaa. — Myöskin Antille, renkipojalle, olin luullakseni suureksi avuksi. Hän tahtoi opetella kirkonkellojen soittajaksi ja oli solaan ruoka-aitan ja halkovajan välille laittanut itselleen paksusta hirrenpätkästä oman kirkonkellonsa, jota hän vapaina hetkinä ahkerasti polki. Tässä tärkeässä tehtävässä olin minä hänellä uskollisena apumiehenä. Ilman minun apuani olisi hänestä tuskin niin pian tullut kunnollista tukinpätkän heiluttajaa.

Yksi paha vika vaivasi kuitenkin Antin kelloa. Se oli mykkä. Isäntärenki ei luovuttanut isoa aisakelloa hirsikellon päähän kiinnitettäväksi. Ja tämä saattoi meille molemmille paljon surua.

Tuo äänetön soitto suututti eräänä päivänä minua niin, että kapusin ison vellikellon telineeseen, sain köyden irroitetuksi ja rupesin voimieni takaa nykimään. Kauaa en saanut tätä hauskaa lystiä jatkaa, ennenkuin emäntäpiika oli paikalla ja rupesi korennolla selkääni pehmittämään, kunnes minun hyvin vastenmielisesti oli pakko heittää koko soittaminen. Ilokseni oli kuitenkin leikkuuväki jo kuullut kutsun ja saapui hetken perästä pihalle, marssien suoraa tietä keittiöön. Siinä syntyi nurinaa ja riitaa, kun puuropata oli vasta tulelle nostettu. Kun menin katsomaan, miten riita kehittyi, löi emäntäpiika minua hiilihangolla, että minun täytyi ulvoen lähteä pakoon. Minun onnistui kuitenkin jo seuraavana päivänä saada kostaa, kun huomasin hänen poistuneen hetkeksi keittiöstä. Hiivin nopeasti sisään, kaadoin kirnun ja olin jo syödä lopsuttanut puolet kermasta, ennenkuin hän palasi. Tällä kertaa olin jo joutua satimeen, mutta onnistuin pelastumaan ikkunan läpi.

Se kilinä, joka kuului mennessäni ikkunasta pihalle, oli minusta kovin kaunista, melkein yhtä mieltäylentävää kuin vellikellon ääni. Tämän äänen kuulin ensi kerran elämässäni, mutta päätin heti, ettei se tulisi olemaan viimeinen. Asuinrakennuksen kivijalassa oli monta lasi-ikkunaa, yksi kunkin seinäikkunan alla. Ei näkynyt ketään ihmistä läheisyydessä, jonka tähden päätin heti käyttää tilaisuutta hyväkseni. Läiskäytin siis yhdellä ainoalla lyönnillä ensimmäisen ikkunan sirpaleiksi. Kovin oli ääni kaunis, kun sirpaleet kalisivat alustan kiviä vastaan. Kuuntelin tarkasti, olisiko kukaan huomannut mitään, sillä pelkäsin, ettei isäntä tulisi pitämään yhtä paljon tästä äänestä kuin minä. Ei kuulunut mitään. Tein siis saman tempun toiselle ikkunalle. Samaten kolmannelle. Kun ei vieläkään mitään vaarallista näkynyt eikä kuulunut, jatkoin tointani ympäri koko rakennuksen.

Pitkään aikaan ei minulla ole ollut niin hauskaa kuin tänään.

Mutta eipä nallinkaan elämässä mikään hauska hetki saa olla häiritsemättä. Ihan samassa kun viimeinen ruutu meni, näin isännän tulevan kotiahdetta ylös. Jo kaukaa pui hän minulle nyrkkiä. Tämä ei ennustanut mitään hyvää, sen tiesin entuudesta.

Isännällä oli paksumpi kävelykeppinsä kädessään. Pienemmästä kepistä en välittänyt enää vähääkään, mutta paksumpi oli kova kasvattaja. En katsonut siis edulliseksi odottaa isännän tuloa, vaan nelistin kovin iloisen näköisenä häntä vastaan, onnistuin koppaamaan kepin suuhuni ja luikin samaa menoa metsään, johon kätkin kasvattajani niin hyvin, että se arvatenkin on samassa kätkössä vielä tänä päivänä. Sain kuitenkin jälestäpäin katua kauppaani, sillä se uusi keppi, jonka isäntä pian hankki, oli vielä kauheampi kuin edellinen. Isännän kamarin nurkasta olisin voinut hyvin senkin siepata, mutta kun uudet näkyivät olevan vain vanhoja pahemmat, en välittänyt asiasta.

Metsässä viivyin kaksi päivää, jolloin otaksuin isännän suuttumuksen vaimentuneen. Olisin viipynyt enemmänkin aikaa, sillä metsässä viihdyin aivan erinomaisen hyvin, vaikka minulla ei ollut ainoatakaan leikkikumppania. Mutta kun löysin hyvin vähän marjoja, pakotti minut nälkä kotiin. Selkäsaunaa en tosin välttänyt, sillä jokaisen särjetyn ikkunan edessä tanssi keppi selkäni päällä. Mutta kun isännällä nyt oli vain hoikempi keppinsä, olin koko kurituksesta jotenkin välinpitämätön.

Pahempi yllätys odotti minua kuitenkin tämän tutkinnon suoritettuani. Poissaoloni aikana oli minulle koirankopin viereen rakennettu vanhoista rautaputkista oma huone, ja siihen minut nyt isäntä vastusteluistani välittämättä telkesi. Tässä sain nyt, niinkuin moni muukin mamman poika, kaameitten rautaristikkojen takana huoliani huojentaa. Ja tämä kaikki ainoastaan muutamien särjettyjen lasiruutujen tähden. — Oloani pahensi vielä se seikka, että toinen nallikka, joka ei ollut vielä talosta poistunut ja jonka jöröä mieltä ei mikään lasien kilinä voinut huvittaa, istuutui häkkini viereen, josta virnisteli minulle raukalle.

Seuraavana aamuna työnnettiin minulle puurovatini häkkiin. Ilma oli ihana, aurinko loisti niin suloisesti pihamaalla, jossa kaikki kumppanit paraikaa leikkiä löivät, ja minun täytyi istua rautahäkissä ypöyksin. Olin hyvin nälkäinen, mutta en voinut vähääkään syödä. Parempi kuolema kuin tämmöinen elämä. Päätin lujasti olla näissä oloissa syömättä, mutta sen sijaan ärjyä ja ulvoa yöt päivät. Tämä auttoi. Sillä jo kolmantena yönä tuli isäntä itse aukaisemaan minulle vankilani oven. Olin taasen vapaa.

Minulla oli nyt todella vahva aikomus parantaa tapojani. Sillä rautahäkki oli kamala laitos, monta vertaa kamalampi kuin paksuinkaan keppi, ja kun muutamaan aikaan ei asetettukaan minulle uusia kiusauksia, onnistuin useampia viikkoja välttämään ikävämpiä kohtauksia isännän kanssa. Emäntäpiikakin oli jo antanut minulle anteeksi kirnun kaatamisen ja joka kerta kun vellikelloa oli soitettava, uskoi hän tämän tärkeän tehtävän minulle, mikä luottamus minua suuresti ilahdutti.

Rautahäkki oli ollut tyhjänä siitä asti kun isäntä minut siitä vapautti. Mutta sen sijaan hän syyskesällä keksi minulle uudet kidutusneuvot, jotka nekin suuressa määrin rajoittivat vapauttani. Kun suutari kävi talossa tekemässä palvelijoille uudet jalkineet, tuli hän minunkin luokseni mittanauhoineen. Minä onneton en ymmärtänyt hänen mitään pahaa tarkoittavan, vaan annoin hänen mitata vapaasti mielensä mukaan. Mutta ajatelkaapa mitä tuolla kierolla äijällä oli mielessään! Hän valmisti paksusta rasvanahasta hihnaston, jonka isäntä kiinnitti rintani ja kaulani ympäri, kuin olisin ollut mikäkin hevonen.

Oli juuri kyntöaika, ja ystäväni Antti renki peloitti minua väittämällä, että isäntä panee minut auraa vetämään. Hirveätä ajatellakin. Mutta vielä hirvittävämmäksi oli kohtaloni tuleva. Isäntärenki oli esittänyt monta raskasta kantelua minua vastaan. Iloiset kilpajuoksuni Mirrin kanssa olivat saattaneet sekä vaunuvajan että ruoka-aitan katot vuotamaan. Katolla juoksemiset oli ehdottomasti lopetettava, muuten tahtoi hän sanoa itsensä palveluksesta irti ensi köyristä. Olin useasti käynyt naurismaassa, syönyt suurimmat nauriit ja pienet viskannut sinne tänne. Ikäänkuin minä olisin siihen syyllinen, että suuren naatin alla monesti kasvoi pieni nauris; eihän siitä voinut saada tietoa muulla tavalla kuin repimällä sen maasta ylös. Kaurapelto oli monin paikoin pahasti sotkettu. Tämäkin pantiin nyt minun niskoilleni, vaikka en ollut ainoatakaan kertaa siellä käynyt, kun olin tehnyt toisen nallikan kanssa semmoisen sopimuksen, että kaurapelto olkoon hänen ja naurismaa minun omani. Vielä olivat karjakot valittaneet, että lehmät tarhassa hullaantuivat minun siellä käydessäni. Ja tiesi kuinka monta muuta kantelua vielä.

Minut oli siis ehdottomasti suljettava pihamaalle ja veräjät aina pidettävä kiinni.

Tuommoinen sopimaton kantelu oli siis syynä siihen, että minulle valmistettiin rasvanahkaiset valjaat. Niihin julkesi nyt isäntä, jonka kuitenkin olisi pitänyt olla luonnollinen puolustajani pahaasuovien ihmisten vehkeitä vastaan, kiinnittää ketjut, joitten toisessa päässä oli raskas puumöhkäle. Koko sinä päivänä, jona nuo uudet kidutusvehkeet ensi kertaa minuun kiinnitettiin, en päässyt pihamaalta minnekään. Ja toverit eivät ollenkaan viitsineet pitää minulle seuraa, vaan hyppäsivät vapaasti lauta-aidan yli juosten metsässä ja vainioilla.

Yritin tosin monta kertaa hypätä aidan yli, mutta joka kerta jäi ankkurini pihan puolelle enkä saanut sitä ylitse. Minun oli pakko palata pihalle takaisin. Ja isäntärenki, joka oli koko tähän kurjuuteen syyllinen, vain nauroi turhille yrityksilleni. Päätin käyttää ensimmäisen sopivan tilaisuuden kostaakseni hänelle katalan käytöksensä.

Mutta valvoessani yöllä ja miettiessäni kurjaa tilaani pälkähti äkkiä päähäni onnellinen ajatus, jonka myöskin paikalla panin toimeen. Olin päivällä turhaan koettanut heittää kiduttajaani aidan yli seuratakseni itse perässä. Se oli liian raskas. Nyt onnistuin ottamaan sen kainalooni, jolloin kiipesin kimpsuineni kampsuineni aidan yli ja olin taasen kerta vapaa, niin vapaa kuin voi olla karhu, joka on rautaketjuilla taottu kiinni raskaaseen puupölkkyyn. Menin heti varovasti kantaen pölkkyäni läheiselle joenrannalle ja kätkeydyin muutamiin pajupensaisiin.

Nyt oli kysymys vain miten päästä kiusankapulastani erilleen. Päätin päästyäni vain siitä vapaaksi heti karata metsään ja jäädä ainaiseksi sille matkalle. Aamuun asti nakersin turhaan pölkkyä. Se näkyi olevan visainen pala, johon hampaani eivät paljoa pystyneet. Rupesin nyt koettamaan rautarengasta, jolla ketjut oli pölkkyyn kiinnitetty. Se oli tukeva rengas. Mutta miten pureskelinkaan ja vääntelin sitä, huomasin, että se välistä meni syvemmälle puuhun, välistä tuli siitä ulos. Nyt vääntelin sitä yksinomaan toiseen suuntaan. Se tuli yhä enemmän puusta ulos, ja ihan arvaamattani lähti se pölkystä irti. Olin kiduttajastani vapaa. Nyt olisi minun pitänyt paikalla karata metsään, mutta en malttanut olla vähäisen tuolle vihatulle pölkylle kostamatta. Kolhittuani ja purtuani sitä vielä hiukan tunsin voivani paremmalla tunnolla poistua.

Olin jo lähteä, kun uusi ajatus pisti päähäni: teen kostoni niin täydelliseksi, että jos joskus palaisinkin, ei viholliseni voi kuitenkaan ikinä enää minua vaivata. Otin siis vielä viimeisen kerran vihamieheni syliin ja hyppäsin jokeen hukuttaakseni hänet. Mutta miten hyvänsä syöksinkin hänet veden alle, aina hän ui pinnalle takaisin. Hän oli sitkeähenkinen otus. Minä en voinut olla kiljaisematta suuttumuksesta. En muistanut ollenkaan sitä vaaraa, että jos isäntä sattuisi kuulemaan minut, voisivat karkaustuumani samassa mennä myttyyn. Kaikki ajatukseni olivat niin kokonaan kiintyneet siihen, miten saisin vihollisestani voiton, etten voinut mitään muuta ajatella.

Keksin kuitenkin lopuksi neuvon, jonka huomasin hyväksi. Painoin viholliseni pohjaan asti ja nousin seisomaan hänen päällensä, kunnes hän painui syvälle mutaan. Nyt hän oli ainakin sekä hukutettu että haudattu. Taisi mennä nyt hunsvotti viimeistä menoaan. Tyytyväisenä työhöni nousin maalle ja istuuduin hyvilläni möristen rannalle katselemaan tekoani. Ei merkkiäkään vihollisestani jälellä. Juuri piti minun jo lähteä metsään, kun samassa tuo hirtehinen konna vielä kerta sukeltaa pinnalle, että vedet ympärillä vain loiskivat. Minusta se kiusalla oikein hyppäsi vedestä ylös.

Suunniltani suuttumuksesta piti minun juuri vielä kerta syöstä hänen niskaansa, kun samassa kova tempaus ketjuista saattoi minut toisiin ajatuksiin. Isäntä pitää ketjujen toisesta päästä kiinni! Hän on pajupensaitten takaa katsellut koko minun vimmattua taisteluani vihollistani vastaan. Apuun ei ole tullut, kelvoton, nauranut on vain minun turhille voimanponnistuksilleni.

Pelkäsin pahoin, että isäntä kytkisi minut uudestaan viholliseeni kiinni. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Ketjuista minua ei silti laskettu vapaaksi. Eivät ne minua muuten juuri vaivanneet, mutta niitten kalina minua suututti. Se esti minua harjoittamasta tavallista jokapäiväistä huvitustani: hiipiä hiljaa jonkun selän taakse ja tultuani ihan viereen kiljaista mitä keuhkoistani lähti. Minusta oli aina yhtä hauska nähdä, miten he hämmästyksestä hyppäsivät ilmaan ja yrittivät kiljahtaa vastaan. Erittäinkään palvelustytöt eivät koskaan voineet tottua tähän leikkiin, ja epäilen suuresti, että he olivat olleet tässä viimeisessä vehkeilyssä minua vastaan osallisia. Viattomimpiakin huvituksiani he näyttivät kadehtivan. Ja kuitenkaan en ole ainoatakaan heistä riipaissut, en kertaakaan.

Olen jo kertonut, että syksyllä toinen nallikka poistui ilmoittamatta minulle, minne hän lähti. En ole sen jälkeen hänestä mitään kuullut. Hänen poistumisensa toi minulle sen edun, että minulle annettiin oma nimi, joka minua melkoisesti kohotti, ainakin omasta mielestäni. Ennen oli meistä aina puhuttu yhteisesti vain. "Nallikat, nallikat" huudettiin aina, kun oli jommallekummalle meistä asiaa. Nyt huudettiin aina "Nalli" vain, ja sillä tarkoitettiin minua, minua eikä ketään muuta. Tämä lisäsi paljon oman arvoni tuntoa. Myöskin se etu minulla tästä tapahtumasta oli, että minun osalleni tulevat ruoka-annokset tuntuvasti suurenivat. Tämä olikin hyvin tarpeellista, sillä koko naurismaani tuli yhtenä ainoana päivänä niin perinpohjaisesti hävitetyksi, ettei ainoatakaan naurista minulle jätetty. Esitin kyllä isännälle vastalauseeni tätä väärää menettelyä vastaan, joka tehtiin minulta lupaa kysymättä. Vaan minulla ei ollut tässä asiassa mitään menestystä. En saanut muuta vastausta kuin "mikkelistä nauriit koppaan, ämmät pirttiin". Jälkimmäinen määräys oli minusta kyllä sopiva, mutta edellinen tuotti minulle paljon surua.

Saatuani oman nimen ei kasvanut ainoastaan oman arvoni tunto, vaan myös kokoni ja voimani, omasta mielestäni oikein nopeastikin.

Kesän loppupuolella olin saanut paljon uusia ystäviä. Kansakoulu oli aivan lähellä joen toisella puolella. Sinne minulla oli joka päivä asiaa. Opettaja oli ystävällinen mies, ja pojat hauskoja veitikoita, jotka keksivät monta hauskaa lystiä. Kun vain nousin avonaisen ikkunan eteen ja ärjäisin, oli heti koko koulukuri lopetettu. Opettaja huusi: "Nalli sisään", ja yhdellä hypähdyksellä olin keskellä lattiaa. Heti kaikki pojat ympärilleni. Monta minuuttia en saanut kuitenkaan olla sisällä, ennenkuin opettaja jo ajoi minut pihalle ja sulki ikkunan. Yhden ainoan kerran hypähdin suljetun ikkunan läpi, mutta sain osakseni niin ankaraa koulukuritusta, etten uskaltanut tätä uudistaa. Opettaja oli itse tehnyt karttakepin, jota pojat sanoivat kurittajaksi, ja se oli kovaa koivua.

Useimpina välitunteina olin koulun pihalla. Opettaja oli niin hyväntahtoinen, että aina kun hän aikoi laskea pojat välitunnille, soitti hän omalla pienellä vellikellollansa minua sinne. Tottelin myös aina oitis, niin että pojat tuskin ehtivät pihalle, ennenkuin jo olin heitä vastaanottamassa. Ruvettiin heti leikkiä lyömään. Kahta ja kolmea vastaan pidin puoleni, mutta kun heitä tuli viisi, kuusi, saivat he minut pian allensa. Koko kurinpidon välitunneilla oli opettaja uskonut minun haltuuni, ja käytin myöskin valtaani olemalla itse kaikissa kujeissa ensimmäisenä.

Tyttöjen kanssa en ollut yhtä hyvä ystävä kuin poikien. He näet eivät ollenkaan uskaltaneet lyödä painia, vaan istuivat enimmäkseen kiikussa tai keinulaudalla. Yksi ainoa heistä, joka oli kaikista pisin ja rotevampi kuin yksikään pojista, kehoitti minua kerta paininlyöntiin. Hän olikin kyllä väkevä, mutta kun hän ei ollenkaan paininlyönnin temppuja osannut, ei kestänyt kauan, ennenkuin hän jo seisoi päällään. Koko koulupiha raikui naurusta ja avunhuudoista, ja tyttö oli pitkät ajat sen jälkeen minulle vihainen ja heitteli minua usein kivillä. Enhän ollut hänelle vähintäkään pahaa tehnyt, ja hän oli itse painiskelua ehdottanut. Mutta kun hän ei voittanutkaan, kuten hän nähtävästi oli toivonut, hän suuttui. — Eräältä kannalta olivat tytöt kuitenkin paremmat kuin pojat: sain heiltä paljon enemmän pyörikkäitä ja voileipiä kuin pojilta. Harvoin vain oli minulla pojista tällaista hyötyä.

Vähän sen jälkeen kuin naurismaani ryöstettiin, rupesi minulle taasen toisaalta päin kissan päiviä sarastamaan. En ollut pariin viikkoon kuullut varstan ääntä, kun eräänä aamuna tuo suloinen töminä jälleen minut herätti. Ruvettiin kauroja puimaan. Isäntärenki oli taasen leppynyt ja antoi minun maata riihen edustalla, mihin minulle aina väliin heitettiin muutama kourallinen vastapuituja kauroja. Ja illalla kun jyvät luotiin säkkeihin, olin aina mukana pitämässä säkin suuta auki. Pidin siitäkin huolen, että säkit huolellisesti tyhjennettiin aitan hinkaloihin. Ja kun kerta eräs puimamies yritti varkain kuljettaa säkkiä riihenlattian alle, ärjäisin hänelle niin, että hänen pelästyneenä oli pakko viedä säkki aittaan. Hän pyysi sitte hartaasti, etten ilmoittaisi kenellekään hänen luvattomasta yrityksestään, enkä olekaan asiasta puhunut ennenkuin nyt.

Rupesin nyt tulemaan kovin lihavaksi. En tehnyt paljon muuta kuin söin ja lepäsin. Myöhemmin syksyllä en viitsinyt enää syödäkään. Isäntäni oli minulle tehnyt hauskan pesän hietaiseen mäenrinteeseen. Pehmeä vuode havuista ja sammalista näytti aivan houkuttelevalta, ja isäntä kehoitti minua useasti ryhtymään kunnolliseen lepoon. Vastustelin kuitenkin kauan aikaa, mutta kun tuli kerta monta päivää kestävä lumituisku, läksin omasta alotteestani pesään, vedin muutamia havuja pesän suuhun ja nukahdin todella horvin ajaksi. Olin silloin ollut syömättä jo useita viikkoja.

Kun uni oli kerta ruvennut maistumaan, olisin ehkä kuorsannut kauankin, ellei isäntä olisi laittanut pesää ymmärtämättömästi. Se olisi ollut kaivettava mäen pohjoiseen rinteeseen, mutta isäntä olikin tehnyt sen eteläiseen, että sydänpäivän aurinko rupesi jo varhain keväällä pilkistämään sisään ja häiritsemään untani. Ja kun matinpäivän aikaan sattui sen lisäksi suoja, rupesi vesi tunkeutumaan makuupaikalleni ja ajoi minut turvapaikastani pois.

Läksin heti taloon ja olin nähtävästi tervetullut. Nyt olikin paljon hauskaa tointa edessäni. Niityltä tuotiin joka päivä heiniä usealla hevosella, ja minä sain istua ystäväni Antin kanssa ajamassa. Kuormaa ajettiin tosin käyden vain, mutta niitylle mennessä oli vauhti toinen. Jos ei vain isäntäväki sattunut olemaan mukana, mentiin useasti nelistämälläkin, vaikk'ei se olisi oikeastaan ollut luvallista. Minusta tuli pian oikea hevosenkiusaaja; olisin aina tahtonut ajaa täyttä laukkaa tai ainakin hyvää ravia.

Vanhat hevoset tunsivat minut jo liian hyvin välittääksensä minun hoputtamisestani. Eivät viitsineet panna laukkaan, vaikka kuinka olisin ärjäissyt. Minun täytyi enimmäkseen tyytyä hiljaiseen hölkkään vain. Tämä kävi kovasti luonnolleni.

Mutta juuri samana päivänä kuin viimeinen heinäkuorma ajettiin kotiin ja miehet ryhtyivät ajamaan metsästä halkoja, osti isäntä eräältä hevoshuijarilta, mustalaiselta, ison komean oriin, jonka ohjaksiin ei kukaan muu kelvannut kuin itse isäntä ja isäntärenki. Eikä Antti tai joku muu rengeistä olisi pystynytkään sen ohjaksia hoitamaan. Huomasin jo mustalaisen ja isännän mennessä koeajolle, että sen kavioista lähti ihan toisenlaatuinen vauhti kuin talon vanhoilta koneilta.

Uusi hevonen ei valitettavasti ollenkaan minua kärsinyt. Lähestyessäni rupesi se korskumaan ja päristämään ja jos yritin viereen, potki se niin rajusti, että valjaat olivat mennä pirstaleiksi. Totta puhuen pelkäsin minä uutta hevosta yhtä paljon kuin se minua. Sillä sen kiiltävät teräksiset kengät tekivät minuun ylen mahtavan vaikutuksen. Kuitenkin päätin heti alusta kaikesta huolimatta sopivassa tilaisuudessa lähteä sillä koeajolle. Päästyäni kerta rekeen aioin pakottaa sen käyttämään kavioitaan oman mieleni mukaan juoksuun eikä tappeluun.

Kauan täytyi minun kuitenkin odottaa, ennenkuin toivottu tilaisuus tuli. Talvikeli oli jo loppumaisillaan, kun isäntä eräänä päivänä läksi itse myllylle. Hän otti uuden juoksijan. Minua hän ei uskaltanut laskea rekeen, mutta seurasin kuitenkin juosten mukana. Eikä ollutkaan tällä kertaa vaivani hukkatyötä.

Mylläri oli kovin ystävällinen mies, ja odottaessamme jyvien jauhamista keitti myllärinmuija minulle aika paksun jauhopuuron. Mylläri itse tarjosi minulle myöskin ruokaryypyn, mikä vieraanvaraisuus minua jo suuresti ilahdutti. Valitettavasti sekaantui isäntä asiaan ja uhkasi antaa minulle aika selkäsaunan, jos yrittäisin tippaakaan maistaa. Paha kyllä oli hänellä rautainen marhaminta reessä: olin siis pakotettu tottelemaan.

Hetken perästä tuli myllärin renki ilmoittamaan, että säkit olivat reessä. Haikealla mielellä, vaikkakin vatsa täynnä hyvää puuroa, poistuin myllystä, jossa tuoreitten jauhojen tuoksu miellyttävästi haistintani kutitti. Hevonen oli jo ajettu oven eteen, ja renki seisoi vieressä ohjakset kädessä. Isäntä viipyi vielä myllyssä. Nyt tein rohkean päätöksen viedä omin neuvoin jauhot kotiin ja samassa antaa uuden hevosen näyttää mitä sillä kavioissaan oli. Tuumasta toimeen! Hyppäsin lohnan perään enkä ehtinyt kunnollisesti istuutuakaan, ennenkuin hevoseni jo kahdella jalalla hirnakoitsi. Nyt ärjäisin, myllärin renki lensi selälleen, ja vilahduksessa olimme jo maantiellä. Tuli ja leimaus, kuinka siinä ajettiin! Tämä oli toista kuin vanhan mustan hölkkä. Riemastuin niin, että minun pakostakin täytyi ärjäistä. Ja kuta enemmän ärjyin, sitä rajummin hevoseni nelisti. Tämmöistä riemua en ollut ikinä ennen tuntenut.

Kylään tullessamme oli varsani jo likomärkä. En laskenut sitä kuitenkaan vähääkään vauhtia vähentämään. Tässä piti jokaisen nähdä miten Nalli ajaa. Kuontaloina vain lensi vaahto varsani selästä.

Talojen välille tullessamme oli maantie vuoroin kaljamana, vuoroin sulana. Sulapaikoilla räiskyi tuli jalasten alta ja kaljamapaikoilla kulki reki vuoroin nenä, vuoroin sivu edellä. Sepä muhkealta näytti. Ei yksikään vastaantulija uskaltanut jäädä tielle. Kukin kiiruhti pakoon, minkä ikinä ehti. Koko valtamaantie oli minun yksin, minun ja minun hevoseni käytettävänä. Ja kylläpä me käytimmekin. Välistä toista, välistä toista sivua ajoimme, jokunen paikka vain keskitietä jäi käyttämättä. Mäkeä ylös ja mäkeä alas, hih ja hei, samaa vauhtia aina vain. Olisi isäntä ollut mukana, olisi hänkin kerta saanut oppia ajamaan. Mutta siellä hän istui myllärin kanssa myllyssä eikä tietänyt koko tästä lystistä niin mitään.

Jo rupesi kotitalo näkymään. Yhä vain samaa vauhtia. Ellei tuo otus jo vähennä vauhtiaan, ennenkuin pihaan tulemme, voi meidän molempain käydä hullusti. Sillalle laskiessamme aivan lähellä kotia oli vauhti hurjempi kuin milloinkaan, mutta vastainen äyräs edessämme oli sekä jyrkkä että pitkä. Pakostakin täytyi juoksijani vähentää vauhtia. Ja koska tässä tie oli ihan sulana enkä minä olekaan niin paha hevosenrääkkääjä, joksi minua syytetään, hyppäsin reestä kuormaa keventääkseni. Niin olen nähnyt isännänkin tekevän tämmöisillä paikoilla. Enhän minä voinut siihen mitään, ettei tuo hevoshoukkio käsittänytkään hyväntahtoisuuttani, vaan pisti karkua kahta hullummasti kuin ennen.

Tultuani törmälle ei näkynyt hevosta eikä rekeä, mutta koko piha oli yhtenä jauhopilvenä vain.

Niin kauan kuin olin ollut ohjaajana, olin hoitanut tehtäväni yhtä hyvin kuin kukaan muu kilpa-ajaja, eikä tapahtunut pienintäkään vahinkoa. Ja nyt tuo seinähullu koni ei osannut ilman minua ohjata rekeä muutamaa kymmenkuntaa syltä, portista pihalle. Aina olen ajanut kauniisti käyden portin läpi, ja tuo hirtehisen rasavilli yrittää täyttä karkua pihalle ja lennättää reen portinpieleen, että jauhosäkit poksahtavat halki, sirotellen sisältönsä ympäri pihaa. Lohna oli lautakasana pihalla, ja iso musta seisoi vavisten pilttuussaan, kuten avonaisesta tallinovesta hyvin näin. Valuva vaahto teki, että se näytti paremmin harmaatäplikkäältä kuin mustalta. Kylläpä sen kannattikin sekä hikoilla että vavista tuommoisen työn tehtyään. Olisivat minunkin kinttuni ruvenneet kalisemaan, jos minä olisin sen tehnyt. En tahtoisi vain minä olla sen nahassa, kun isäntä tulee kotiin ja rupeaa pitämään reestä ja jauhoista tutkintoa. Mutta vastatkoon kukin omista teoistaan. Viaton olen minä.

Vaikka olin jo jokiahteella jättänyt kaikki Mustan haltuun ja siis myöskin sen edesvastuulle, korjasin kuitenkin miltei tyhjät säkit ja kannoin ne aitan portaille. Näin paljon täytyy kai auttaa vahinkoon joutunutta. Muuta palkkaa en myöskään voinut hänelle maksaa kyydistä, joka oli kaikin puolin moitteeton. Mutta hävinneistä jauhoista vastatkoon hävittäjä itse. Ellei voi maksaa rahalla, maksakoon selkänahalla. Minua se asia ei koske.

Työni päätyttyä istuuduin mielipaikalleni, portinpielen nenään, odottamaan isännän kotiintuloa ja saadakseni hyvin ansaittua kiitosta kunnollisesti toimitetusta tehtävästä. Päivällisaikana hän tulikin. Jalkapatikassa täytyi tulla, sillä myllärin hevonen ei ollut kotona eikä hän tienviereisistä taloista myöskään ollut sattunut hevosta saamaan. Huomasin jo kaukaa, että hän oli pahalla tuulella. Mutta että hänen paha tuulensa tulisi puhaltamaan minuun päin, sitä en voinut aavistaa. Jokiahteelta löysi hän ruoskan, joka minun hypätessäni lohnasta oli luiskahtanut tielle ja jota en ollut huomannut tuoda pois. Viattoman näköisenä astui hän portin läpi ja löi samassa minua ruoskallaan poikki selän, että karvat vain pölisivät. Ihan viaton kun tunsin olevani, pisti tuommoinen salakavala hyökkäys niin vihakseni, että raappasin hänen käteensä pienen naarmun. Mutta ihan pienen vain, tuskin sormenkaan pituisen. Eikä se luullakseni mennyt läpi kädenkään.

Häpesin kyllä vähäisen tekoani, sillä olimmehan aina isännän kanssa olleet hyviä ystäviä ja monta hauskaa hetkeä yhdessä viettäneet. Mutta tehtäväni olin täyttänyt kuin mies. Sopiko hänen silloin minua käyttää hunsvottinaan ja ruoskalla kurittaa kuin mitäkin hevosta. Paksulla kepillään en ole koskaan häntä kieltänyt minua kurittamasta, erittäinkin jos olen tehnyt pahaa. Mutta ruoskiminen on arvoani alentavaa, sitä enemmän kun se tapahtui usean näkijän läsnä ollessa. Se ei tosin tee kipeää. Mutta se on solvaamista. Nallin selkä ei ole ruoskaa varten luotu, kaikkein vähimmän kissan ja koirien ollessa läsnä. Selvästi näin miten Mirri siristeli vahingoniloisena silmiänsä. Tuo minua niin suututti, että hyppäsin suorastaan sen niskaan, revin koko ilkiön keskeltä poikki ja hyppäsin takaisin paikalleni portinpielen nenään. Nyt tulkoon vaikka viisi, tämä poika ei pelkää.

Jopa tuli isäntä, joka oli käynyt sisällä kättänsä sidottamassa, takaisin pihalle ja meni suoraa tietä talliin. Ahah, ajattelin, jopa tuli ison Mustan vuoro lämmitellä. Saakoon nyt syyllinen konnantyöstään palkkansa, ja kukkuramitalla saakoon.

Mutta mitä luulette? Ruoskan heitti isäntä oven suulle ja meni hiljaa vihellellen talliin. Isoa Mustaa rupesi hän tyynnytellen taputtamaan, kunnes se hetken perästä täysin rauhoittui, ettei vähintä lihasten väristystäkään voinut huomata. Selkäsaunasta ei kysymystäkään, vaan sen sijaan meni isäntä olkilatoon, toi olkilyhteen ja rupesi hevosta oljilla hankaamaan, jota hän jatkoi niin kauan, kunnes koko eläimessä ei näkynyt kosteata karvaakaan. Semmoista kohtelua sai reen särkijä ja jauhojen hävittäjä osakseen, kun minä raukka, joka en ollut niin mitään pahaa tehnyt, istuin puolihäpeissäni pylvään nenässä. Arvatenkin oli minun osakseni ajateltu selkäsauna, ellei jotain vielä pahempaa. Kauhulla muistin rautahäkkiä.

Olisi isäntä ehkä antanut minulle vielä tuon naarmunkin anteeksi, mutta olin saanut vaarallisen vihollisen talonväestä. Rouva, joka oli sattunut näkemään kuinka nopeasti lopetin Mirrin ilveilyt ja joka oli sitonut isännän naarmun, seurasi häntä portaille asti ja puhutteli häntä siellä hyvän hetkisen. En kuullut hänen sanojaan, mutta koska hän useita kertoja sormella osoitti minuun päin, ymmärsin kyllä, että minusta oli kysymys. Isäntä tuntui pitävän minun puoltani, mutta rouva pääsi voitolle. Eikä kestänytkään aivan kauan, ennenkuin kävi selväksi, mihin hänen vehkeilynsä minua vastaan tähtäili. Väen tultua metsästä kotiin, käskettiin vanha vihamieheni, isäntärenki, isännän kamariin. Mitä ne siellä keskustelivat en tiedä, mutta kuistikolta kuulin rengin viimeiset sanat: "Kyllä minä kuulan oikeaan paikkaansa panen." Mutta niin paatunut oli sydämeni, etten vielä silloinkaan asiata älynnyt, kun renki isännän kaksipiippuinen kädessään astui poikki pihan renkituvan puolelle. Hän ei kuitenkaan poikennut tupaan, vaan pistihe kujaan renkituvan ja jyväaitan väliin.

Istuin vielä pylvääni nenässä, kun näin, miten renki seisoen polvillaan aitauksen takana ja nojaten pyssyänsä aidalle tähtäsi minuun. Samassa paukahti jo pyssy, ja kuula lensi vinkuen ohitseni. Hyppäsin maahan samassa kun toinen laukaus pamahti. Kyllä minulle nyt maa kelpasi. Muutamalla pitkällä harppauksella olin jo sillalla, ja noustessani toiselle äyräälle paukahti vieläkin kaksi laukausta. Mutta mitäpä tuommoinen renkiroisto olisi osannut pyssyä käyttää. Hyvä, ettei isäntä itse ollut perän takana. Siinä tapauksessa olisi minun käynyt huonosti.

Kohta olin metsässä ja päätin heti lujasti olla ikinä palaamatta taloon, joka oli minulle tullut suoraan sanoen hengenvaaralliseksi. Mutta isäntärenki olkoon varuillaan, jos vielä joskus satumme tapaamaan toisemme. Saakoon hän rauhan niin kauan kuin hän pysyy omalla alallaan, talossa, mutta jos hän pyrkii minun alueelleni metsään, aion minä vuorostani isännyysoikeuttani käyttää ja panen pian hänenkin säärensä salamoimaan. Metsä olkoon tästälähin kotini.

Ja kultaiseksi on tämä koti minulle tullut: jos on ruokaa niukemmalta, onpa unta viljemmältä.

Ruuanhankinta ei tullutkaan niin hankalaksi kuin ensin pelkäsin. Viimesyksyisiä puolukoita oli vielä paljon metsässä ja soilla olivat karpalot nyt juuri parhaimmillaan. Ja kesänalussa rupesin löytämään monenlaisia kasvien juuria, joista monet olivat mielestäni makuisampiakin kuin nauriit. Mutta ensi aikoina ei tahtonut sittenkään puuropyttyni unehtua mielestä. Ja pitkiksi kävivät välistä päivät, kun ei ollut ketään mieluista ilveilykaveria.

Suureksi tuli sentähden iloni, kun eräänä päivänä ikävissäni kävelin talon kaukaisimmalla niityllä, Kollikorvessa, ja minua vastaan tuli Antti. Paras ystäväni Antti ilmielävänä. Yhtä apea kuin mieleni tänä aamuna oli ollut, yhtä vallattoman iloiseksi se heti paikalla muuttui. Ryhdyin oitis Antin kanssa leikkiä lyömään, ja monta kertaa olimme jo vuorotellen toinen toisemme kumoon heittäneet, ennenkuin rupesimme puheluun.

Antin ilo jälleennäkemisestä ei ollut vähemmän vilpitön kuin minunkaan. Sillä hän oli luullut minua kuolleeksi ja, olkoon se hänen kunniaksensa sanottu, monta katkeraa kyyneltä oli hän muistolleni uhrannut. Isäntärenki oli näet kertonut isännälle, että molemmat edelliset kuulat olivat osuneet hyvin, mutta pyssy oli liian pienireikäinen heti tappamaan, ja kun jälkimmäiset laukaukset ammuttiin liian pitkältä väliltä, oli minun onnistunut karkaamalla metsään vielä muutamaksi tunniksi pelastaa henkeni. Monta tuntia en voisi kuitenkaan elää, kun oli kaksi reikää läpi ruumiin. Antti oli tarkoin jäljiltäni etsinyt verenmerkkiä, kuitenkaan löytämättä. Hän oli sentähden ensin vähän toivonut minun pelastuneen. Mutta kun monta päivää kului eikä minusta kuulunut mitään, oli hän kaiken toivon menettänyt. Koko seuraavan sunnuntain oli hän minua etsinyt lähimmästä metsästä, mutta siihen aikaan olin jo lähtenyt suolle karpaloita syömään.

Antti sanoi minun menetelleen kovin varomattomasti riipaistessani isäntää käteen. Haava oli ollut pahempi kuin minusta näytti, ja tämä haava se oli tehnyt rouvan vihollisekseni. Isäntä puolestaan oli ollut hyvin suutuksissaan koeajostani, minun kun olisi ehdottomasti pitänyt tietämän, ettei kukaan muu saanut ajaa isolla Mustalla kuin hän itse ja isäntärenki. Mutta mikä oli tehty, se oli tehty, eikä sitä saanut enää korjatuksi. Ja tuo koeajo on kaikista seurauksistaan huolimatta sittenkin hauskin muisto elämässäni.

Ylen suureksi kasvoi ylpeyteni tästä suurtyöstäni, kun Antti kertoi nyt minulle, että kylässä oli vain yksi ajatus ajotavastani. Kukaan ei sanonut ennen nähneensä hevosen niin nopeasti juoksevan kuin juuri tässä tilaisuudessa. Vaikka eivät he oikeastaan ensin tienneetkään, että ajaja olin minä. Toralan tienhaarassa oli kaikki Toralan ja Juorulan akkaväki seisonut maantiellä kuulumisia pohtimassa, kun minun tuloni oli heidät äkisti maantienojaan siirtänyt. Väännettyänsä hameenhelmansa kuiviksi olivat toralalaiset, jotka luulivat tunteneensa hevosen, siunailleet, että nyt taisi Herralan iso Musta viedä isäntäänsä viimeistä reissua. Mutta Juorulan akat eivät tunteneet hevosta, vaan väittivät ajajan olleen pitäjän odottaman uuden vallesmannin, joka kuuleman mukaan oli kova hevosmies. Hän oli ollut pahoin juovuksissa ja hihkaissut rumasti hevoselleen. Hävytöntä oli ilmestyä kohta ensi kerta pitäjään sillä tavalla, että rauhallisten ihmisten oli pakko pelastaa henkensä hyppäämällä liejuiseen maantienojaan. Toralan puolue väitti varmuudella tunteneensa hevosen ja lisäsi, ettei Herralan isäntä hihkaise koskaan hevosilleen. Ja kun vastapuoluelaiset kaikki väittivät ajajan hihkaisseen, syntyi pian maantiellä kova melu ja metakka. — Antti lisäsi, että isäntä oli kotona myöhemmin kertonut nähneensä Toralan tienhaaran kohdalla niin paljon hiuksia, että hän oli jo ruvennut niitä kokoilemaan. Mutta kun mustat ja ruskeat ja vaaleat olivat aivan pahoin toisiinsa sotkeutuneina, jätti hän koko homman, kauppamieskään kun ei tuommoisesta sotkusta kuulu maksavan paljon mitään.

Antin mielestä oli juuri tämä loppunäytelmä hauskinta koko jutussa, mutta minusta oli joka tapauksessa minun ajoni kuitenkin pääasia. Mitä minä akkain riidoista.

Antti oli tullut Kalliokorpeen aitoja korjaamaan. Luhta ei ollut tänä vuonna niittynä pidettävä, vaan isäntä oli määrännyt, että se oli heinänteon aikana, jolloin useimmat hevoset olivat töistä vapaina, käytettävä hevoslaitumeksi. Kun aidat olivat monessa paikassa maan tasalla, arveli Antti niiden korjaamisen kestävän pari viikkoa. Viikkokunnaksi hän oli nytkin tullut, mutta sunnuntaiksi aikoi hän lähteä kotiin hakemaan ruokaa lisää.

Minä tietysti tulin erinomaisen iloiseksi kuullessani, että saisin näin pitkäksi ajaksi seuraa, ja vieläpä parhaimman ystäväni seurakumppaniksi. Ja näinä kahtena viikkona olimme myös yhdessä aamusta iltaan. Vasta yöksi läksin itselleni ruokaa etsimään. Anttikin antoi minulle aina päivällisestään jonkun makupalan. Sunnuntai-iltana palatessaan kylästä oli hänellä mukanaan jauhoja; hän teki keittoropposen tuohesta ja jakoi uskollisesti puolet puurostaan minulle. Piimääkin vielä antoi särpimeksi. Tämä muistutti mieleeni suloisia aterioita kartanolla ollessani. Sinne en kuitenkaan enää hetkiseksikään aikonut palata. Enpä olisi sinne enää palannut, vaikka mikään hengenvaara ei olisikaan minua siellä uhannut, sillä vapaa elämä metsässä oli kuitenkin tuhat kertaa parempaa kuin talossa asuminen. Olin oppinut tuntemaan kuuluvani yhteen metsän kanssa. Ihmisten kanssa taisin olla ystävä, jos ne olivat ystävällisiä, kuten olinkin Antin kanssa, mutta yhdessä asumaan emme enää sopineet.

Myös Antti varoitti minua lähtemästä taloon tai yleensä ihmisten ilmoille, missä minulla ei ollut mitään hyvää odotettavissa. Hän arveli kaikkein parhaimmaksi, jos ihmiset uskoisivat minut kuolleeksi. Myös irroitti hän minusta nuo nahkaiset hihnat kaulavöineen, mutta varoitti minua sittenkään näyttäytymästä kellekään ihmisille. Sillä kun tämän seudun metsissä ei oltu vuosikymmeniin karhua nähty, oli aivan luultavaa, että minun ilmestymiseni joka tapauksessa herättäisi epäilyksiä. Lupasin kaikin puolin noudattaa suurinta varovaisuutta, ja aitojen valmistuttua täytyi Antin lähteä kotiin. Hän lupasi kuitenkin ainakin yhden kerran vielä tänä kesänä käydä minua katsomassa. Sillä juhannuksesta alkaen oli useimmat hevoset koko heinäajaksi tänne tuotava, ja Antti oli jotenkin varma, että juuri hänen oli lähdettävä niitä tänne saattamaan.

Juuri juhannusaattona saapuikin Antti hevoslauma mukanansa. Satuin silloin olemaan läheisen järven rannalla syötävää etsimässä. Olin sullonut vatsaani koko paljon maukkaita juuria, käenkaaleja ja hierakoita, kun satuin löytämään tavattoman ison hauin, jonka aallot olivat tuoneet rantaan ja jonka haju miellyttävästi haistintani kutitti. Olin juuri siihen ryhtynyt, kun kuulin hevosenkellon äänen. Minun oli kaikessa kiireessä kuoppaaminen saaliini, sillä ellen ehtisi tavata Anttia heti, luulisi hän minun ehkä muuttaneen pois ja lähtisi kotimatkalle. Saavuin veräjälle juuri kun Antti oli laskenut hevoset niittyyn. Minun oli mahdoton pidättyä hihkaisemasta. Olipa äänelläni hyvä kaiku: koko lauma lähti täyttä laukkaa aidan vartta karkuun, niin että Antinkin täytyi nauraa. Ainoa, joka ei välittänyt minusta vähääkään, oli vanha Musta. Tunsimme toinen toisemme siksi liian hyvin. Se tuli minua haistelemaankin veräjälle, tervehtien minua vanhana tuttavana. Jopa se aikoi minua suudellakin, mutta happamen kalan haju ei ollut kai sille yhtä miellyttävä kuin minulle, koska se äkisti päristeli, käänsihe ja antoi veräjälle semmoisen kyydin, että ylin salko meni poikki. Minulle se oli tuo tuliaistervehdys tarkoitettu. Jo seuraavana päivänä paistatimme kuitenkin päivää yhdessä ja yhtä hyvässä sovussa kuin ennenkin.

Seuraava päivä ei ollut työpäivä, ja Antti jäi tänne aina puolisille asti. Monta hyvää neuvoa sain häneltä tänä juhannuspäivänä. Tärkeintä kaikista, sanoi hän, oli, etten vain peloittanut hevosia. Sillä jos hevoset tulisivat vaahtoisina kotiin, ei ollut epäilemistäkään, ettei isäntärenki aavistaisi syytä, jolloin hän varmaankaan ei tulisi jättämään minua rauhaan, ennenkuin saisi minut hengiltä.

Antin neuvo oli hyvä ja ymmärsin sen itsekin vallan viisaaksi. Mutta kun hän rupesi antamaan minulle neuvoja, miten paraiten elättäisin itseni metsässä, huomasin pian, ettei Antti-parka kelpaisi metsänasujaimeksi moneksikaan päiväksi, ellei juuri syksyllä marja-aikana. Monet niistä juurista, jotka ovat parasta ruokaa, olivat hänen mielestään kovin myrkyllisiä ja hän varoitteli minua hartaasti niitä syömästä. Hänen vatsalleen ne ovat ehkä vahingollisia, mutta minähän niitä olin jo kauan syönyt ja voinut niistä oivallisesti. Hänen mielestään ei tähän aikaan vuodesta metsässä kelvannut syötäväksi paljon muu kuin käenkaali ja hierakka. Myöskin koivun mäihän hän tiesi hyväksi, niinkuin se onkin. Mutta muurahaisenmunia ja -toukkia, jotka minusta ovat parhainta herkkua, ei hän voinut uskoa syötäviksi. Männynkerkkiä sitävastoin hän piti makeisten arvoisina, vaikka ne sisältävät tärpättiä ja ovat varsin vaarallisia hyvästä maustaan huolimatta. Hirville ja sentapaisille eläimille ne voivat kelvata, mutta ihminen pysyköön niistä kaukana, jos hän mielii terveenä pysyä. Se on Nallin neuvo.

Päivällisaikana poistui Antti herttaisten jäähyväisten jälkeen ja otettuansa minulta lupauksen antaa hevosten olla häiritsemättä. Iltapäivän vietin, kuten olen jo kertonut, päivää paistattamalla yhdessä vanhan Mustan kanssa. Muut hevoset pysyttelivät niityn toisessa päässä.

Illaksi rupesi minulle tulemaan nälkä. Läksin siis järvelle saalistani maistelemaan. Olin kuopannut haukeni kiven viereen ja näin nyt jo kaukaa, että varasteleva kettu oli sen löytänyt ja herkutteli paraikaa kiven vieressä. Tuo peijooni oli kaivanut hauin esille, minun haukeni. Semmoinen konnantyö ei voinut jäädä rankaisematta. Tein pitkän mutkan, ja kun tuulenhenki vei varastetun saaliin hajun suorastaan minuun päin, hiivin varovin askelin aina kivelle asti. Nousin kivelle ja onnistuin hyppäämään suorastaan varkaan niskaan, joka samassa myös oli poikki revitty. Onneksi oli vielä suurempi osa saaliistani syömättä, joten sain hyvän illallisen.

Kun seuraavana päivänä en sattunut löytämään muuta syötävää kuin kasvisaineita, menin illalla takaisin ketun luo sitä haistelemaan. En ollut ennen syönyt lihaa, en edes keitettynäkään, mutta rupesin nyt kettua vähäisen maistelemaan. Ei se huonoa ollut. Samana iltana oli varas jo vatsassani.

Antin neuvoa noudattaen olin tarkoin välttänyt hevosten häiritsemistä. Vanhan Mustan seurassa olin veräjän edustalla usein päivää paistattanut, mutta aina vain silloin kun muut hevoset olivat niityn toisessa päässä. En ollut myös kertaakaan kellekään ihmiselle näyttäytynyt. Eikä tänne näin sydänkesällä ollutkaan kellään ihmisellä asiata. Mahdoton on minun siis myöskin ymmärtää, mistä vanha viholliseni, isäntärenki, oli saanut minusta vihiä. Mutta että tämä oli kuitenkin tavalla tai toisella tapahtunut, siitä sain eräänä päivänä kovin tuntuvan muistutuksen.

Kulkiessani taasen järven rantaa etsien jotain syötävää paukahti äkisti pensaan takaa pyssynlaukaus, ja tunsin kuulan sattuneen toisen ohimon kohdalle. Maailma musteni silmissäni, jalkani huojuivat ja kaaduin.

Tullessani uudestaan tajuntaani seisoi salakavalan hyökkäyksen tekijä edessäni vielä savuava pyssy kädessään. Riipaistuani isäntää käteen olin tehnyt vahvan päätöksen olla tekemättä ikinä kellekään ihmiselle pahaa. Mutta se mikä nyt oli tapahtunut, oli liikaa. Kuljen kaikessa rauhassa ruokaa etsien metsässä, omalla alueellani siis, enkä tee kellekään vähintäkään vääryyttä. Ja tuo kunnoton roisto hyökkää kavalasti kimppuuni. Kaikki hyvät päätökset oli tuossa tuokiossa unhotettu. Kooten viimeiset voimani hyökkäsin hänen kimppuunsa, niin että hän nyt vuorostaan syöksyi rentonaan kumoon, ja purin häntä siinä samassa pari kolme kertaa hyvästi käsivarteen. Jäähyväisiksi tukistin häntä vielä voimaini takaa ja jätin tappelutantereen samannäköiseksi kuin Toralan ja Juorulan ämmät maantien. Olkoon nyt meidän väliset riitamme kuitattu. Minä en ainakaan tule enää taloon, älköönkä hän myöskään tulko metsään. Ja jos tulee, syyttäköön itseänsä.

Työni tehtyäni peräydyin puun taakse. Mutta kun huomasin miehen nousevan istumaan ja koettavan saada pyssyä uudestaan käteensä, katsoin parhaaksi korjata luuni ja poistua metsään. Vasta hyvän hetken perästä uskalsin varovasti pistäytyä paikalle katsomaan. Ryömimällä oli vastustajani ottelupaikalta poistunut. Seurasin hänen jälkiänsä Kollikorven talvitielle asti. Täällä oli hän noussut jaloilleen, ja näin hänen horjuvin askelin kulkevan kylään päin. Mutta pyssy oli hänellä vieläkin olalla, ja varmaankin olisi hän yrittänyt ampua minua vielä kerta, jos hän olisi minut huomannut. Viisainta oli palata takaisin. Olin vasta puolentoista vuoden vanha enkä kelvannut vielä eheätä työtä tekemään. Hyvästi nyt, vanha kiusaajani. Toivottavasti emme koskaan enää tapaa.

Onneksi ei haavani ollut vaarallinen, vaikka ensin luulin sen olevan kuolemaksi. Kuula oli vain riipaissut ohimoa luuta särkemättä. Kyllä jokainen osaa kamarissa karhua ampua. Metsässä vaaditaan tähän tehtävään tottunut silmä ja vakava käsi. Muuten tulee toimesta samanlaista puolinaista kuin vihamieheni yrityksestä. Paranin luullakseni paljoa pikemmin kuin vastustajani. Ja nyt ei minulla enää ole mitään haittaa tuosta salakavalasta murhayrityksestä. Ainoastaan nuo muutamat valkoiset hiuskarvat, jotka vieläkin näkyvät ohimoni kohdalla, todistavat mistä kuula on kerta kulkenut.

Ymmärsin nyt aivan hyvin, ettei Kollikorven metsä ole minulle enää terveellinen. Jos isäntä itse ottaa ajaakseen renkinsä asiaa, olen pian hukassa. Jätin siis jäähyväiset ystävälleni vanhalle Mustalle ja läksin etsimään uutta rauhallisempaa asumusta. Monta yötä kuljin nyt yhtä päätä aina pohjoiseen päin. Tunsin, että siellä on meikäläisille rauhallisemmat olot. Päivät makasin jossain kaukaisessa kolossa ja onnistuinkin pysymään kauan hyvin kätkettynä. Olin myös todella hyvin varovainen enkä jättänyt merkkiä jälkeeni.

Eräänä aamuna tapahtui kuitenkin niin onnettomasti, että juuri kun olin vetäytynyt päiväksi hyvään piilopaikkaan, sattui kaksi koiraa joutumaan ihan tuoreille jäljilleni. Ne panivat heti toimeen hirveän metelin ja houkuttelivat pian paikalle miehen, jolla oli pyssy selässään. Hän oli arvatenkin salametsästäjä. Samassa pääsivät koirat selville siitä, kumpaan suuntaan jäljet veivät, ja olisivat pian olleet kintereilläni, ellen olisi heti lähtenyt pakoon. Panin parastani pysyäkseni heistä erillään. Kuitenkaan ei kestänyt aivan kauan, ennenkuin ne olivat minut saavuttanet. Molemmat iskivät heti kinttuihini, ja minun oli pakko antautua tappeluun. Tästä oli leikki kaukana. Koirat olivat kovin vihaisia ja nopeita kaikissa liikkeissään, uudistaen alinomaa hyökkäyksiään. Ei kestänyt kauan, ennenkuin mies pyssy kädessään syöksyi esille sekaantuakseen sotaan. Kenen puolta hän tulisi pitämään, tiesin aivan hyvin. Huomattuaan saavansa apua hyökkäsivät koirat kahta hullumpina. Tämä oli kuitenkin minun onnekseni, sillä ylen suuressa kiihkossaan menetteli toinen koira varomattomasti, ja minä ehdin antaa sille semmoisen korvatillikan, että siltä meni niska poikki.

Toinen koira tuli nyt varovaiseksi ja pysytteli loitommalla. Käytin heti tilaisuutta jatkaakseni pakoani. Pyssy paukahti kyllä samassa ja kuulin luodin vinkuvan ohitseni, mutta en katsonut hetkeä sopivaksi koston harjoittamiseen, vaan jatkoin matkaani kiireimmän kautta. Toinen koira saavutti kyllä minut hetken perästä, mutta kun se nyt oli yksin, ei se paljoa voinut, vaan jätti minut pian rauhaan.

Seutu näytti olevan syrjäistä. Aitoja ei ollut missään. Uskalsin siis jatkaa pakomatkaani päivälläkin erään joen vartta. Jos näkyisi jotain vaarallista, sopisi minun uida joen poikki ja siten yhtäkkiä poistaa kaikki jäljet.

Olin nyt monta päivää ajatellut yksinomaan matkaani ja sen vaaroja enkä ollut pitkään aikaan syönyt mitään. Päätin siis jäädä tänne joksikin ajaksi saadakseni vähän lepoa ja lisätäkseni lihaa luitteni päälle. Sillä rupesin jo olemaan tarpeettoman laiha. — Tämä metsä oli kuitenkin hyvin köyhää. Juurikasveja ei ollut paljon nimeksikään, ja muurahaiskekoja hyvin vähän. Niissä harvoissa, jotka löysin, oli tosin tähän aikaan vuodesta paljon munia ja toukkia, mutta vatsaa ne eivät paljon täyttäneet. Syyn siihen, minkätähden muurahaiskekoja oli niin harvassa, luulin ymmärtäväni löytäessäni erään kallion rotkosta vanhan karhunpesän, ihan samanlaisen kuin oma syntymäkotini oli ollut. Täälläpäin oli siis ennenkin asunut karhu tai karhuja, ja ne kai olivat muurahaiskeot hävittäneet. Nyt en voinut kuitenkaan oman sukuni hajua missään huomata.

Olin jo päättänyt jatkaa matkaani vieraanvaraisemmille seuduille, kun eräänä päivänä retkeilyllä satuin tulemaan maantielle. Tämä seutu ei ollut siis sittenkään niin ihan asumatonta kuin olin luullut. Jatkoin kulkuani maantien vartta ja pian tuli näkyviin talo. Kiertämällä talon, jossa ei näkynyt koiraa, kuljin hyvin kauas maantien vartta, mutta muuta asumusta ei näkynyt missään. Talo näytti olevan aivan yksinäinen metsätorppa. Väkeäkään ei ollut muuta kuin vanhanlainen mies ja vielä vanhempi eukko. Ne kai eivät voineet olla vaarallisia.

Jatkoin matkaa maantietä torpan toiselle puolelle päästäkseni varmaksi, ettei siihenkään suuntaan näkynyt kylää. Kuljettuani jonkun virstan tapasin arvaamatta tien vierestä pienen lammaslauman, kymmenkunta eläintä vain. Unhottuneet olivat samassa kaikki hyvät päätökset ja kaikki ihmispelko. Vatsaa kouristi nälkä ja lihaa olin syönyt kerta ennenkin, tosin ketunlihaa vain, mutta sekään ei ollut ollut huonoa ruokaa. En voinut mitenkään itseäni pidättää, vaan hyökkäsin suurimman niskaan, heitin sen olalleni ja hävisin metsään. Muut juoksivat kauhistuneina torpalle päin.

En luullut tätä pientä ryöväystä ollenkaan vaaralliseksi! Tuolla vanhalla miehellä tuskin oli pyssyäkään. Ja jos olikin, niin hänellä ei näkynyt olevan koiraa tai muuta apumiestä. Sitä paitsi ei ollut luultavaa, että hän huomaisi yhden ainoan lampaan häviämistä, kun niitä kuitenkin oli monta jälellä. Söin siis hyvällä ruokahalulla puolet saaliistani. Toisen puolen kätkin lähellä olevaan lähteeseen, josta aioin sen muutaman päivän kuluttua noutaa.

Olin nyt kerta syönyt kylläkseni ja läksin ennen löytämääni vuorenkoloon nukkumaan.

Torpparivanhus, jota en vähääkään ymmärtänyt pelätä, oli kuitenkin vaarallisempi vihollinen kuin salametsästäjä ja vanha vihamieheni isäntärenki. Muutaman päivän kuluttua, kun minulle tuli taasen nälkä, läksin noutamaan loppua saaliistani. Huomasin heti, että joku pahansuopa oli minun poissa ollessani käynyt paikalla, arvatenkin torppari. Onneksi hän ei kuitenkaan ollut varastanut saalistani. Mutta ei hän sitä tahtonut myöskään minulle suoda, sillä hän oli asettanut useita puita sen päälle suojellakseen sitä oikealta omistajaltaan. Arvatenkin hän ajatteli sopivassa tilaisuudessa tulla itse sitä noutamaan.

Hän oli kuitenkin tehnyt työnsä huolimattomasti. Huomasin pian aukon, josta päin saaliini oli aivan mukavasti esille vedettävissä. Pistin siis kämmeneni sinne vetääkseni lihat luokseni.

Samassa tapahtui jotain kauheaa. Raskaat rautasangat poksahtivat kiinni, ja tunsin pistävää tuskaa kämmenessäni, yhtä ilkeää kuin yrittäessäni litistää Jaakkoa kuistikon katolle. Hirveän kipeästi koski vetäessäni kämmentäni takaisin. Koko raskas laitos seurasi mukana. Kämmeneeni olivat tarttuneet hirvittävät karhunraudat, ja yksi piikeistä oli aivan lävistänyt käpäläni. Piikin pää näkyi kämmenen alapuolelta. Onni oli, että olin rytöä tarkastaessani sattunut siirtämään seipääntapaisen siten, että se oli myös joutunut rautojen sankain väliin. Muuten olisi kämmen aivan ruhjoutunut, enkä olisi mitenkään päässyt kapineesta irti. Nyt tuo yksi piikki vain kahlehti minua siihen. Mutta sekin oli pitkä ja paksu. Tuskista huolimatta oli minun nyt pakko vetää raudat maalle. Seiväs seurasi mukana, mutta sen toinen pää oli vielä rydössä kiinni. Rupesin nyt kylmäverisesti tilaani tutkimaan. Piikki, josta hyvä osa nyt näkyi kämmenen alta, oli lujasti kotkattu rautoihin kiinni, ja esineen sankoja en saanut vähääkään siirtymään loitommaksi toisistaan. Tämä oli paljon pahempaa kuin olla pölkkyyn kytkettynä. Ärjyin kiukuissani, että metsä raikui.

Ärjyntäni oli tuottaa minulle onnettomuutta, vaikka asiat sitten korjautuivat minulle onneksi.

Hetken perästä seisoi näet edessäni torppari kiiltävä kirves kädessään. Hänellä siis arvatenkaan ei ollut pyssyä, mutta kirves on taitavan miehen kädessä ehkä vaarallisempikin kuin pyssy. Mies ei nyt näyttänytkään niin vanhalta kuin torpan vainiolla seisoessaan, vaan pikemmin nuorekkaalta ja voimalliselta. Hän tuli yhä lähemmäksi kohottaen uhkaavasti asettaan. Sen mukaan kuin hän lähestyi, etsien sopivaa tilaisuutta iskulleen, väistyin minä taaksepäin. Samassa huomasin että seiväs, jonka toinen pää oli yhä rydössä kiinni, rupesi kankeamaan rautojen sankoja yhä enemmän auki. Nyt en ehtinyt kipua ajatella, vaan vedin kidutuskonettani vielä pari askelta taaksepäin, ja — samassa luiskahti kämmeneni rautapiikistä irti.

Samassa hetkisessä kuin tämä tapahtui, seisoin takajaloillani suorana miehen edessä. Minä ärjyin, ja mies yritti hänkin kiljaista kykynsä mukaan. Olimme molemmat yhtä mielettömästi hurjistuneet. Olisin mielelläni hyökännyt hänen kimppuunsa, mutta välkkyvä, kohotettu kirves peloitti minua. Ja hän olisi kai yhtä mielellään lyönyt, mutta näytti pelkäävän, että minun liikkeeni olisi nopeampi hänen iskuaan. Kun olimme mielestäni molemmat riittävästi urheuttamme osoittaneet, rupesin hiljaa vetäytymään taaksepäin. Päästyäni vähän kauemmaksi laskeusin jaloilleni ja poistuin erään pensaan taakse. Täältä vasta huomasin, ketä miehen kiukku oli tarkoittanut. Sillä tuskin olin näkyvistä poistunut, ennenkuin vastustajani mielettömällä raivolla hyökkäsi rautojensa kimppuun ja takoi niitä kirveellään, että piikit vain lensivät. Onneksi olkoon! En minä ainakaan niitä surkutellut. Haavani kirveli siksi liian ilkeästi.

Vaikka torppari oli ollut suuttuvinaan rautoihinsa, ei minulla ollut häneltä mitään hyvää odotettavana. Minusta näytti lammasjoukko kotiin karatessa aivan yhtä suurelta kuin maantien vieressä seisoessaan. Mutta jollain salaisella tavalla oli kai torpan muija sittenkin urkkinut selväksi, että siitä puuttui yksi, ja oli tietysti vaatinut kostoa. Päätin siis vieläkin jatkaa matkaani, sitä suuremmalla syyllä kun näille seuduin näytti tulevan hyvin vähän marjoja ja marja-aika juuri lähestyi. Nilkutin siis hiljaa tieheni.

Olin nyt kovin vahvasti päättänyt antaa kaikkien kotieläinten olla rauhassa saadakseni itsekin rauhaa. Sattui kuitenkin jo parin päivän perästä semmoinen tapahtuma, joka miltei pakottamalla pakotti minut toimimaan päätöstäni vastaan.

Kuulin kulkiessani eräänä iltana pienen nevan poikki sen toiselta rannalta surkuteltavaa ynisemistä. Läksin siis paikalle nähdäkseni mitä oli tekeillä. Ihan nevan rannalla kasvoi rehevää heinää, ja juuri tässä paikassa oli lehmä sortunut suohon. Se oli turhaan yrittänyt pelastua nevalle päin kaatuneen puun rungolle, koska nevanranta oli imevää lietettä, ja eläinparka oli vajonnut jo niin syvälle, että pää vain näkyi. Vetää eläin ylös rungolle oli minun voimilleni pieni asia. Sinne se jäi läähättämään ja hetken perästä se kuoli. Muu lauma oli jo minun lähetessäni karannut hännät pystyssä tiehensä. Sen mylvintä kuului vielä kaukaa metsästä.

Mitä oli nyt tehtävä? Olin tehnyt puhtaan laupeuden työn; sitä ei sopinut epäillä. Mutta ei minun nyt myöskään sopinut heittää näin paljon hyvää ruokaa mätänemään metsään. Päätin siis syödä kylläkseni. Tämä olkoon pelastuspalkkani. Ja mitä jääpi, jääköön lehmän omistajan osaksi. — Näin tein myöskin ja peitin ateriani jälkeen jääneet lihat risuilla.

Ajattelin nyt jatkaa matkaani. Mutta hetkisen kuljettuani rupesi minua niin raukaisemaan, että päätin huilata tämän yhden yön ja vasta seuraavana yönä jatkaa eteenpäin. Nukuin siis rauhassa yön ja koko seuraavan päivän. Mutta illalla tunsin itseni niin laiskaksi, etten todellakaan viitsinyt laittautua matkalle. Ja mikäpä kiire minulla olikaan; täällähän oli hyvä olla.

Vasta seuraavana päivänä iltapuolella rupesin vähäisen liikkumaan, riipaisten sieltä täältä suuhuni muutamia mustikoita. Nekin olivat vielä puolikypsiä eivätkä paljon vatsassa tuntuneet. Olin kuljeskellessani sattunut lähestymään toispäiväistä tapahtumapaikkaa. Yhtäkkiä toi satunnainen tuulahdus erinomaisen miellyttävän riistanhajun nenääni. Molemmat päivät olivat olleet tavattoman lämpimät, ja lihat olivat nyt, jos niistä oli vielä jotain jälellä, parhaimmillansa. Päätin siis mennä paikalle katsomaan, oliko omistaja käynyt osansa noutamassa. Oli jo tullut yö: ei voinut siis olla vaaraa.

Läksin paikalle, johon olin lihat kätkenyt. Ne olivat koskematta, ihan niin kuin olin ne jättänyt. Omistaja ei ollut paikalla käynytkään. Jos lihat vielä jäivät tänne muutamaksi päiväksi, ei omistaja niistä enää välittäisikään, ja minun oli juuri nyt kovin nälkä. Tarkoin harkiten olivat nämäkin lihat oikeastaan minun, sillä ilman minua olisivat ne vielä lietteessä, kukaties kuinka syvään vajonneina. En voinut siis katsoa vääräksi ryhtyä niitä syömään. Tutkin kuitenkin hyvin tarkasti paikan, ettei vain olisi rautoja siihen viritetty.

Paikka oli ihan samassa kunnossa, johon olin sen jättänyt. Ainoatakaan ihmisaskeleen merkkiä ei näkynyt. Ihmishajua ei myöskään tuntunut. Vedin siis haot pois ja ryhdyin syömään.

Mutta tuskin olin ehtinyt asettautua mukavaan syömäasentoon, ennenkuin viereisestä puusta paukahti laukaus ja tunsin kuulain sattuneen kahteen eri paikkaan. Ja vaaralliseen kohtaan, ihan lapaluun kummallekin puolelle. Hurjistuin kiukusta niin, että olin jo kiivetä puuhun saadakseni surmaajalleni ainakin surmahaavat kostaa. Tulin kuitenkin samassa ajatelleeksi, että miehellä voisi lavallaan, jonka hän oli itselleen väijymäpaikaksi rakentanut, olla kirves mukanansa. Ja samassa näin miehen jo nousevan seisaalle, kaatavan ruutia pyssyynsä ja heti sen jälkeen jo panostimella painavan siihen kuulan. En odottanut enempää, vaan poistuin kiireesti. Ampuja oli kuitenkin jo ehtinyt panna nallin silinteriin ja juuri minun poistuessani paukahti toinen laukaus. Tunsin taaskin sattuneen, tällä kertaa selkään. Onneksi oli kuula ensin mennyt puun läpi, että pirstaleet vain lensivät. Kun rupesin haavaa raappimaan, ei sitä ollutkaan, vaan kuula vieri turkistani maahan. Se olikin haavoittanut puuta eikä minua.

Jatkoin pakomatkaani aina aamuun asti, jolloin etsin itselleni sopivan kätköpaikan. Rupesin nyt haavojani tarkemmin tarkastamaan. Olin koko yön ihmetellyt, etteivät ne minua mainittavasti vaivanneet. Rautapiikin haavoittama kämmen tuotti minulle enemmän tuskaa kuin molemmat kuulanhaavat yhteensä. Asia oli pian selvitetty. Molemmat luodit olivat menneet ainoastaan nahan ja muutamain lihasten läpi. Vaikka kuinka yskin, ei keuhkoista tullut pisaraakaan verta.

Ymmärsin siis jo hyvin, miten olin tällä kertaa pelastunut. Tällä vainomiehellä oli kyllä pyssy ja osasi hän myös ampua. Mutta hän ei osannut pyssyänsä panostaa. Hän oli pannut siihen kaksi luotia, mutta niitten alle vain yhden ruutipanoksen. Miten yksi ruutipanos voisi ajaa kunnollisesti perille kaksi luotia? Onni minulle, ettei mies pannut kahta ruutipanosta ja yhtä luotia. Näin oli kai kiireessä käynyt, kun hän lavalla panosti pyssynsä uudestaan. Ja ellei puu olisi sattunut olemaan välissä, olisi tämä kuula varmasti minut tappanut. — Haavoista ei tullut enää verta, ja nuolin ne umpeen.

Tämä seikkailu oli viimeinen, mikä minulle tänä kesänä tapahtui. Yhä pohjoiseen päin jatkoin nyt matkaani vielä monta yötä, etsien aina päiviksi sopivan turvapaikan. Päätin matkani vasta tultuani jylhään vuoriseutuun. Merkkejä ihmisen läsnäolosta ei näkynyt missään. Nousin korkeimman huipun laelle. Kaikkialla näkyi vain vuoria, metsiä, järviä, nevoja ja rämeitä. Oli ihana aurinkoinen päivä, tulin erinomaisen hyvälle mielelle ja mörisin itsekseni: tämä on hyvä seutu, tähän asetun ja tänne jään, kunnes minut ajamalla ajetaan pois. Nyt ei ole ainakaan mitään pelkoa niin kauan kuin savua ei näy missään.

Liikuin täällä vapaasti sekä yöllä että päivälläkin. Vuorten kupeilla kasvoi hyviä sieniä monta laatua, ja eteläisillä rinteillä olivat mustikat kaikkialla kypsyneet. Purojen varsilla hehkuivat mehevät mesimarjat, ja nevat loistivat keltaisina lakoista. Myöskin sianmustikoita, jotka minua miellyttävät meikein enimmin kaikista, kasvoi nevain saarilla suurin määrin. Näitä marjoja voi syödä aamusta iltaan ja illasta aamuun koskaan kyllästymättä. Ruokaa oli siis kaikkialla yllinkyllin.

Kuta enemmän seutuun tutustuin, sitä paremmin se minua miellytti. Melkein joka päivä kävin korkeimmalla vuorella katsomassa, näkyisikö mistään savua, mutta ei. Harvoin ajattelin entistä eloani kartanolla, sillä vapaus metsässä miellytti minua paljon enemmän. Isännästä ja Antista en välittänyt enää paljon ollenkaan enkä kaivannut edes vanhaa Mustaa. Olin jo saanut parempaa seuraa.

Eräänä päivänä tapasin näet vuoren rinteellä mustikoita syödessäni kaksi kaltaistani. Ensin pelästyin, mutta pian oli tuttavuus tehty ja tuttavuudesta tuli lopulta ystävyys. Toinen uusista kavereista oli iso leveälanteinen otus, ainakin kaksi kertaa isompi kuin minä. Jos se olisi ollut vihollismielinen, olisin ollut taulaa vain sen kynsissä. Mutta se oli päinvastoin heti alusta erinomaisen ystävällinen. Toinen taasen oli ihan pieni nallikka, juuri samanmoinen kuin olin itse viime kesänä ollut. Me ruvettiin heti leikkiä lyömään. Ja kun ymmärsin antaa sen voittaa aina kun sillä oli voittovuoro, tuli meistä kohta hyvät pruurit. Harva se päivä, ettemme vuorenrinteellä yhdessä päivää paistattaen pistäneet painiksi. Vanha karhu silloin loikoili päiväpaisteessa ja ompeli kenkiä kuninkaalle, kuten sanotaan, tai hereillä ollen säesti oman poikamukulansa voittoja tyytyväisellä mörinällä. Välistä onnistui pikkunallikan viekoitella vanhuskin otteluun, ja silloin peuhattiin ja elämöitiin joskus kaikin kolmin yhdessä rymäkässä. Painiskellessani isännän ja koulupoikien kanssa olin oppinut monta pientä kepposta, joista vanhus ei näkynyt tietävän mitään, ja kun ensi kerta panin kämppiä, "krämppäsin", kuten pojat sanoivat, vieri voimakas vastustajani mukkelin makkelin rinnettä alas. Pelkäsin ensin, että hän panisi pahakseen ja olin jo valmis lähtemään karkuun. Mutta hän oli vain hyvällä tuulella, tahtoi heti uudistaa syliotteen, ja tällä kertaa täytyi minun tehdä sama matka.

Täten kuluivat päivämme erinomaisen hauskasti syksyyn asti; vuorotellen löimme leikkiä, vuorotellen teimme työtä. Sillä työtä se on meikäläisten ruuanetsintä, jos tosin tähän aikaan vuodesta helppoa. Kevätkesällä sitävastoin, kun sieniä ei ole nimeksikään, toukkia vähän vain, viimesyksyiset puolukat ja karpalot joka päivä vähenevät ja on pakko elättää itsensä melkein kokonaan vielä pienillä kasveilla ja niitten juurilla, täytyy usein kuleksia yöt päivät saadakseen jotain aina nurkuvaan vatsaan.

Voinhan tosin tulla ilmankin ruokaa melko kauan toimeen. Niin olimme myös nyt kaikki myöhemmin syksyllä niin lihavat, ettemme viitsineet syödä ollenkaan, vaan loikoilimme aurinkoisina päivinä paisteessa niin kauan kuin sitä riitti.

Ensi lumella vetäydyin sankkaan kuusikkoon, kokoilin muutamia hakoja vuoteeksi korkean kuusen juurelle ja panin levolle. Vanha mesikämmen ei näkynyt vielä kaipaavan rauhaa, koska se yhä tallusteli poikinensa siellä täällä metsässä. Maattuani jo monta päivää tulivat pahalla lumituiskulla molemmat kaverit luokseni, ja vanhus ehdotti, että me nyt näin sopivalla ilmalla kaikki kolme lähtisimme yhteiseen pesään, jossa hän oli jo edellisen talven asunut. Pesä oli kallionrotko, johon hyvinkin mahtui kolme talvenmakaajaa, ja hän oli jo joku aika sitten käynyt viemässä sinne riittävän määrän karhunsammalia. Kun hän lisäsi, että siellä ollaan täysin suojeltuina pyrylumelta, ja kun nykyiseen olopaikkaani, vaikka metsä oli sankka kyllä, tuprusi kuitenkin vähän lunta, ei minulla ollut mitään ehdotusta vastaan.

Kuhnailemiseen ei ollut mitään syytä, kun tuisku saattoi ehkä piankin lakata. Läksimme siis paikalla matkallemme. Vanhus ajoi pikkunallikan ja minut edellensä ja tuli itse viimeisenä, astuen tarkoin meidän jälkiämme, kuten varovaisuus vaatii. Parempaa jälkeä ei voi tehdä, eikä olisi kukaan voinut tietää, että kolme karhua oli siitä kulkenut. Sitä paitsi kuljimme, mikäli vain mahdollista, aukeita alueita, jossa pyrylumi pian täytti jäljet. Muutamia pieniä metsiköitä emme voineet kuitenkaan välttää. Niistä kaveri ei ollenkaan pitänyt ja koetti eksyttää saartomiehiä useasti muuttamalla suuntaa. Mutta ei sanonut pelkäävänsä. Huomasin hyvin, että hän oli vanha viisas veijari. Parempaa opastajaa karhunelämän vaarallisella polulla en olisi voinut saada.

Pesä oli erinomainen ja mainiosti sisustettu, parahiksi iso kallionluola korkealla pohjoisella vuorenrinteellä. Ihan luolan suulle oli tuuli kaatanut monta puuta ja kasannut ne tiheäksi ja korkeaksi rydöksi, hyväksi suojaksi pohjatuulelta, estäen sitä pääsemästä suoraan luolan suusta sisään. Kun lisään, että luolan suu ei ollut isompi kuin että suuri kaverimme juuri siitä mahtui, luulen jokaisen ymmärtävän, ettei parempaa pesää voi toivoa. Tosin olisi ehkä varauloskäytävä hätätilassa ollut hyvä olemassa, mutta se tekee pesän uhoisaksi, ellei sitä sammalilla tukita ja sitä ei mielellään viitsisi tehdä. Tämä luola näytti myös todella olevan niin hyvin kätkettynä, ettei ollut ymmärtääkseni syytä pelätä. Vielä varmemmaksi tuli linnamme, kun pyryä jatkui useita päiviä ja suulle kasvoi kokonainen lumikinos, ettei jäänyt kuin pieni henkireikä vain. Varmasti olivat aukeilla paikoilla jälkemme menneet kokonaan umpeen.

Ensi aikoina nukuin ainoastaan ajoittain, mutta pikkunallikka nukkui heti alusta kuin mikäkin tallukka sammaliin kaivautuneena. Iso kaverini, joka makasi ihan pesän suulla, ei nukkunut luullakseni tähän aikaan paljon ollenkaan. Ainakin oli hän minun herätessäni aina valveilla. Mutta keskitalven ajaksi nukuin niin sikeästi kuin nukkua voi, ja kun kerta kovan myrskyn pauhina minut hetkiseksi herätti, nukkui vanha kaveri myrskyn pauhinasta huolimatta syvää talviunta. Menneenkesäiset seikkailuni muistuivat hetkeksi mieleeni, mutta pian ymmärsin, ettei nyt mikään vaara uhannut ja nukahdin uudestaan.

Heräämiseni noin keskitalvella ei kuitenkaan näyttänyt ennustavan mitään hyvää. Sillä tästä lähin en päässyt enää pitempään uneen ja levottomat unennäöntapaiset vaivasivat minua usein. Välistä seisoi vihamieheni isäntärenki aidan takana tähtäämässä minua, välistä olin tarttunut hirveän raskaisiin karhunrautoihin, ja kerta ampui minua mies korkealle puuhun rakennetulta lavalta. Rupesin miestä tarkastamaan, ja mies oli — Antti, paras ystäväni. Tämä unennäkö kauhistutti minua niin, että paikalla heräsin ja olin samassa tuokiossa niin täysin valpas kuin ikinä voi olla. Lumikinos oli poistettu luolan suulta, ja aukosta tirkistivät sisään ihmiskasvot. Kasvot olivat Antin, ilman vähintäkään epäilystä. Tunsin hänet heti. Samassa kuulin isännän äänen kysyvän: "Näkyykö sieltä mitään?" Luulin ensin olevani kartanolla, ja minun piti juuri ruveta katsomaan, mihin koloon olin nukkunut, kun samassa iso kaverini nousi ja syöksyi niin äkisti aukon suusta ulos, ettei Antti ehtinyt tieltä, vaan kepertyi lumikinokseen.

Hetken perästä kaikui metsä koirain haukunnasta, joka kuitenkin pian päättyi kahteen pyssynlaukaukseen. Sitten tuli taasen yhtä hiljaista kuin ennenkin.

Tällä välin oli pikkunallikka myös luikahtanut pesästä ja lähtenyt omin neuvoin karkuun. Kuulin hetken perästä vieläkin yhden laukauksen. Se tuli Antin pyssystä, sillä tunsin hyvin Antin "vesilukko"-pyssyn terävän äänen. Sen olin monta kertaa ennen kuullut Antin ampuessa pilkkaan.

Tiesin nyt hyvin, miten pesätoverieni oli käynyt ja mikä kohtalo odotti myöskin minua, jos isäntä ja Antti palaisivat linnaani. Olisin minäkin voinut paeta, mutta lumi oli syvä ja olin nähnyt isännän ja Antin poistuvan hiihtäen. En olisi päässyt kauas, ennenkuin olisivat olleet kintereilläni. Päätin siis jäädä pesään; tuskinpa he enää palaavatkaan, kun ovat jo kaksi karhua ampuneet.

Olisi toivoni ehkä voinut toteutuakin, ellei yksi koirista olisi palannut pesälle ja ruvennut siellä hurjasti haukkumaan. Kun se pisti päänsä pesän suusta sisään, onnistui minun lyödä sitä kämmenellä niin onnellisesti päähän, että sain tuon rasavillin vedetyksi pesään, jossa sen päivät eivät tulleet pitkiksi. Mutta tuo hurja haukunta, joka niin äkisti päättyi surkeaan ulinaan, oli ollut riittävä. Rangaistuksensa tuo rakki oli hyvin ansainnut, mutta minulle se ei mitään hyvää tuottanut. Hetken perästä kuulin jo suksien kahinan hangella ja pian seisoi Antti taasen linnani suulla.

Kuulin isännän alempaa huutavan: "Koetapas, Antti, vilkaista, olisiko siellä vielä tamäntalvinen penikka. Se, jonka ammuit, oli viimetalvinen."

Antin vastaus tuli surkealla äänellä: "En tiedä, mutta Piski makaa kuolleena edessäni." — Koiranraadon olin jo työntänyt pesästä ulos.

Pian oli isäntäkin paikalla. Toinen koira haukkui vimmatusti, mutta nähtyänsä toverinsa kohtalon, ei tahtonut mennä luolan suusta sisään. Minä pysyttelin luolan sisimmässä kolkassa. Jos nyt olisi ollut varauloskäytävä, olisin luultavasti yrittänyt paksusta lumesta huolimatta karata ja jättänyt miehet sinne tyhjää pesää tutkimaan. Mutta pesänsuusta en uskaltanut yrittää. Tiesin hyvin, kuinka nopsa isännän pyssy on, ja Antillakin oli tapana panostaa luodikkonsa suoralla ruudilla.

Isäntä yritti nyt vanhaa kanki-konstia. Koira vietiin syrjään, isäntä rupesi työntämään kankea sisään, ja jos minä puraisisin sitä, piti Antin ampua tähdäten kankea pitkin. Näin selitti isäntä. Minähän kuulin joka sanan ja olin järkevästi puraisematta antaen kangen joka kerta kulkea kauniisti ohitseni.

Isäntä jo päätti pesän olevan tyhjän ja aikoi poistua, kun koira rupesi uudestaan haukkumaan niin hurjasti pesän suulla, että Antti sanoi tahtovansa mennä sisään. Ehkä oli jonkun kiven takana joku pieni komo, jonne tuommoinen pieni talvipenikka mahtui.

Tiesin nyt, etten voi enää kohtaloani välttää. Arvasin siis paremmaksi tulla vapaaehtoisesti esille, sillä Antille en voisi kuitenkaan tehdä mitään pahaa, en oman henkenikään kaupalla. Sen tunsin selvästi.

Kun siis Antti pyssy kädessään valmistautui ryömimään asuntooni, astuin kuten kohtelias isäntä ainakin oven suuhun, ystävällisellä mörinällä lausuen vanhan hyvän kaverin tervetulleeksi. Tämä oli mielestäni viisainta, mitä näissä oloissa taisin tehdä. Isäntä huusi samassa Antille: "Ammu, ammu nopeasti!" Itse hän ei voinut ampua, sillä Antti oli tiellä. Mutta Antti ei ampunut. Hän jäi makaamaan vatsalleen sisäänkäytävään eikä nostanut pyssyä. Isäntä uudisti nyt hätääntyneellä äänellä useita kertoja käskynsä, mutta kun Antti ei liikkunut, luuli hän kai hänen ylen suuresta pelästyksestä aivan jähmettyneen, koska yritti pistää oman pyssynsä Antin ohitse ampuakseen itse. Mutta Antti nostatti samassa olkaansa, ja kuula meni ohitse. Vetäydyin uudestaan pimeimpään nurkkaan.

Antti nousi nyt ihan kalpeana paikaltaan. Isännän melkein suuttuneeseen kysymykseen, miksi hän ei ampunut, vastasi hän:

— En voinut ampua enkä ammu, vaikka minut tapettaisiin. Se on Nalli.

— Hullutuksia, vastasi isäntä, ei Nalli Lapin rajoilla voi olla. Jos hän vielä elää, niin hän on jossain Keski-Suomen salomaassa.

— Ei ole hullutuksia, kuulin Antin vastaavan. Panen henkeni pantiksi, että se on Nalli. Tunsin hänet heti mörinästäkin. Ja jalassa näin myös pahkan, joka siihen kasvoi sen jälkeen kun hän yritti tappaa Jaakon kuistikon katolla. En ammu, en henkenikään kaupalla ammu.

Tuo viimeinen merkki vakuutti isännänkin. Antti myönsi nyt myöskin kohottaneensa tahallaan olkaansa pelastaaksensa henkeni. Olin hänelle silloin siitä hyvin kiitollinen. Nyt olen ruvennut ajattelemaan, että ehkä olisi ollut parempi, että Antti olisi maannut silloin liikkumatta, kun isännän pyssy tähtäsi minun rintaani. Mutta eihän kukaan voi edeltäkäsin tietää, mille poluille hänen elämänsä vastaisuudessa tulee poikkeamaan.

Kuulin nyt isännän määräävän, että luolan suu on kivillä tukittava. Antinkin oli pakko kantaa kiviä ja luolan suu tukittiin lujasti kiinni. Isäntä ei ilmoittanut Antille aikomuksiaan, mutta salaisesti kuiskasi Antti minulle, ettei minua ainakaan niin kauan kuin hän elää nälkään tapeta. Sehän olisi ollutkin isännän puolelta liian hävytöntä, niin monta kertaa kuin olin antanut hänen voittaa sylipainissa, vaikka vuoro olisikin oikeastaan ollut minun. Ja nyt pienen naarmun tähden semmoinen kosto. Ei, se ei ollut mahdollista.

Heti miesten poistuttua ryhdyin heidän rakentamaansa muuria repimään. Mutta niin viisaasti oli tuo isäntäpahus sisimmän kivikerroksen latonut, etten saanut ainoatakaan kiveä irti. Ja työntämällä ei ollut ajattelemistakaan saada muuria siirtymään. Olin ylen lujasti tyrmääni teljetty. Melkein iltaan asti tein työtä. Mutta huomattuani kaikki yritykset tuloksettomiksi alistuin kohtalooni.

Illalla tunsin nuotionsavua. Miehet olivat siis yötä läheisyydessä. Aamuyöllä kuulin nakutusta oven kohdalta. Antti oli varustautunut nuotiolta tänne. Monta minuuttia ei sanonut uskaltavansa olla. Ei myöskään uskaltanut minua vankilastani laskea pois, mutta kehoitti minua olemaan kärsivällinen ja lupasi tulla toiste takaisin. Kielsi minua ankarasti mörisemästä mitään vastausta, ettei vain isäntä heräisi, sillä nuotio oli aivan lähellä. Tämän sanottuansa poistui Antti. Jäin yksin pitkäksi ajaksi.

Pitkiksi kävivät odotuksen päivät. Ja vielä pitemmiksi olisivat käyneet, jos olisin tiennyt mitä odotin. Antti oli luvannut tulla takaisin. En vähääkään epäillyt, ettei hän tulisi. Mutta typeryydessäni en ymmärtänyt ajatella muuta kuin että hän tulisi yksin ja tullessansa laskisi minut vankilastani vapaaksi.

Mutta Anttipa oli vain renki. Hänen tahtonsa ei paljon merkinnyt. Hänen isäntänsä tahto tässä oli määräämässä. Ja se määräsi, että vankilani ovi tosin oli avattava, mutta ainoastaan laskeakseen minut toiseen vankilaan, joka tosin oli valoisa, mutta tuhat kertaa julmempi kuin nykyinen olinpaikkani.

Kun vihdoin pitkän odotusajan jälkeen taasen kuulin ääniä pesäni edustalta, ymmärsin heti, ettei Antti ollutkaan yksin. Iloiset toiveeni hävisivät heti kuin tina tuhkaan. Muuria ruvettiin särkemään, ja pian ei ollut ainoatakaan kiveä estämässä vapaata lähtöäni. Mutta kun pesän edessä näkyi monta miestä, päätin mieluummin jäädä pesään kuin syöksyä niiden kaikkien kimppuun. Saisivatpa nyt nähdä kumpi puolue kauemmin jaksaisi odottaa. Minua ei vaivannut nälkä eikä jano, enkä ollut talven kuluessa mainittavasti laihtunutkaan. Monta viikkoa voisin vielä kestää ilman vaikeutta. Voisivatko hekin?

Näitä ajatuksia mielessäni hautoessani työnnettiin äkisti pesän suuhun rautahäkki, vanha kidutuskoneeni. Tunsin sen heti.

Nyt en ainakaan tulisi linnastani poistumaan, vaikka minun täytyisi odottaa syksyyn asti. Rupesin jo katumaan, etten hyökännyt vihollisteni kimppuun, kun minulla olisi vielä ollut tilaisuus. Nyt ei auta mikään muu kuin kärsivällisyys. Rautahäkkiin en ainakaan mene, mieluummin ampukoot.

Tälläkin kertaa olin tehnyt laskun isännän mieltä kysymättä. Sillä kun miehet olivat muutamilla kivillä pönkittäneet häkkinsä, tuli äkisti pitkän vavan päässä palava esine eteeni. Esineestä lähti hirvittävän pahanhajuinen savu, joka pian täytti koko linnani. Mahdotonta oli hengittää tuommoista ilmaa. Vetäydyin ihan pesän suulle, mutta pian oli täälläkin savua niin paljo, etten voinut saada hengitetyksi. Mikään ei auttanut, minun oli pakko minuutiksi hypähtää rautahäkkiin saadakseni muutamia hengenvetoja oikeata ilmaa.

Luksis! Tuskin olin häkissä, ennenkuin luukku putosi. Onnettomuus oli tapahtunut, isännän vehkeet olivat menestyneet. Minä karhuparka olin voitettuna entisessä vankilassani.

Miehet vetivät nopeasti häkin luolan suulta, sillä koko luola oli samassa tulimerenä. Ellen olisi hypähtänyt häkkiin juuri silloin kun hypähdin, paistuisin nyt paraikaa elävältä omassa kodissani. — Raivostustani en voi kuvata. Räyhäsin niin, että sain vankilani kumoon. Mutta tämä vain pahensi tilaani. Rautaiset tangot oli lujasti kotkattu toisiinsa kiinni, en ainoatakaan niistä saanut paikaltaan siirtymään. Olin nyt niin hurjistunut, että olisin repinyt kappaleiksi kenen vain olisin saanut kynsiini, vaikka itse Antinkin. Mutta ei kukaan näkynyt uskaltavan lähestyä. Pian olivat miehet tankojen avulla kääntäneet häkkini oikeaan asentoonsa takaisin ja rupesivat vetämään minua rinnettä alas.

Nyt vasta huomasin, että vankilani oli kiinnitetty tavalliseen työrekeen, ja tultuamme tasaiselle maalle, seisoi vanha Musta minua odottamassa.

Vanhan tuttavan jälleennäkeminen rauhoitti minua ihmeellisellä tavalla, semminkin kun hänkin heti tunsi minut ja myös tuli minua tervehtimään. Hän ei näyttänyt minua pelkäävän, kuten selvästi näin sekä isännän että Antinkin tekevän. Haistelimme toisiamme kuten entisinäkin päivinä ja vastustelematta astui Musta valjaisiin. Ymmärsin, että Musta oli saanut ajaa rautatiellä koko tuon pitkän matkan pohjolaan yksinomaan minun tähteni. Outo hevonen ei olisi suostunut vetämään minua metsästä. Tämä jossain määrin saattoi minut tyytymään kohtalooni. Eipä olisi kenen edestä hyvänsä näin paljon vaivaa nähty. Päätin olla siivolla, ainakin niin kauan kuin sain ajaa vanhan kaverin vetämässä ajopelissä, ja olinkin. Kuinka monta kertaa olinkaan ajanut Mustan vetämässä tyhjässä heinähäkissä niitylle heiniä noutamaan. Vanhalle ystävälle mahtoi tuntua ikävältä kuljettaa minua nyt tämmöisessä rautaisessa ajopelissä.

Hitaasti kului taival. Isäntä kulki suksilla johtajana edellisenä päivänä avattua latua, kolme vierasta miestä tallasi tien syvään lumeen, minä ja ajajani Antti tulimme herroina perässä. Tällä matkalla halki metsän kertoi minulle Antti, miten he olivat pesän löytäneet.

Isäntä oli saanut eräältä tuttavaltaan kirjeen, että joku kiveliön kulkija oli Viluvaaran juurella olevalla nevalla nähnyt kolme karhua ahmimassa lakkoja. Hänellä oli ollut pyssy, mutta kun hän ei uskaltanut käydä yksin kolmen karhun kimppuun, oli hänen ollut pakko jättää ne rauhaan. Myöskin edellisenä kesänä oli huhuttu, että sielläpäin olisi näkynyt karhun merkkejä. — Mies oli palannut myöhemmin syksyllä saartaakseen karhut. Mutta kaikki hänen yrityksensä olivat epäonnistuneet. Että karhu tai karhuja oli oleskellut seudulla, oli hän voinut huomata, sillä muutamassa tiheikössä oli näkynyt karhunjälkiä, ja hän oli paikasta, jossa muutamia kuusia oli oksittu, myös löytänyt niin sanotun korjuupesän, joka oli tänä talvena ollut käytetty — se oli minun syksyinen vuoteeni. Mutta lumipyry, jota oli jo kestänyt pari päivää, oli niin tyystin kaikki jäljet poistanut, että hänen oli ollut pakko jättää kaikki etsintä.

Isäntä oli mielellään tahtonut tänä talvena päästä karhunajolle, mutta ne harvat kierrokset, jotka olivat tarjona, olivat hänen mielestään kovin kalliit. Isäntä oli sentähden ottanut Antin mukaansa ja matkustanut tänne vanhoja hänellä tiedossa olevia karhunpesiä tarkastamaan. Viluvaaran pesä oli hänelle ennestään tunnettu. Se oli kaksikymmentä vuotta sitten ollut asuttuna, ja isäntä oli sinä vuonna juuri siitä pesästä ampunut ensimmäisen karhunsa. Sentähden lähdettiin kaikkein ensin sinne. Vanha karhu oli ollut erinomaisen lihava ja sen nahka moitteettoman kaunis. Antti näytti olevan mahdottoman ylpeä siitä, että hänkin oli ampunut karhun, tosin vuoden vanhan vain, mutta karhun kuitenkin. Minua suretti sekä Antin ylpeys tuommoisesta teosta että kaverieni kuolema. Pikku nallikka oli minulle jo tullut rakkaaksi ystäväksi. Ainoa mikä minulle tässä tapahtumassa oli mieleen, oli, ettei saartajan ollut onnistunut saada pesää saarretuksi, vaan että sen löytäminen riippui onnettomasta sattumuksesta. Olin näet vanhan toverini viisautta suuresti ihaillut ja olisin tuntenut pettymystä, jos olisi tullut ilmi, ettei hänenkään viisautensa pystynyt ihmisvihamiestä erehdyttämään.

Vasta seuraavana päivänä tulimme päivällisaikana ajetulle metsätielle, jolla matka rupesi käymään nopeammin, ja illalla maantielle, josta vieraat miehet lähtivät pohjoiseen, me etelään päin. Yötä olimme eräässä torpassa.

Kuljettuamme vielä pari päivää, kuulin arvaamatta hyvin tutun äänen, veturinvihellyksen. Antti selitti minulle, että Suomen pohjoisin rautatieasema oli ihan vieressä ja että nyt tulisi vauhtimme pian aivan toisenlaiseksi kuin tähän asti. Olimme myös kohta perillä. Antille ja isännälle tuli kova kiire, sillä junan piti kohta lähteä ja minun häkkini oli ensin reestä irroitettava ja sitten vaunuun nostettava. Kaikki saatiin kuitenkin kaikessa kiireessä toimitetuksi, ja hetken perästä olin Antin kanssa kahden rautatievaunussa matkalla etelään päin. Isäntä oli jäänyt tänne metsästysmatkojaan jatkamaan.

Antti kertoi minulle nyt, että junan lähtö oli myöhästynyt kymmenen minuuttia yksinomaan minun tähteni. Iloitsin siitä, että olivat pitäneet minua niin tärkeänä matkustajana, että olivat minun tähteni viivyttäneet junaa, semminkin kun kuulin, ettei heillä ole tapana itse piispaakaan odottaa, jos hän ei laittaudu ajoissa asemalle.

Antti väitti meidän ajavan nyt yhtä hyvää kyytiä kuin minun tullessani myllystä, mutta minusta kulki vaunu siksi liian tasaisesti. Pientä hölkkäjuoksua tämä vain taisi olla. Kuta parempi vauhti, sitä huimemmin paiskelehtavat ajopelit, ja juuri tämä on minusta pääasia koko ajossa.

Mutta Ouluun tullessamme avattiin vaunun ovet ja Antti pyysi junailijalta, että ne saisivat olla junan kulkiessakin avoinna. Tämä ei tosin ollut ihan sääntöjen mukaan, mutta kun Antti ei sanonut tulevansa matkustajansa kanssa muulla tavalla toimeen, tämä kun rakasti ulkoilmaelämää, myöntyi junailija hänen pyyntöönsä. Ja totta tosiaankin huomasin minäkin Oulusta lähtiessämme, ettei ollut vanha Musta aisoissa. Monta kertaa olin Jaakkoa, tuota vanhaa koiranleukaa, kadehtinut, mutta nyt luulin todellakin itse lentäväni. Matka tuli tästä lähtien paljon hauskemmaksi. Joka asemalle oli väkeä kokoontunut kunniatervehdykselle ja asemapäälliköt tekivät kunniaa käsi lakin reunustalla sekä tullessamme että lähtiessämme, aivan samaten kuin koulupojat olivat opettaneet minua tekemään ystävälleni opettajalle. Antti väitti, ettei ensiluokankaan matkustajia kunnioiteta näin paljon.

Jo seuraavana päivänä loppui kuitenkin suureksi ikäväkseni yhdessäoloni Antin kanssa. Tulimme oman pitäjän asemalle ja tästä olin saava toisen ajajan. Antti kertoi minulle, että isäntä oli lahjoittanut minut Helsinkiin, jossa saisin hyvän hoidon, tilavan asumuksen ja sivistyneitä huonetovereita.

Asemalle oli kokoontunut paljon väkeä Herralan Nallia katsomaan. Opettajakin oli tullut koko koulu mukanaan, mikä minua suuresti ilahdutti. Mutta eikö ollut vanha vainoojani isäntärenki niin hävytön, että kehtasi tulla sinne minulle ilkkumaan. Koko kunnianosoitus olisi muuten tapahtunut ilman ainoatakaan häiritsevää kohtaa. Mutta moinen häpeämättömyys oli liikaa. En voinut itseäni pidättää. Karjahdin niin, että koulutytöt hypähtivät sinne tänne. Muutamat rupesivat itkemäänkin, jota en mitenkään ollut tarkoittanut. Myös tuo tyttö, jonka kanssa olin kerta painia lyönyt ja jolla näkyi olevan vieläkin häviämisestään pientä vihan kaunaa minua vastaan, näkyi väkijoukossa. Hän oli nyt suuri, hieno mamselli, kädessään silkkinen päivänvarjo, joka loisti kuin tuli. Hänkin tuli vaunun viereen minua tervehtimään. Mutta tervehdykseksi pisti hän minua sateenvarjollaan kylkeen. Samassa hetkisessä oli tuo korea kapine ryysyinä jalkaini alla. Varren katkaisin ja heitin hänelle takaisin. Loppumaton ilo vallitsi asemasillalla. Kuulin koulupoikien huutavan: "Hävisitpä tälläkin kertaa."

Antti pyysi nyt junailijalta saada seurata mukaan Helsinkiin asti ja saada sieltä vapaakyydin kotiin takaisin. Hän ei uskonut kenenkään muun tulevan minun kanssani toimeen. Mutta tätä ei hänelle myönnetty. Rautatievirkailija, jonka piti tästä lähin tulla ajajakseni, oli tavattoman suuri, roteva mies. Hän nauroi Antin arveluille ja tuumi tulevansa toimeen, missä tuommoinenkin pojannaskali. Antti pisti siis kätensä häkkiini ja puristimme yleisön mielihyväksi monta kertaa kättä. Antti hyppäsi maahan, junailija pani ajajani käskystä ovet kiinni, ja juna lähti.

Uusi ajomieheni näytti olevan tyly mies. Hänellä oli kohtalaisen paksu rautakanki kädessään, mutta ei hän kuitenkaan minulle mitään pahaa tehnyt. Se minua vain suututti, ettei hän antanut minun katsoa ulos, vaan oli määrännyt ovet kiinni pantaviksi. Sillä Antti oli minulle kertonut, että kuta lähemmäksi Helsinkiä tullaan, sitä enemmän parannetaan vauhtia. Tästä minulla ei ollut nyt mitään lystiä, vaan matkan alku tuli kovin yksitoikkoiseksi, sitä enemmän kun valoa tuli vain muutamasta pienestä ikkunasta katon rajasta.

Onnellinen tapahtuma muutti kuitenkin loppuosan matkaa minulle oikein hauskaksi, korottaen minut kuskipenkille. Ja aina olen ollut mieluummin ajajana kuin ajettuna.

Kun ajajani huomasi minut siivoluontoiseksi, tahtoi hän ottaa selkoa siitä, miten häkkini ovi oli avattava. Hänen asiansa kai oli sitten matkan päässä avata ovi. Minä kyllä hyvin tunsin tuon tempun — paha vain ettei häkin sisäpuolelta päässyt pontimeen käsiksi.

Miten siinä ajomieheni painaa töhersikin ponninta, nosti hän oviluukkua vähäisen. Aivan vähäisen vain, mutta sen verran kuitenkin, että sain toisen kämmenen pistetyksi alle. Jos miehellä olisi nyt ollut rautakankensa kädessä, olisi kämmeneni voinut käydä hullusti. Mutta sen oli hän jättänyt vaunun nurkkaan tutkiessaan häkin lukkoa, ja hänen yrityksistään painaa luukku takaisin minä välitin viisi. Minulla oli jo molemmat kämmenet raossa, ja tiesin hyvin, ettei ponnin mene kiinni, ellei luukku ole ihan alhaalla. Miehen vastustuksesta huolimatta nousi luukku, ja minuutin perästä olin vapaa.

Sortajani yritti nyt hypähtää vaununnurkkaan saadakseen aseensa, mutta minä olin nopsempi kuin hän. Ajoin hänet häkin toiselle puolelle, ja pian syntyi piiritanssi häkin ympärillä, mikä oli mielestäni erinomaisen huvittavaa. Mies olisi mielellään ottanut kangen käteensä, mutta minä pidin tarkoin silmällä, ettei se temppu päässyt onnistumaan.

Äkisti luiskahti miehen jalka, ja hän kaatui kumoon ihan häkin avonaisen luukun eteen. Ennenkuin hän pääsi uudestaan jaloilleen, olin jo hänen vieressään, ja pelon valtaamana heittäytyi hän sisään häkkiin. Luksis, luukku luiskahti alas ja ponnin kiinni. Tehtävät olivat vaihtuneet. Minä olin nyt herrana, hän vankina. Tämä oli minusta paljon edullisempaa, erittäinkin matkan päähän tullessamme.

Junan pysähtyessä ensi kertaa yritti vankini huutaa apua. Mutta kun miehellä ei nyt ollut rautakankea ja minä uhkasin käyttää väkivaltaa, jos hän soittaisi suutansa, oli hänen pakko pysyä ääneti. Seuraavalla asemalla kulki vaunumme monta kertaa edes takaisin, mutta mitään lähtöä ei tullut. Ymmärsin, että olimme matkan päässä. Kun nyt kuulin useitten henkilöitten puhelevan vaunun vieressä, arvasin, että nyt tullaan heti ovea avaamaan. Mutta virkailija, jonka piti tervehtiä kunniaa tekemällä, makasi nyt häkin pohjalla eikä voinut siis tehtäväänsä täyttää, ja virkalakkinsakin, jota ilman hän ei tehtäväänsä pystynyt, oli tanssiessamme pudonnut vaunun lattialle. Sitä paitsi tuo tehtävä kuului kai oikeastaan nyt minulle, koska minä tällä haavaa toimin ajajana. Olinhan minä poikien opettamana voimistelutunneilla tehnyt vaikka kuinka monta kertaa opettajalle kunniaa. Nyt en muistanut kuitenkaan enää varmasti tuota temppua, kun pitkään aikaan en ollut sitä harjoittanut. Jäin siis seisomaan paikalleni enkä liene näyttänyt paljon viisaammalta kuin vartioitavanikaan. Ovet avautuivat, mutta miehet näyttivät säpsähtävän, koska työnsivät ne heti takaisin kiinni. Huomasin, ettei sinilakkia ollutkaan mukana. Miehet menivät nyt häntä hakemaan, eikä kauaa kestänytkään ennenkuin hän jo saapui. Valitettavasti oli hänellä mukanaan kaksi miestä pyssyt kädessä.

Kun miehet uhkasivat tähdätä minua, ymmärsin hyvin mitä he tahtoivat, avasin luukun ja laskin vankini pois. Hän näytti hyvin nololta ryömiessään vaunusta ulos.

Näin monen miehen tahtoa ei käynyt vastustaminen, jonka tähden heitin entisen ajajani lakin hänen jälkeensä ja menin kauniisti vankilaani takaisin, lopsauttaen samassa oven jälkeeni kiinni.

Miehet näyttivät tähän tulokseen hyvin tyytyväisiltä, koska hurrasivat minulle ja lähettivät pyssyniekat pois.

Nyt pistettiin tangot häkkini sivuihin ja minut nostettiin semmoiselle koneelle, joka osaa maantielläkin kulkea, ja lähdettiin ajamaan koko kaupungin läpi. Olinhan ennenkin tottunut väkeä näkemään, mutta näillä markkinoilla oli enemmän kuin olin koskaan ennen nähnyt. Ajaja vihellytti konettaan, pojat hurrasivat, ja koko juhlakulkueen seuraamina ajoimme rannalle. Siellä siirryimme suureen veneeseen, sillä jäätä ei enää näkynyt paljon ollenkaan, ja läksimme saarelle.

* * * * *

Nykyinen asumukseni on tilava. Pesä on mukava ja oivasti sisustettu.
Toverit ovat sivistyneitä, ja ruokaa saa enemmän kuin riittävästi.
Hyvät pojat ja tytöt antavat minulle pyörikkäitä ja muuta hyvää. Mutta
Anttia ja vanhaa Mustaa on minulla useasti ikävä. Ja vapaa elämä
metsissä, nevoilla ja vuorten rinteillä ei mene ikinä mielestäni pois.