SISÄLLYS:
Alkulause
I. Taloudellinen asema ennen vuotta 1867.
II. Taloudellinen asema 1867.
III. Walmistukset 1867.
IV. Kunnalliset aputoimet.
V. Yleiset työt.
VI. Waltiovarat ja rahanhankkeet.
VII. Waltion Wilja- ja siemenkauppa.
VIII. Riihimäen—Pietarin rautatie.
IX. Yksityisten ponnistukset.
X. Kerjäläiset.
XI. Kuolevaisuus 1868.
XII. Kuinka kansa kesti koettelemuksessa.
XIII. 1867 vuoden merkitys.
XIV. Jälkimaininkia.
Alkulause.
Mainittaessa vuotta 1867 tuntuu toimi-ijässä silloin olleesta sukupolvesta ikään kuin koskettaisiin vielä kivistävään haavaan; nuoremmissa synnyttää se jonkummoisen hämärän aavistuksen vuodesta, jolloin jäitä kuljettiin Kesäkuussa, "keväästä joka ei koskaan tullut" ja halloista, jotka turmelivat puolikypsyneet viljat Syyskuun alkupuolella. Historiassamme tulee se olemaan lehtenä, joka niin monien muiden synkkien kohtaloidemme kertomusten kanssa, osottaa kuinka Suomen kansa jaksaa kovat kestää, käydä sankaritaistelua oman itsensä pelastamiseksi ja paremman kohtalon valmistamiseksi nouseville sukupolville. Mutta siksi oli tämä taistelu ankara, ettei sen moninaisia opetuksia ja varoituksia saisi jättää unohdukseen. Sen lähimmäiset seuraukset olivatkin sitä laatua, että syystä voidaan sanoa 1867 vuoden kadon muodostaneen tuntuvan käännekohdan taloudellisissa oloissamme. Warmaankin ansaitsee sentähden sen aikuiset olot ja tapaukset tulla muistossa säilytetyiksi, semmenkin koska käsitys niiden oikeasta laadusta näkyy jotensa himmentyneeltä. Seuraaville lehdille antanevat jotakin arvoa ainakin niihin sieltä täältä kootut viralliset tiedonannot, jotka, vaikka eivät olekaan vaikeita joka miehen löytää, kuitenkaan eivät ole yleisesti huomattuja. Niiden kokoonpano ja niistä johdetut johtopäätökset sitä vastaan saattavat kyllä olla vaillinaiset, mutta niiden kirjoittaja voi kuitenkin sanoa: "olinhan siellä minäkin".
Likimpänä aiheena näiden muistelmien kirjoittamiseen on ollut täällä viime syksynä ilmaantunut herra K.A. Tavaststjernan kaunokirjallinen teos "Hårda tider" (Kovia aikoja), joka kokonaan liikkuu mainitun 1867 vuoden vaiheilla, ja johon otsakirjoituskin viittaa. Mitä ansioita tällä teoksella muutoin lieneekin, käsitellään siinä kuitenkin historiallisia tosi-asioita jotensakin pintapuolisesti. Waikka novelli ei suinkaan ole historiaa, niin on taiteilijan oikeudella muodostaa historialliset tapaukset oman mielensä mukaan sittenkin rajansa.
Ettei kirjan tekijä omasta näkemästänsä tunne noita kauheita aikoja, se ei ole hänen syynsä; mutta luullakseni hänen ei olisi pitänyt perustaa koko kumoustansa löyhiin, napiseviin juorupuheisin. Ei olisi ollut kovinkaan vaikeata hankkia luotettavampia tietoja. Novelli lienee tosin kirjoitettu ulkomailla, mutta sillä ei käyne tosiasiain määrittämistä puolustaminen, semminkin koska kertomuksen pääjuoni ei kaipaa noita nälkävuosia takalikkonakaan. Nuo surkeat ajat olisivat kyllä erikseen antaneet arvokasta pohjaa toisenlaatuisille tauluille ja kuvauksille, kuin mitä puheena oleva novelli tarjoo.
Ainakin ne lukijat, jotka mainittuna suruvuotena 1867 elivät, kärsivät ja toimivat, tuntevat itsensä petetyiksi, kun vertaavat omia muistelmiansa niihin kuvauksiin, joita näiden "kovien aikojen" kaunotaiteellinen esittäjä heille antaa. Semmoinenko sitten olikin tuo Suomen kansan sankaritaistelu!
Kenties syntyy pettymys osaksi eri käsityksestä siitä, mitä kirjoitustapaa tulee käyttää semmoisten tapausten kuvaamisessa. Ei tahdo oikein miellyttää nuo tavalliset: "talonpoikaisfilosofia", "talonpoikaisvaisto", "talonpoikaishössö", joilla nimillä tekijä, arvattavasti tarkoittanee sitä altistusta ja Jumalan tahdon alle nöyrtymistä, joita hän on huomannut suomalaisessa kansassa.
Ikävä kyllä edustaa kirjassa tätä samaa kansaa ainoastaan kaksi siveellisen rappeutumisen alhaisimmalla kannalla seisovaa pohjalaista. Joskus sattuu kyllä tekijä vakuuttamaan lukijata suomalaisen hyvistäkin ominaisuuksista. Mutta ne ovat pelkkiä vakuutuksia. Elävinä esimerkkeinä emme näe yhtäkään, ja lukija tuskin voi tulla muuhun käsitykseen kuin: semmoisia roistoja ne ovat. Saarijärven Paavosta ei näy vivahdustakaan. Ja olisivathan nuo kamalat ajat kuitenkin voineet antaa aihetta suurenmoisiin kuvauksiin, jos kirjantekijä olisi kyennyt perehtymään silloisiin oloihin, jos hän olisi jättänyt kaikenlaiset Toreldit, Blumit ja insinöörit parempia aikoja varten, ja yksinomaan astunut itse kansan elämään, sen jalojen ja, olkoonpa, sen huonojenkin, edustajien keskuuteen.
Ensimmäisen hallayön aamu antaa tekijälle aihetta varsin taiteelliseen luonnonkuvaukseen, mutta ihmiset siinä ovat pelkästään vähäpätöisenä sivuseikkana, ainakin siksi kun "aamun kuningatar, aurinko, näki varsin suuren kaupungin Suomenlahden rannalla, silmiä häikäisevine valkoisine seinineen, joiden sisäpuolella viisaat herrat vetivät vanhurskasten unta leveillä vuoteillaan, varmoina siitä, että he olivat tehneet kaikki, mitä oli mahdollista kansan kohtalon lievittämiseksi, kun olivat käskeneet arkkipiispaa kansan parissa rukoilemaan Jumalalta hyvää vuodentuloa, jonka mahdollisuutta he olivat epäilleet siitä saakka kun suvi välittömästi seurasi talven perässä. Turhaan tähysteli aurinko löyhäksensä jotakin levottomuutta tuon suuren kaupungin pyöreillä katukivillä. Wasta myöhään aamulla nousi huolettomia henkilöitä vuoteiltaan, tietämättä mitään yön tuhotöistä."
Tämä ei ole ainoa paikka, jossa tekijä ilkkuen moittii hallituksen toimettomuutta ja kansan rukouksia. "Hallitus — no sillähän oli kielipolitikinsa ja rautatienrakennus ajatuksissa. Kyllähän sille monenmoisissa lähetyskirjeissä ilmoitettiin, että vuodentulon toiveet olivat äärettömän synkkiä, ja vaadittin, että hallituksen välttämättömästi pitäisi ryhtyä suuriin viljanostoihin ulkomailta. Mutta koska niissä puhuttiin ainoastaan epämääräisistä varomisista, ja kartettiin varsinaisten ehdotusten tekemistä, siinä luulossa, että tuo maanisällinen viisaus tuntisi itseänsä loukatuksi yksityisten innokkaista neuvoista, niin pistivät korkeimmat asianomaiset lähetyskirjeet viheriäisen veran alle. Sen jälkeen tekivät he suuren ja juhlallisen päätöksen. Lähetettiin virkakirje arkkipiispalle, jossa häntä Keisarin nimessä käskettiin koettaa välttää uhkaavaa hätää kääntymällä Ainoan Kaikkivaltiaan puoleen erityisellä rukouksella, joka oli luettava kirkoissa kaikkina sunnuntaina suven loppupuolella."
Mutta pitkäksi tulisi kertoa kaikkea sitä ivaa, jolla tekijä rankaisee hallituksen toimettomuutta ja erittäinkin tuota hänen mielikuvituksessaan syntynyttä jokasunnuntaista rukoilemista.
Jos hallitus todellakin olisi ollut siksi toimeton, kuin miksi sitä on hra T:lle kuvailtu, niin olisi hänen inhonsa luonnollinen. Mutta hän ei sittenkään ole valinnut oikeaa tapaa kertomisessa. Jos olisi hänen sydämensä ollut mukana, olisi hän ankarasti, mutta surren tuominnut, eikä ivalla ja pilkalla kostanut sitä lisäonnettomuutta, että Suomen kansan asioita johtamassa oli niin surkeasti kykenemättömät miehet.
Sama mahdottomuus tekijässä kohoamaan tehtävänsä tasalle ja asettumaan oikeaan mielentilaan ilmaantuu kyllä usein. "Olihan", sanoo hän, "kuolemakseen uupuneita, nälkääntyneitä, jotka olivat jääneet yksin eivätkä jaksaneet raahata itseänsä johonkin säädylliseen paikkaan kuollaksensa, vaan jotka jäivät — sans facon 'Kursailematta', 'pitkittä mutkitta' — kinoksiin." En luule, että nuo veltot ranskalaiset sanat ikänä olisivat tässä kohden joutuneet ranskalaisen kirjailijan mieleen. Kyllä olisimme saaneet lukea kertomuksia, jotka olisivat viiltäneet sydäntämme, tahi ainakin, niinkuin omassa kirjallisuudessamme, jossa kyllä on lukuisia samanlaatuisia kuvauksia, ainakin jollakin lohduttamalla aatteella ylentäneet mieltämme.
Helppo on huomata minkälaisten miesten suista hra T. on ammentanut tietonsa hallituksen toimista 1867. Wielähän nytkin on niitä, jotka Snellmanista tietävät ainoastaan, että hän oli "kurja puoluemies", joka ajoi yksinomaan "kielipolitikiansa." Tämä katsantotapa pyytää hra T:n novellissa kansalaisoikeutta Suomessa. Minä luulen velvollisuudekseni kieltää sitä siltä historiallisten asiakirjain nojalla. Mutta kylläpä on neljäsosa vuosisataa tyystin lakaissut pois 1867 vuoden tapaukset nuoren sukupolven muistosta.