I.
Taloudellinen asema ennen vuotta 1867.
Tavallisesti mainitaan vuosi 1856 ensimmäisenä siinä pitkässä nälkävuosien sarjassa, joka loppui vasta jälkeen vuoden 1867. Mutta huomattava on, että saamme siirtyä hyvin kauaksi ajassa, ennenkuin löydämme vuosia, jolloin hallitus ei olisi ryhtynyt jonkinmoisiin aputoimiin maamme pohjois-osissa, semminkin Kuopion läänissä. Luonnollista onkin, että se lukuisa irtain väestö, joka ei saa vuosipalvelusta tahi ei rupea siihen, joka ei tunne oman asumuksen tarvetta, tahi ei ole mahdollinen sitä hankkimaan itsellensä, jolla ei ole edes omia vaatteita, vaan joka käyttää työnantajan repaleita, alituisesti elää surkeassa puutteessa, ja joutuu todelliseen hätään, kun vuodentulo, vaikkapa vain paikallisesti, on niukempi. Mitkä syyt vaikuttanevat, että tämmöinen irtain, jopa alaston väestö on olemassa juuri Kuopion läänissä, jossa maata luulisi löytyvän yllin kyllin, sitä ei liene helppo saada selville. Ja onhan ehdotettu ja mietitty jos jotakin keinoa, jolla tämä surkuteltava epäkohta saataisiin korjatuksi. Mutta joko ei ole ryhdytty tarpeeksi ponteviin ja kestäviin toimiin, taikka on mahdottomuuksia kohdannut; pääasia se, etteivät olot ole sanottavasti parantuneet. Ehkä onkin liiallista vaatia näin syvälle vajonneelta väestöltä mitään itsetoimintaa ja tulevaisuuden ajattelemista. Mutta varma on, että kaikki toimet sen auttamiseksi, joka ei yritä auttaa itseänsä, jäävät tehottomiksi, ryhtyköön niihin hallitus tahi yksityiset.
Sikäläiset olot kuvataan tavallisesti näin: Nuorena ja ilman vähinpiäkään varoja rakennetaan avioliittoja. Asumus etsitään talollisten uuninpankolla tahi saunassa. Elatusta ensitarpeeksi saadaan lainaamalla jyviä ensi suvena suoritettavan työn varalta. Tietystikin kuluvat sitten ensi suven työn ansiot velkain maksuihin ja elatukseen, niin että toinen talvi aljetaan yhtä turvattomina, ja kurjuus karttuu mitä lukuisemmaksi lapsilauma, tuomittuna samanlaiseen tulevaisuuteen, kasvaa.
Tämmöisissä oloissa oli puute jokapäiväinen, ja ainoastaan kuvernöörien kertomuksista riippui minkälaiseksi sitä hallitukselle kuvattiin. Ja täytyihän kuvernöörin pitää alustalaisistaan huolta. Seurauksena oli että avuntoimet pohjoisissa lääneissä muuttuivat melkein pysyväiseksi valtiomenoksi. Saatiinkohan niillä 10,000 markan avunteoilla, joita tavallisesti käytettiin, mitään todellista apua puutteenalaisille toimeen, se jääköön sanomatta. Mutta se vaan on varma, että sekä hallitus että väestö tottui pitämään hallituksen velvollisuutena rientää apuun, missä ikinä sitä vain pyydettiin. Semmoisella menetyksellä ei ainakaan amerikalaisia kasvateta. Sääntönä oli niinikään talollistenkin velkaantuminen kruunulle. Jos kruunu joskus tahtoi kiristää omansa takaisin, niin kyllä oli niitä, jotka osasivat todistaa, että ajat olivat siksi vielä liiaksi kovat.
Varsinaisesti aloitti vuosi 1863 todellisten katovuosien sarjan. Yleinen koko maassamme ei ollut tämäkään katovuosi, kovimmasti koski se Pohjanmaata. Ponteviin rahankeräyksiin ryhdyttiin yksityisten kesken ja hallituksen puolelta tarjottiin rahoja, yksistään vuonna 1883 2,130,000 ruplaa, joko korottomasti taikka helpolla korolla niille liikemiehille, jotka tahtoivat tuottaa viljaa kaupaksi. Tätä samaa järjestelmää noudatti hallitus sittemmin seuraavinakin vuosina aina 1867 vuoteen saakka. Niin järkevältä kuin tämä toimi näyttikin, oli silläkin varjopuolensa. Kauppiaat, näet, tuottivat jauhoja enemmän kuin mitä ainakin kovin tarve olisi vaatinut. Ne sentähden tyrkyttivät viljansa lainaksi, kelle vain suinkin rohkenivat uskoa. Se ajattelemattomuus, jolla meikäläiset tekevät velkoja, on kylliksi tunnettu ja osoittautui silloinkin. "Kyllä nyt kelpaa elää", kuultiin joka haaralta, "kun saa jauhomaton 12 kopekalla" (velkakirjan karttamerkin hinnalla). Mutta maksu ei ollut yhtä helppo, ja venyi vuosi vuodelta, kunnes vihdoin 1867 tosi tuli eteen. Silloin saatiin taas kuulla, että tultaisiinhan sitä kutakuinkin toimeen, kunpa vaan olisivat jääneet tekemättä nuo onnettomat velat, joita kauppamiehet nyt, peläten velallisten lopullista maksunkykenemättömyyttä, rupesivat joukottain hakemaan ulos. Nälkävuosi 1867 oli, kuten tiedetään, lääninsihteerien kultavuosi. Hallitus sai puolestansa aika läksytykset ennenaikaisista ja muka turhista avunhankkeistaan.
Mutta ulkopuolella tätäkin lainaliikettä saattoi se, joka oli likemmin tutustunut yhteisen kansan taloudelliseen asemaan, helposti huomata, että pula oli tulossa, sadosta huolimatta. Tosin ei voi sanoa, että meidän kansamme siihen aikaan olisi elänyt kovin äveriäästi. Mutta käsitys siitä, mitä on ylellisyydellä ymmärrettävä, on varsin epämääräinen. Oikeastaan merkitsee kaiketi ylellisyys yli varojen elämistä. Ja sitä vikaa kyllä meikäläisissä huomattiin. Kun eivät varat riittäneet todellisiin tahi luultuihin tarpeisin, mitäs muuta, "pisin sormi suuhun pistetään", ja mentiin lainaamaan. Harvan velkakirjan näin minä siihen aikaan, josta säännöllisesti olisi korko maksettu. Sitä useammin saapui velkoja ja velallinen luokseni kymmenvuotisella velkakirjalla, pyytäen sitä uudistamaan lisäämällä korot pääomaan ja jonkun kymmenkunnan ruplaa lisäksi vastaisia tarpeita varten. Kun ei enää sekään keino auttanut, myytiin talo pojalle tahi jollekin toiselle, jolla ei ollut muuta kuin velkakirja tarjottavana. Myyjä pidätti itselleen tietysti runsaan eläkkeen, ja semmoisia eläkkeen nauttijoita karttui taloon useampia, yhä nuoremmalla ijällä. Itse velallinen useimmiten ei tuntenut velkansa suuruutta.
Yhä huononevat vuodentulot rupesivat vihdoin tekemään aukkoa tähän järjestelmään. Wasta perustetun Hypoteki-yhdistyksen lainat olivat omiansa saattamaan aseman selville. Talollinen päätti muuttaa häälyvät velkansa seisovaksi hypotekilainaksi. Kunpa vaan se myönnetään, luvattiin jokaiselle velkojalle täysi suoritus. Mutta kun laina oli saatu, huomattiin ettei se läheskään riittänyt kaikille velkojille. Osattomiksi jääneet riensivät tietysti kohta hakemaan ulos velkansa. Saatiin päätös, jonka nojalla irtain omaisuus ja kasvava vilja myytiin riistokaupassa, ja puille paljaille jäänyt isäntä muuttui työmieheksi, mutta hypotekiyhdistys sai korjata täydellisesti rappiolle jääneen talon.
Yleisestikin oli maanviljelys mitä surkeimmalla kannalla, eikä se voinutkaan parantua, kun taloudellisessa asemassamme oli alituisesti vuotava haava: kotitarpeen viinanpoltto. Löytyi kuitenkin järkeviäkin ihmisiä, jotka täydellä todella väittivät, että suomalaisen maanviljelyksen kannattavaisuus riippui yksinomaan kotitarpeen viinanpoltosta. Ei siis ihmettäkään, että talonpoikais-sääty 1863 vuoden valtiopäivillä varustautui miehuullisesti puolustamaan tätä ainoata, mutta kallisarvoista etuoikeuttaan.
Puhumattakaan siitä äärettömästä aineen tuhlauksesta ja siitä yleisestä juoppoudesta, joka oli seurauksena kotitarpeen viinanpoltosta, ja jota paraiten käsittää siitä, että isännät juottivat viinaansa puolituopittain palkollisillensa ja alustalaisilleen, ja että piikain palkkaetuihin tavallisesti kuului oikeus polttaa joku määrä viljaa viinaksi, esti sama kotitarpeen poltto muutoinkin maanviljelyksen edistymistä. Kyllähän silloinkin ahkerasti opetettiin, että "niitty on pellon emä", mutta hulluhan todellakin olisi ollut se maanviljelijä, joka olisi pannut maansa heinäkasvulle, joka oli joutuva järjettömien elukkain kitaan, kun kaura sitä vastoin juoksi kultavirtana viinapannusta. Opit ja kehotukset jäivät siis tyhjinä houreina sikseen. Ankarampaa saarnaa täytyi Suomen kansan saada kokea, ennen kuin se taipui. Ne, jotka vielä uskovat, että Jumalan laupias käsi on sitä johtanut, ne kiitollisuudella tunnustavat, että apu nytkin tuli yhdennellätoista tunnilla. 1863 vuoden valtiopäivillä saatiin kotitarpeenpoltto lakkautetuksi ja sillä aukaistuksi mahdollisuus kansamme vastaiselle taloudelliselle vaurastumiselle.