II.
Taloudellinen asema 1867.
Kuten edellisessä kirjoituksessani olen koettanut osoittaa, oli taloudellinen asema maassamme jo pitkiä aikoja ennen varsinaisia katovuosia syvältä järkähytettynä. Miten ja missä määrässä katovuodet vähitellen lisäsivät kurjuutta, käynee parhaiten selville väkiluvun suhteista. Wiisivuosikkona 1860-1865 karttui väkiluku keskimäärin 20,000 hengellä. Sopii siis pitää varmana, ettei katovuosi 1862 vielä murtanut kansan yleistä taloutta. Mainittuna vuonna ilmaantui jo Hämeesenkin yhä karttuvia laumoja kerjäläisiä, paraasta päästä Pohjanmaalta ja myöskin Savosta. Mutta vuodentulo oli kohtulainen keski- ja etelä-Suomessa, kulkevaiset ruokittiin runsaasti, ja niiden luku ei ollut kuitenkaan siksi suuri, ettei niiden hoidosta olisi voitu pitää kutakuinkin huolta.
Wuodesta 1865 alkoi nälkäkuume suuremmassa määrässä vaatimaan uhria. Kuitenkin osoittavat sen vuoden väkiluettelot vielä noin 17,000 syntynyttä enemmän kuin kuolleita. 1866 on ensimmäinen vuosi, jolloin syntyneiden luku on vähempi kuin kuolleiden, tosin ainoastaan 3,000 henkeä. Mutta jos arvelisimmekin säännöllisen väenlisäyksen ainoastaan 17,000:ksi, niin nousee puutteesen ja tauteihin kuolleiden todellinen luku 20,000:teen. Wuosi 1867, jolloin väestön toimeentulo riippui 1866 vuoden sadosta, osoittaa jo kuolleiden voittopuolella 10,000 ihmistä, tahi edellisen laskun mukaan noin 27,000 puutteesen ja tautiin uupunutta.
Tästä näkyy, että väestön kestämisen kyky oli jo ennen 1867 vuoden katoa suuressa määrässä heikontunut. Oli kyllä melkein yhtä mittaa kotimaassa ja ulkomailla koottu varoja hätääntyneiden auttamiseksi, oli hallituskin rahalainoilla kauppiaille edistänyt viljantuontia, suoranaisia lainoja antanut kunnille ja yksityisille, ja tyhjentänyt sekä makasininsa että rahavarastonsa. Mutta ei käy väittäminen, että avut olisivat olleet ylenpalttiset, koska sittenkin kuolon uhrit olivat hirvittävän lukuisat.
Yllämainitut kuolevaisuuden numerot osoittavat, että nälkätyfus jo kahtena edellisenä vuotena ennen 1867 oli yleinen maassamme ja raivosi valtavasti. Ei mikään ihmisvoima saanut sitä uutena ja edellisiä kovempana kato-vuotena hillityksi. Wuosia jatkuneihin avunhuutoihin ja keräyksiin oli jo kyllästytty, eikä maaseuduilla enää ollut mahdollista saadakaan mitään kootuksi, koska varakkaimmillakin oli yllin kyllin hätää torjuttavana lähimmäisessä ympäristössänsä. Suoranaisien lainojen antamista kruunun puolelta oli edellisinä vuosina käytetty, kenties väärinkäytettykin, siihen määrään, ettei tuo "lainan" nimitys kelvannut edes silmänlumoukseksikaan. Snellmanin Finl. All. Tidningissä annetun tiedon mukaan nousivat kruunun kolmeen pohjoiseen lääniimme antamat lainat 170,000 tynnyriin viljaa ja 1 milj. markkaan. Eipä ihmekään siis, jos tuo siihen aikaan kansaamme syvästi juurtunut mielipide: "kyllä keisari ruokkii", oli päässyt ylimmilleen, ja saattanut väestöä leväperäisesti kädet ristissä odottamaan ruokapalansa taivaasta putoavaksi.
Minun kokemukseni olikin semmoinen, että tilaton väestö kyllä olisi ollut valmis syömään puhtaana leipänä joka jyvän jouluun saakka, jättäen huolen vastaisesta ruoasta "keisarille". Niistä vähäisistä varoista, jotka oli pelloista korjattu, täytyi tietysti myydä kapottain "kelkkamiehille" (niille, joilla ei ollut hevosta). Mutta pidin velvollisuutenani huomauttaa jokaiselle ostajalle, että nyt täytyi yhden kapan kestää yhtä kauan kuin yksi tynnyri ennen oli kestänyt. Muistan erään akan, joka hyvin välinpitämättömänä kuunteli puhettani, jonka loputtua hän lausui: "Mutta oletteko kuullut, että A:n talossa (eräs varallinen naapuritalo) sekoitetaan perunanvarsijauhoja viljaan; eikö se ole syntiä?" Kyllä ämmä sai kuulla mikä oli syntiä? Mutta tuo tapaus kuvasi hyvin olot. Varakkaammat toki ymmärsivät, että jos "keisarin" tulisi ruokkia heitäkin, niin kyllä hänenkin varansa ennen aikojaan loppuisivat. Ne siis olivat ensimmäiset, jotka käsittivät, että omillaan täytyi koettaa toimeen tulla. Irtain väestö sitä vastoin eli 1867, kuten ennenkin, huolettomana tulevasta päivästä. Eikä kestänyt kauan ennen kuin sekin sai kokea, ettei hätäleivän ainesten käyttäminen ollut syntiä.
Yhdeksäntenä päivänä Toukokuuta raivosi ainakin minun paikkakunnallani kuusitoista-tuntinen pyry-ilma, joka korotti jo vähän kaskenneet kinokset aitojen ja kattojen tasalle. Kuvatkoon taitelija kansan synkkää mielentilaa, kun kaikkialla oli sylenkorkuisia kinoksia aikana, jolloin kaurasiemen muulloin pyryili pellolla. Ei ainakaan minun mielessäni ole hälventynyt saatikka haihtunut muisto siitä vuorokaudesta ja sitä seuraavista. Warma on, että harva se oli, joka silloin olisi rohjennut pilkata "kääntymistä ainoan Kaikkivaltiaan puoleen", vaikka tosin en tiedä "taipuiko moni kenraalin unihvormu kirkkorukoukseen Korkeimman puoleen niin, että olkanauhat kalisivat ja epoletit peittivät penkinsyrjän". Mutta mahdottomana sitä en pidä. Kyllä aika oli semmoinen, että se pehmitti jäykimmänkin niskan! Me ihastumme lukiessamme, kuinka ukko Lode, vasta rukoiltuansa "Isä meidän", lähti taisteluun, mutta me ivaamme kansan rukoilemista, kun se lähti taisteluun, jossa kymmenkertaisesti piti kaatuman miehiä, naisia ja lapsia.
Niin, semmoinen oli todellakin yleinen mielipide: "nyt on ihmisvoima korren vertainen, yksin Kaikkivaltias voi pelastaa kansan", ja hartaammin kuin ennen nousivat Hänen valta-istuimelleen rukoukset, sekä yksityisesti että kirkoissa. Mutta mitään säädettyä jokasunnuntaista rukousta ei ollut, ei hallituksen eikä arkkipiispan käskemää.
Olkoonpa, hyvät herrat, niin, että uskonto, kuten eräs herra on ollut todeksi näyttävinään, on pelkkää hypnotismia. Entä sitten! Kun teitä vaivaa hammastauti, hermo- tai muu pikkusairaus, olette valmiit rientämään hypnotisörin luokse. Hän sanoo teille ankarasti, ettei teissä ole mitään tautia, te "uskotte", ja palaatte ihan terveinä ja iloisina. Mutta Suomen kansalla oli 1867 enemmän kuin hammas- ja hermotauti, sillä oli nälkä, kuolema ja kaikkinaiset kauheudet odotettavina. Kadehditteko te, että se kääntyi vanhan, tunnetun hypnotisörinsä, oman ja isäin Jumalansa puoleen, josta se, kaikesta ivasta huolimatta, palasi virkistyneillä voimilla?
Kertomukseen tuosta olemattomasta jokasunnuntaisesta kirkkorukouksesta, on antanut aihetta seuraava tosi-asia: Myöhäinen suventulo saattoi jokaiselle selväksi, että oli tulossa kovia aikoja, jommoisia Suomen kansa tuskin vuosisatoihin oli saanut kokea. Luonnollisesti yrittivät kaikki, jotka vain kynään kykenivät, antamaan neuvojansa tahi, missä niitä ei löydetty, ainakin sättimään kansaa ylellisestä elämästä edellisinä aikoina. Wakavampaa laatua oli eräs rovasti Lars Stenbäckin Åbo Underrättelseriin heinäkuussa lähetetty kirjoitus. Siinä huomauttaa hän ihmisvoiman riittämättömyydestä ja vaatii, että yleinen rukouspäivä olisi säädettävä vietettäväksi määräpäivänä. Tätä ehdotusta puolustettiin erittäin prof. Granfeltin ja Råberghin silloin toimittamassa aikakauskirjassa "Kyrkligt Weckoblad", mutta vastustettiin tietysti vapaamielisessä Helsingfors Dagbladissa, kuitenkin ainoastaan siten, ettei hallituksen vaan tuomiokapitulien tulisi antaa siitä käskyä. Silloin yleinen mielipide oli kuitenkin siksi vakaa, että hallitus taipui sen alle ja sääsi tuon yleisen rukouspäivän pidettäväksi 8 p. Joulukuuta, siis ei suinkaan hyvän vuodentulon saamista varten, vaan kansan valmistamiseksi kestämään Kaikkivaltiaan säätämää rangaistusta. Rukouspäivä ei siis ollut hallitusmiesten keksimä, vaan kansan vaatima.
Mitenkähän olisi, jos Suomen kansa nytkin vaatisi yleistä rukouspäivää vietettäväksi, kun kysymyksessä ei ole ainoastaan sen aineellinen, vaan myöskin sen kansallinen ja henkinen olemus. Tulisikohan se ivan esineeksi?