III.
Walmistukset 1867.
Neuvon-antajia ei suinkaan siihen aikaan puuttunut. Kaikenlaisia järkeviä lähetyskirjeitä tulvasi jöukottain sanomalehtiin, jopa painettiin "virallisiinkin". Josko niitä suoraan saapui hallitukselle, ja siellä pistettiin viheriaisen veran alle, sitä en tiedä. Mutta jos ne olivat samanlaatuisia kuin sanomalehtikirjoitukset, niin ne todellakaan eivät parempaa kohtaloa ansainneetkaan. Yleisesti sisälsivät ne valitusvirsiä jos jostakin ja jos minkälaisia ja lisäksi joskus tuon varsin järkevän neuvon, että hallituksen täytyi ryhtyä entistä suurempiin viljan ostoihin ulkomailta. Mutta millä varoilla nämä ostot olivat suoritettavat, kun kruunun varat jo entisistä ajoista olivat kuihtuneet ja yhä kuihtuivat kaikkinaisen liikkeen seisahtumisen tähden, ja millä varoilla kansa jaksaisi maksaa näitä viljoja, se ei laisinkaan huolestuttanut asianomaisia neuvonantajia. Ehkä luulivat nekin, että "setelit tulvailivat Helsinkiin, jossa niitä pidettiin varmassa säilyssä pankin holveissa maan jykevien leimaamattomien kultaharkkojen parissa. Parempia raha-asioita hallituksella ei koskaan ollut."
Tosi on, ettei Snellman, joka tietysti yksinään sai kantaa koko kuorman, eikä juuri pyytänytkään sitä latoa toisten hartioille, varsin suopeasti kohdellut noita tuollaisia neuvon antajia, kun ne tunkeutuivat suoraan hänen puheillensa. Niinpä tapahtui, että eräs senaattori ja eräs kuvernööri lähtivät hänen puheillensa, ilmoittamaan sitä hänelle tietysti varsin tuntematonta tosiasiaa, että Turun läänin pohjois-osassakin oli kova nälänhätä. Mitä tällä käynnillä tapahtui tuli yleisölle tunnetuksi ainoastaan näiden herrojen kertomuksista. Siitä olivat molemmat yksimielisiä, että Snellman "haukkui" heitä pahemmin kuin jos he vielä olisivat olleet hänen oppilaina lyseossa, mutta erimielisiä olivat ainoastaan siitä, kumpaako heistä pahemmin "haukuttiin". Mitä parempaa todistusta tarvittiinkaan siihen, että "viisaat miehet vetivät vanhurskasten unta leveillä vuoteillaan".
Wäestö oli edellisten katovuosien aikana tottunut luottamaan kokonaan avuntekoihin. Kovalta kyllä tuntui huomauttaa sille, nyt kun sekä aineelliset että henkiset voimat olivat masentuneet, että ainoa mahdollinen pelastus oli sen omissa ponnistuksissa. Mutta tämä huomautus oli tuiki välttämätön. Ehkä olisi se ollut paikallaan jo edellisinäkin aikoina, mutta kun hätä ei ole ylimmillään, on aina niitä, jotka vaan osaavat turvata avunkeräyksiin, ja semmoinen huomautus olisi silloin ollut turha: pelkkää kova-sydämellisyyttä. 1867 otettiin varoitus vihdoin kuuleviin korviin.
Kahdessa Finlands Allmänna Tidning'issä n:o 221 ja 228 luettavassa kirjoituksessa, joista toinen koski kysymystä "millä ostetaan viljaa", ja toinen "kerjäämisen estämistä", lausui Snellman mielipiteensä silloisesta asemasta. Edellisessä sanotaan:
"Wiljantuonnin täytyy tulla tavattoman suureksi. Wastaiseksi käy vaikeaksi ainoastaan Oulun läänin varustaminen leivän-aineilla sulan veden aikaan saakka. Mutta väestön on kaikkialla hyvin vaikea ostaa viljaa tuottajilta, ja pohjoisissa lääneissä on tämä vaikeus tietysti suurin."
Ei saa ihmetellä, etteivät kauppiaat viimeksimainituissa lääneissä rohkene ryhtyä suurempaan viljantuontiin. He eivät voi nyt enää antaa lainaksi. He tuottavat ainoastaan mitä luulevat voivansa myydä puhdasta rahaa tahi metsäntuotteita vastaan.
1863 vuoden valtiopäivillä lausuttiin toivomuksena, ettei krunnu antaisi ennakkolainoja viljantuottajille, vaan että rahat lainattaisiin suorastaan väestölle. Tuo on varsin mukava keino. Jos rahvaalta pyydetään ainoastaan puumerkki velkakirjaan, semminkin kruunulle, on se siihen varsin myöntyväinen. Wie saadut rahat kauppiaalle, niin kyllä hänkin on myöntyväinen viljaa tuottamaan.
Entä takaisin-maksu? Se on lisättävä niihin 170,000 tynnyriin ja 1 miljoonaan markkaan, jotka tätä nykyä jo ovat lainoina yksistään Oulun, Kuopion ja Waasan lääneissä. Jos valtion täytyy vieläkin lainata nuo viljan ostoon käytettävät rahat, muuttuu toimi todelliseksi huimaukseksi. Rahvaalle tulisi kuitenkin se helpotus, ettei sen tarvitsisi käyttää vähintäkään omaa työtään tahi omia tuotteitansa tarpeellisen viljan maksamiseen. Helppo on käsittää kuinka järkevätä tämä olisi.
Wnonna 1862 lainattiin liikemiehille 2,130,000 ruplaa. Wuoden kuluessa suoritettiin niistä jo 1,700,000.
Rahvaan lainojen joukossa kruunulle on velkoja vuosilta 1856 ja 1857, ja kaikki myöhemmät lainat ovat suoritta matta, koska sekin vähä, mikä on maksettu, uudestaan on lainattu ulos. Lisäksi tulee, että kauppiaillakin on suuret saatavat, niin että useimmat eivät enää voi uskoa velaksi.
Ainoa keino on, että rahvaan vientitavarain luku ja paljous kartutetaan, että kauppiaat kehottavat niiden hankkimiseen ja ottavat niitä vastaan maksuna. Mitkä ovat nämä tuotteet? Waikeata on tähän kysymykseen vastata. Mutta sopii kyllä sanoa: Kaikki mitä rahvaan omaa on, jota voidaan myydä ja ostaa. Käsinsahattuja lautoja, ruoteita, riukuja, raaka-aineita, pihkaa, tervaa, potaskaa, vuotia, lammas- ja vasikannahkoja, luita, villoja, lankoja ja kankaita kaikenlaisia.
Niitä on usein vaikea myydä ulkomaille, mutta tuo riippuu ostohinnasta. Hädän aikana täytyy rahvaan alen taa myyntihintansa. Köyhimmälle väestölle täytyy apukomiteain ja kunnallishallitusten olla välittäjinä.
Ei ole ainoastaan tyhjä lause tuo: "muuta apua ei ole. Sillä muuta ei ole."
"Leipää ei hankita 180,000 hengelle Oulun ja 200,000 hengelle Kuopion läänissä sillä, että pätkä rautatietä rakennetaan Wiipurin ja Riihimäen välillä. Kysymys koskee 75,000 tynnyrin hankkimista Oulun lääniin. Sitä voivat ainoastaan liikemiesten isänmaallinen toimi ja väestön oma ponnistus saada aikaan.
"Ellei tähän aputoimeen ryhdytä, niin ei ole apua ihmisvoimassa."
Jälkimäisessä kirjoituksessa sanotaan näin:
"Kun viljansato pettää maataviljelevässä maassa, on työttömyys siellä yhtä luonnollinen kuin on työttömyys Englannin pumpulitehtaissa, kun raakaa pumpulia puuttuu. Tätä nykyä on mahdoton välttää työttömyyttä Suomessa. Jopa kuuluu, että etelä-Suomenkin talolliset rupeavat yleisemmin irtisanomaan palvelusväkeänsä. Syytä siihen lieneekin. Mutta toivottua etua siitä ei saada. Sillä ellei maan-omistaja tahdo ruokkia työmiehiänsä työmiehinä, täytyy hänen ruokkia niitä kerjäläisinä.
"Waltio ei voi antaa maanviljelijäin työmiehille työtä ja ruokaa ilmaiseksi. Eikä valtiolla ole muita varoja, kuin ne, joita se maan-omistajilta kantaa."
Näillä perustuksilla kehotetaan yksityisiä, kunnallishallituksia ja kauppamiehiä paikkakunnilla tekemään mitä suinkin mahdollista on. Ei sovi luottaa suuriin aputöihin, koska ne vain saattaisivat ihmiset liikkeelle. Mutta sitä vastoin täytyy kussakin hätääntyneessä paikkakunnassa laittaa kruununtöitä.
Tämä vetominen jokaisen kansalaisen itsetoimintaan oli välttämätön herätyksen sana silloin ja kelpaisi ehkä muullostikin. Mitä se vaikutti saamme vasta nähdä.
Kirjoitus loppuu seuraavilla sanoilla: "Älköön kukaan käsittäkö tätä niin, ettei valtion pitäisi ruveta avunhankkeisin. Epäilemättä tulevat kaikki mahdolliset varat viimeiseen saakka käytettäviksi. Mutta ne eivät riitä. Wäestön omat ponnistukset ovat pääasiana ja jäävät siksi."