IV.
Kunnalliset aputoimet.
Edellisessä kirjoituksessa esitetty Snellmanin ohjelma oli, kuten ainakin, selvä ja miehuullinen. Ensi kädessä täytyi väestön turvautua omiin ponnistuksiinsa. Jotta asema kävisi täysin selväksi, matkustivat kuvernöörit lääneissään. Keskustelut kunnallislautakuntien kanssa kuuluivat lyhimpään muotoonsa supistettuina näin: "Kuinka aiotte syötävän puolesta tulla toimeen uutiseen saakka?" — "Ei tiedä, vaikealta tuntuu." — "Mutta hätä on nyt niin ylimmillään, ettei kruunu voi auttaa." — "Täytyyhän sitten koettaa tulla omin neuvoin toimeen." — "Mistä aiotte kevätsiementä saada?" — "Eipä tuota oikein ymmärrä." — "Mutta ei kruunukaan voi auttaa." — "No, mitä siihen sitten tekee, täytyy koettaa omin neuvoin tulla toimeen." — "Hyvästi sitten." — "Jumalan haltuun."
No olipa tuokin erinomaista viisautta! Sopisipa siitä hyvää ivaakin kirjoittaa. Mutta niin on vieläkin minun luuloni, että tuo yksinkertaisuus sillä hetkellä oli tuiki terveellinen. Saatiin ainakin tietää, ettei ollut "keisarin" pataan luottaminen, ja sitä tietoa kansa välttämättömästi tarvitsi. Toisella tavalla menetteli silloinen Oulun läänin kuvernööri Alfthan. Hän kutsui kuntien edustajia jommoisiinkin lääninkäräjiin, asetti heille kysymyksiä vastattaviksi, neuvoi ja kehotti. Missä määrin tulokset vastasivat hyvää tahtoa, en voi sanoa. Mutta yleisesti kuultiin että miehet lähtivät kotipaikoilleen virkistynein mielin ja hyvin tyytyväisinä.
Jyrkästi erosi silloinen menettely entisistä ajoista, jolloin kureerit olivat matkustaneet läänissänsä kirjoittaaksensa muistiin paljonko viljaa kussakin paikkakunnassa tarvittiin lahjaksi tai lainaksi. "Jos ei muuta pyydetä kuin puumerkkiä" — —, sanoi Snellman. Mutta kiitollisuus tuli ilmi vasta silloin kun lainat olivat takaisin maksettavat.
"Jos eivät tilalliset tahdo ruokkia työmiehiänsä, saavat he ruokkia niitä kerjäläisinä." Tätä huomautusta otettiin vähemmän korviin, eikä siihen hallitus mitään voinut. Jälkimäistä ehtoa käytettiin yleisesti, mutta oli niitä semmoisiakin, jotka käyttivät "hyviä aikoja" talonsa rakentamiseen. Tätä keinoa olisi voitu yleisemmin menestyksellä käyttää, mutta riittävää rohkeutta ja tulevaisuuden toivoa puuttui.
"Wäestön täytyy hankkia enemmän tuotteita, kauppa miesten täytyy tuottaa enemmän viljaa ja ottaa näitä tuotteita maksuna viljasta." Missä määrin kauppamiehet noudattivat edellistä neuvoa, sitä en voi sanoa. Woikauppa kuitenkin virkistyi tuntuvasti. Hätäpä nyt kun voista saadaan 12 markkaa. Silloin osattiin olla ilosia siitäkin, mitäpä sitten jos, kuten sittemmin, olisi saatu 20:kin markkaa. Kellä vain oli lehmä, se eli uljaasti muka. Wiljantuonti tietystikään ei vastannut tavallista tarvetta, mutta siksi sitä oli, että kellä rahoja oli, se jauhoja sai.
"Kunnallislautakuntien tulee olla välittäjinä köyhimmille." Tämän toimen toteuttamiseen ulottui hallituksen käsi paremmin kuin edellisiin ja sentähden siitä jotakin tuli. Käskyjä ja kehotuksia sateli, lainoja tarjottiin, mitättömän pieniä, sopii sanoa, noin 800 à 1000 markkaa kullekin kunnalle. Mitä semmoisella summalla voi tehdä, kysyttänee kyllä tähän aikaan? Ostettiin pellavia, rohtimia, karvoja; kehräytettiin lankoja, kudotettiin aivinaisia ja rohtimisia kankaita, karvamattoja, piikkoa, käärekankaita, joista parhaat neulottiin säkeiksi. Hämeen läänissä otti niitä hallituksen kehotuksesta hyväntahtoisesti ulkomaille viedäksensä kunnallisneuvos Lönnholtz, joka tuloksesta sitten teki tiliä kunnille. Muualla arvattavasti muut.
Tästä tulee kiitoksella mainita siihen aikaan Helsingissä perustettu "kotiteollisuusyhtiö", jonka kanssa kauppa, sitten kun maisteri B. Öhberg oli tullut sen johtajaksi, kävi varsin sujuvasti. Muistan vielä iloni, kun tavarakuormallani ensikerran saavuin Helsinkiin ja nostin yhtiöltä 1,000 markkaa. Se oli melkoinen summa — siihen aikaan.
Sen-aikuiset kunnallislautakuntien esimiehet muistavat epäilemättä erinomaisella kiitollisuudella sitä apua, jota heille näissä toimissa tekivät emännät. Tuo alinomainen raaka aineiden punnitseminen ja jakeleminen, lankojen vastaan ottaminen ja uudestaan jakeleminen kankureille ja neulojille, kankaiden valkaiseminen, työpalkan muuttaminen jauhoiksi ei suinkaan ollut vähäpätöisenä lisätaakkana heidän muihin sen-aikuisiin rasituksiinsa, kun toinen puoli päivää kului kerjäläisten ruokkimiseen, toinen puoli sairaiden hoitamiseen.
Muutoin ostivat kunnallishallitukset mitä ikänä kaupaksi tuotiin: ryijyjä, patjoja, silkkiliinoja, puuastioita, mitä vain tuotiin, uusia ja vanhoja, käsityöläisiltä heidän tuotteitansa. Kyllä sitä yhtä ja toista löytyy, kun hätä on etsijänä. Ne jotka voivat, saivat jälestäpäin lunastaa omansa takaisin, muut tavarat myytiin syksyllä, jolloin mielet jo olivat iloiset kuin koulusta päässeen oppilaan, huutokaupassa, eikä kunnat niissä yleensä joutuneet tappiolle. Ainoastaan yhdessä kaupassa tuli se kunta, jossa minä työskentelin, vahinkoon. Meidän onnistui saada 2,000 lapiovarren tilaus eräältä tehtaalta, joka oli ottanut valmistaakseen lapioita, lähetetyn mallin mukaan, vastaista rautatierakennusta varten. Suuri ilo! Mutta se, joka hoiti tätä tointa, ei käsittänyt tehtävänsä tärkeyttä. Warret lähetettiin paikalle, josta ilmoitettiin, ettei yksikään kelvannut. Minä näin varret vasta Järvenpään rautatien-asemalla, ja tunnustaa täytyi, ettei ollut yhtäkään kelvollista. Wahinko nousi 400 markkaan, mutta mitäpä siitä. Työpalkka oli kokonaan joutunut köyhäin leipäpyttyyn ja raaka-aine ei maksanut mitään.
Kuinka suuria summia näillä toimilla tuli hädänalaisille? Eihän niitä kehtaa mainitakaan, siksi mitättömät ne olivat nykyajan kaavan mukaan. Mutta järkähtämätön vakuutukseni on, että ne vaikuttivat arvaamattoman paljon. Ne estivät köyhiä täydelliseen epätoivoon joutumasta. "Saahan sitä työtä kunnallishallitukselta." Ja lähdettiin noutamaan 5 naulaa pellavia, kehrättiin, saatiin 2 markalla jauhoja (matto maksoi silloin 50 à 58 markkaa). Mihinkä sillä mennään? Tietysti venytettiin nuo usein valitettavasti ylen huonot Wenäjän jauhot, joiden koviksi kapaantuneita möhkäleitä täytyi kirveenpohjalla pienentää, kaikenlaisilla hätäleivän aineksilla, meidän paikkakunnalla, missä ei enään osattu pettua valmistaa, enimmäkseen pavunvarsi- ja ruumenjauhoilla. Wiheriäisinä leikatuista ja hallan panemista suviviljan oljista tehtiin jonkinlaista kaljaa. Kunnallishallitukset olivat kehottaneet jäkälien kokoomiseen ja ostelivat niitä sekä valmistelivat niistä leipää. Taito oli vaillinainen ja leipä oli kovin katkeraa, mutta hyvin se sitten kin kului, kun jokaviikkoisissa lautakunnan kokouksissa määrättiin avunpyytäjille sata ja puolisataa leipää.
Olihan tuo kaikki ylen kurjaa. Mutta nuo kaikenlaiset puuhat pitivät ainoata särvintä, toivoa, vireillä. Omat ponnistukset eivät näyttäneet varsin mahdottomilta, kun vastamäessä oltiin kaikin miehin vetämässä. Saihan köyhä joskus markan ansaituksi; elettiin tunti tunnilta, päivä päivältä. Ja annettiinhan lisäksi — mutta ainoastaan lisäksi — suoranaistakin apua.
Raaka-aineidenkin hankkimisessa kunnille koetti hallitus olla avullisena. Eräs sen aikuinen senaatin virkamies, joka, kuten tapana silloin oli, tärisi vihasta kun Snellmanin nimi vaan mainittiin, kertoi minulle, että S. muiden hullutuksiensa lisäksi käytti suunnattomia summia rohtimien ostamiseen Pietarista, ja olisi kenties tehnyt lopun valtiovaroista, elleivät rohtimet Pietarista sitä ennen olisi loppuneet.
Tosiasia on, että kirjeellä 15 p:ltä Lokakuuta 1867, määrättiin rohtimien ostamista varten hätäapuvarastosta käytettäväksi 10,000 ruplaan saakka. Kaikkiaan käytettiin siihen tarpeesen 14,182 markkaa. Jos lukija on minun kanssani samaa mieltä kunnallisten aputoimien merkityksestä, en luule hänen moittivan tätäkään hätäkeinoa.
Siihen aikaan sanottiin, että kunpa vaan päästäisiin sulaan maahan, kyllä sitte jo elää, kyllä sitten jo saadaan työtä talollisiltakin. Näitä aikoja ajatellessani tuntuu todellakin omituiselta, kun tätä nykyä luetaan sanomalehdissä jotakin tähän suuntaan: kyllä nyt saadaan työn-ansiota metsissä ja rahdinvedossa; mutta kuinka käynee Huhtikuussa! Silloin taas arveltiin: kunpa päästäisiin Huhtikuuhun, kyllä sitten jo kelpaa. Ja kun todellakin tuli kevät tavalliseen aikaan, rupesi tauti helpottamaan, kasvot loistivat, mielet virkistyivät, taistelun hirveät päivät olivat tavallansa lopussa.
"Ja elleivät ne päivät olisi lyhetyt, niin ei yksikään liha tulisi autuaaksi", se huokaus pääsi jokaisen suomalaisen sydämestä.
Suokoon Jumala että vast'edes ruokapöytä olisi kaikille kansalaisillemme Tammikuussa varattuna Huhtikuun tarpeeksi, silloin tulisi suomalaisen kestävin ateria: "syödä mitä milloinkin", vanhaksi taruksi. Mutta oudolta tuo vaatimus tuntuu 1867 vuoden miehille.