VI.
Waltiovarat ja rahanhankkeet.
Arvostellessamme niiden summien suhteellista suuruutta, joita hallitus käytti aputoimiin 1867 vuoden kadon johdosta, emme saa ajatella Suomen valtion nykyisiä tuloja. Niiden varaksi, jotka luulottelevat, ettei valtiovarastomme koskaan olisi ollut paremmassa tilassa, esitämme vastaukseksi muutamia numeroita. Ne osoittavat, että hallituksen tulot kaikilla aloilla arveluttavasti hupenivat, ja jokaiselle vähänkin ajattelevalle pitäisi olla selvä, ettei valtio voinut hyötyä niistä suurista lainoista, joita se muka korkeilla koroilla lainaeli. Päinvastoin olivat tappiot, kuten kyllä ymmärtää, hirvittävän suuria. Yksin hätäapu rahastosta saatiin suorastaan pyyhkiä pois päälle 2 miljoonaa markkaa.
Suomen säädyille 1872 annetussa kertomuksessa valtiovaraston tilasta, joka sisältää pääsummalaskut vuosilta 1864—1868, näemme, että tullitulot 1864 olivat korkeimmillaan ja nousivat 7,344,515 markkaan. Siitä alkaen hupenivat ne hupenemistaan huonojen vuosien tähden ja tekivät 1865 - 6,906,498, 1866 - 5,712,499, 1867 — 5,371,354 ja 1868 — 5,556,889 markkaa. Kun aputoimiin kaikkiaan käytettiin seitsemättä miljoonaa markkaa, niin kului niihin siis enemmän kuin kaikki tullitulot yhteensä, joka tähän aikaan, jolloin tullitulot tekevät 20-21 miljoonaa, tie tää samaa, kuin jos käytettäisiin noin 22 miljoonaa hätä apuun.
Merkillistä on huomata, kuinka maamme ahdas taloudellinen tila vaikutti kaikkinaisiin välillisiin veroihinkin. Niinpä nousivat postitulot 1864 ja 1865 vielä päälle 500,000 markan, mutta alenivat sitten vuosina 1865— 1868 järjestään 484,234, 461,125 ja 455,392 markkaan. Tulot karttapaperista alenivat niin ikään vuodesta 1864, jolloin ne nousivat 601,175 markkaan, 1867 398,693 markkaan. Wiinavero, joka sittemmin on noussut joskus lähes 5 miljoonaan, osoittaa seuraavat tulokset vuosilta 1866— 1870: 312,048, 382,594, 570,388, 1,214,042 ja 1,858,930, eikä niistä siis voitu suorittaa edes sitä 600,000 markan korvausta valtiolle, jonka säädyt olivat ottaneet suorittaaksensa, vaan oli viinanpolttorahaston velka erinäisille valtiorahastoille, paitsi kasvanutta korkoa, 865,925 markkaa. Siihen aikaan suoritettu suostuntavero aleni 1865 vuoden määrästä, 676,674 markasta, v. 1868 — 505,634 markkaan. Näin supistuivat valtion tulot kaikilla aloilla. Mutta sen sijaan lisääntyi tietysti se menomäärä, jota "vähennykseksi" tileissä sanotaan. 1864—1868 tekivät "vakinaiset ja yli määräiset vähennykset" 128,916, 100,986, 391,425, 195,191, 322,332 markkaa. Tuntuvia summia nämäkin jo ennestään ylenmäärin supistuneissa kassoissa.
Tämmöisissä oloissa täytyi hallituksen ryhtyä suureen taisteluunsa ennen kuulumattoman hädän seurausten torjumiseksi. Mutta, kuten sanotaan, sodassa on kolme menestymisen ehtoa: raha, raha ja taasen raha. Pitkiin miettimisiin ei ollut aikaa. Ennen talven tuloa täytyi hankkia elatus-aineita erittäin pohjoisiin lääneihin, sillä eihän niitä silloin käynyt lennättäminen rautateitse Pietarista Ouluun ja Kuopioon. Mikä jäi syksyllä tuottamatta, se oli 100 peninkulman päästä hevosilla raahattava. Olisihan ollut aivan tarpeellista tuottaa kevätviljan siemeniäkin, mutta kipein tarve oli ensin täytettävä. Mitä apua olisi siemenistä ollut, jos väestö olisi sukupuuttoon kuollut talvikinoksiin, ja täytyi ainakin toivoa, että kevätsiemenet saataisiin vielä keväälläkin tuoduiksi.
Mutta mistä olivat nuo tarvittavat miljoonat otettavat? Se oli kysymys, johon ei ollut helppo vastata. Toinen kysymys, joka luonnollisesti nousi katovuosien lakkaamattoman sarjan masentamissa mielissä, oli kyllä arveluttava sekin. Millä ovat nuo miljoonat takaisin maksettavat, jos sattuu tulemaan vieläkin yksi katovuosi? Jos ennestään lainoihin uupuneelle väestölle annetaankin avut lainojen nimellä, onko vähintäkään toivoa saada ne takaisin?
Mitkä mietteet liikkuivatkaan Snellmanin povessa, mutta toimiin hän ryhtyi sillä verrattomalla miehuudella ratkaisevina hetkinä, joka oli hänelle omituinen. Omasta puolestansa ryhtyi hallitus suuriin viljan-ostoihin, ja rahoja tarjottiin yksityisille liikemiehille, jotka tahtoivat ruveta viljaa tuottamaan. Halullisia ottajia ilmaantui kuitenkin varsin vähän entisiin aikoihin verraten, sillä liikemiehet kyllä ymmärsivät, että tuon ylen kalliin viljan jälleenmyynti kävisi varsin vaikeaksi, ja velaksi ei voitu enää mitään uskoa.
Sekä kruunun omiin ostoksiin että yksityisille hankittiin rahoja Suomen pankista valtiovarain-toimituskunnan hyväksymillä kolmen kuukauden vekseleillä. Mistä nuo rahat kolmen kuukauden perästä otetaan, siitä pitäköön vekselein hyväksyjä huolta. Silloin elettiin päivä päivältä. En varmaan tiedä, kuinka suuria summia Suomen pankista nostettiin syyskuun kuluessa, mutta kun olen valtiokonttorin tileissä nähnyt, että valtiovarain-toimituskunta Joulukuussa 1867 suoritti Suomen pankille 1,441,652 markkaa, niin lienee tämä summa se, jota vekseleillä oli nostettu.
No, mistä ne tulivat? "Minä löysin ystävän hädässä", sanoi minulle Snellman monta vuotta myöhemmin, kun hänen mielensä jo oli kutakuinkin tyyntynyt, kertoessaan leikillisellä tavalla "vippausjuoksunsa" vaiheista.
"Minä kirjoitin Rothschildille, valittaen äärimmäistä hätäämme, ja vaadin häneltä kuuden miljoonan kreditiviä. Wastauksessaan arveli hän, että kaiketi hätä on saanut minunkin pääni pyörälle, kun luulen, että pankkiirit omista varoistansa antavat moisia taskulainoja. Laittakaa valtiolaina tavalliseen muotoon, niin kyllä koetan myydä obligationejanne mahdollisuuden mukaan. Muuhun en voi ryhtyä. — Snellman puolestansa vastasi, että sen verran viisautta minussakin löytyy, mutta ennen kuin tuon valtiolainan kaikki mutkat ovat suoritetut ja hra R. hyväntahtoisesti on noita obligationeja kaupitellut, on Suomen kansa nääntynyt nälkään. Tämmöisissä oloissa eivät kelpaa säännölliset temput; kyllä teidän nyt täytyy sittenkin omasta taskustanne ottaa tuo meille välttämätön laina."
Snellmanin oli tapana sanoa sanottavansa niin, että se tuntui ja tarttui. Seurauksena olikin, että Rothschild Marraskuussa allekirjoitti 1,5 miljoonan Saksan taalerin suuruisen kreditivilainan, joka tuotti 5,400,000 Suomen markkaa ja suoritettiin takaisin 5,529,550 markalla. Näillä varoilla maksettiin Suomen pankissa diskontatut vekselit, joten pankki pääsi tilaisuuteen muutoinkin supistuneilla varoillaan auttamaan maamme ahdistettuja liikemiehiä, ja valtio puolestaan sai ryhtyä enempiin viljan ja siemenen ostoihin. Mutta huomattava on, että puolenkuudetta miljoonan, vuoden kuluessa takaisin maksettava kreditivilaina merkitsi täsmälleen koko ensivuoden tullitulojen panttausta. Semmoisiin toimiin rupeaminen olisi kyllä saattanut arveluttaa rohkeimpiakin, ja semminkin olisi luullut Snellmanin, joka ei suinkaan keveästi liikutellut miljoonia, tässäkin asettuvan säästäväisyyden kannalle. Perheen-isännän ei kuitenkaan käy katsominen vaaroja ja varomisia, kun perheen pelastaminen on kysymyksessä, ja kiitollisena näkyy Snellman ainiaan pysyneen tuolle "hädässä löydetylle ystävällensä."