X.
Kerjäläiset.
Muistellessa niitä kauhun kuvia, jotka lakkaamattomana panoraamana pitkin loppumatonta talvea 1868 liikkuivat silmien edessä, yksitoikkoisesti esittäen kelkkaa vetävää miestä, jonka alastomuutta ankarassa talvipakkasessa tuskin peitti surkeat repaleet, äiti perässä kulkien vanhempien lasten ympäröimänä, ja molemmat, portaille saavuttuansa, kaivaen esille ryysyjen joukosta pienimmät, usein sairaat lapsensa, vuotavat uudestaan särjetyn sydämen heikosti umpeen kasvaneet haavat, ja käsi vastenmielisesti muodostaa nuo mustat kirjaimet, jotka eivät pysty kuvaamaan sitä, mitä veripunaisilla kirjaimilla on muistiin painettuna. Taikka astui raskaita askeleitaan joku 10—12vuotias pienokainen, tuskin enää muistaen kaukaista kotipaikkaansa, taikka vanhempiansa, jotka, kun viimeinen leipäpala oli syötynä, epätoivossa oli lähettänyt hänet pois lämpöisestä kodista kylmän ja pimeän talven valtaan. "Mene hakemaan elatuksesi maailmalta;" kuka kuvaa ne kyyneleet, joita tuhansissa kodeissa tällä kamalalla eronhetkellä vuodatettiin.
Mutta turhaa on luetella erityisiä henkilöitä ja tiloja; jokainen ikä kumpaakin sukupuolta oli yhtä runsaasti edustettuna. Ja koko tämä mahtava tulva vyörytti aalloissaan kuolettavaa ruttoa, levittäen sitä erotuksetta rikkaan taloon ja kurjimpaan mökkiin. Kerjäläiskyyti oli yhtenäisenä velvollisuutena missä vain hevosta oli, ja kuormasta, joka ajoi pihaan, autettiin tahi kannettiin sairas tahi kuolevainen huoneesen, jossa tuo onneton sai viipyä kunnes hän oli vähän lämminnyt ja syönyt sen ruokapalasen, minkä kenties jaksoi syödä, ja hevonen oli vaihdettu uutta matkaa varten. Mitä heikompi sairas oli, sitä tärkeämpi oli jouduttaa lähtöä naapuritaloon, jotta jouduttaisiin kunnallislautakunnan esimiehen tahi jonkun sen jäsenen luo, että paästäisiin arkun teosta ja muista hautauspuuhista. Tiellä ei aina vaivattu sairasta kysymyksillä hänen nimestänsä ja kotipaikastansa, ja kun hän vihdoin saapui jonkun viranomaisen luo, ei hän enää kyennyt antamaan näistä asioista selkoa. "Tuntemattoman kiertolaisen ruumiin-arkusta 0 markkaa" lautakunnan tileissä on hänen ainoa hautakirjoituksensa.
Mutta olihan tuommoinen meno sydämetöntä, suorastaan petomaista! Eikö olisi voitu ryhtyä johonkin tehokkaampaan toimeen? Pyydän saada vakuuttaa, että ihmisiä mekin siellä maaseuduilla olimme, ja koetettiinhan monessa paikassa laittaa sairashuoneita, kerjäläismajoja y.m. Mutta niissä ennen pitkää nousi hävityksen kauhistus ylimmilleen. Tietysti niihin aluksi määrättiin hoitaja. Se kuoli; määrättiin toinen: se kuoli. Kolmatta ei saatu tahi ei tahdottu lähettää varman surman suuhun. Kävi niissä itsensäuhraavia naisia koettamassa saada edes raitista ilmaa noihin rutonpesiin, mutta useissa tapauksissa toivat sieltä muassaan taudin kotiinsa. Niin jäivät nämä "sairashuoneet" vihdoin sairaiden omaan huostaan. Aamulla kantoivat ne, jotka siihen kykenivät, yöllä kuolleet ulos johonkin vajaan, siksi kun kunnallislautakunta tahi paikkakunnan järjestysmiehet saapuivat irroittamaan jäätyneet ruumiit maan poveen korjattaviksi. — Omasta näkemästäni en voi tätä kauheutta todeksi vakuuttaa. Mutta niin kerrottiin niistä paikkakunnista, joissa tätä keinoa oli koetettu. Monessa kaupungissakin täytyi sulkea nuo peräti saastutetut huoneet; mikä mahdollisuus olisi siis ollut maaseuduilla pitää niitä missään kunnossa? Omassa pitäjässäni koetin sijoittaa sairaat mokkiläis-akkojenn luo, yhden kuhunkin paikkaan. Yleinen puutteen-alaisuus vaikutti, että ottajia tarjoutui, vaikka loppupäätös tavallisesti oli itse hoitajan sairastuminen. Mutta toinen kuin toinenkin keino oli oljenkorsi, johon tuossa suuressa haaksirikossa tartuttiin, ilman vähintäkään toivoa, että se kannattaisi, siksi kun joutuisi pelastava laiva, suvi, jonka tuloa niin kiihkeästi pakkasen ja pimeyden vallitessa rukoiltiin.
Minun käsitykseni ja kokemukseni mukaan oli sittenkin paras ensinmainittu keino, että väentulvaa pidettiin alituisessa ja tasaisessa liikkeessä. Seisova vesi mätänee, sitä saatiin täydellisesti tuta, kun toivo saada työtä rautatienrakennuksessa seisautti liikkeen. Jumala oli siihen aikaan Suomen hätääntyneille antanut saman käskyn kuin "ikuiselle juutalaiselle:" eteenpäin, eteenpäin! Parhaana lääkkeenä oli raitis ilma, jota oli mahdoton saada missä suurempia ihmisjoukkoja pitemmäksi ajaksi pysähtyi. Umpinaisesta pirtistä ulos raittiisen talvi-ilmaan niin kauan kuin siihen mahdollisuutta oli, siinä ainoa pelastuskeino.
Sopinee kysyä: miksi lähtivät nämä joukot liikkeelle kotipaikoiltaan, kun hätä oli melkein yhtä suuri kaikkialla? Eikö jokainen paikkakunta olisi voinut hoitaa omia hädänalaisiansa samoilla kustannuksilla, joilla kerjäläisjoukot ruokittiin, semminkin kun kovimmin ahdistetut paikkakunnat saivat runsaimmat apuvarat? Totta epäilemättä on, että paljon kauheutta olisi vältetty, jos niin olisi tapahtunut. Mutta ensiksi olivat köyhät liikkeellä jo ennen vuotta 1867, eikä tämä vuosi suinkaan ollut omiansa lakkauttamaan tulvaa. Tuskin olisikaan varat pantu niin tasan, jos vaivaishoitohallitus olisi vaatinut samoja uhrauksia kuin ne, jotka tehtiin nälkään nääntyvän kanssa-ihmisen hyväksi, kun hän omaan pirttiimme saapui. Kotikulmalla ei aina tahdottu kerjätä, eikä kotipuolen kerjäläisiä kenties olisi kohdeltukaan yhtä suopeasti kuin kaukolaisia. Waikka kohtalo tuolla raskaalla matkalla, johon perhekunnittain lähdettiin, olikin tietämätön ja kaikista mahdollisuuksista kuolema mahdollisin, älkäämme sentään ihmetelkö, ettei perhe jäänyt omaan tyhjään kotiinsa nääntymään, vaan lähti ainakin etsimään pelastusta, niin epävarmalta kuin se näyttikin.
Toinen kysymys, johon ihmisjärki turhaan etsii vastausta, on se: millä tuo liikkuva väestö vihdoin saatiin hengissä pysymään? Tosin oli sille tarjottu elatus niukka, jopa kurja ja riittämätön, mutta kuolon koko runsas niitto ei ollut suorastaan nälän tuottama, koska se raivosi niissäkin, jotka eivät mitään varsinaista nälkää nähneet. Jumala siunaa sen vähän, mitä hyvästä sydämestä ja vähästä annetaan. Ja Suomen kansan kunniaksi olkoon julki lausuttuna, että näinä aikoina täydellisesti ja yleisesti nähtiin kauniimpien legendain toteutumista, kun viimeinen leipä taitettiin nälkäiselle veljelle. Kiitettäköön täydellä syyllä niitä, jotka keräsivät runsaita lahjoja hätääntyneille, mutta jättäkäämme tätä vertaamatta niiden avuliaisuuteen, jotka, itse hätäleipää syöden, ruokkivat päivä päivältä kulkevia, usein tietämättä mistä heidän oma huomispäiväinen leipänsä oli saatava. Kovassa koulussa kasvatettuna, osaa Suomen kansa tarpeen tullessa tätä armeliaisuutta harjottaa jalommin kuin kukaan muu.
Tuskinpa lienee ollut sitä metsätorppaa, joka ei saanut joka päivä kestitä jotakuta vierasta. Taloissa niitä kävi keskimäärin ainakin kymmenkunta, jopa suurimmissa 60 ja enemmänkin. Miksipä viillettäisiinkään lukijan sydäntä kuvaamalla tuota jokapäiväistä, kuukausia kestävää ruoanjakoa. Mutta syystä ylistäkäämme naistemme ihmeellistä kestävyyttä, kun heidän velvollisuutensa vaatii heitä taisteluun kuolemaa ja kurjuutta vastaan. Omasta puolestani täytyy minun, olkoonpa häpeäkseni, tunnustaa, että vain pari kertaa satuin tuota hirveätä näytelmää näkemään, enkä olisikaan ollut siinä muuta kuin jaloissa. Surkeinta siinä ei suinkaan ollut noiden kova-onnisten näkeminen ja ruoanjako heille. Tapahtui joskus, että avunetsijäin joukko äkkiä rupesi tavattomasti karttumaan, vihdoin kahdenkertaiseksi. Mikä nyt on? Katsottiin tarkkaan. Huomattiin, että samat henkilöt olivat käyneet talossa useina päivinä perätysten, ja että ne, pysyäksensä tuntemattomina, mikä milläkin tavoin koettivat asettaa rääsyjänsä toiseen muotoon. Se kurja pala mikä noille onnettomille eilispäivänä oli tarjottu, houkutteli heitä yöpymään likeisiin mökkeihin ja palaamaan yhtä kurjan suuruksen saamista varten. Mutta näin padottu tulva olisi epäilemättä upottanut sekä auttajat että avun-etsijät. Eteenpäin, eteenpäin! ja sijaa uusille tulijoille, niin täytyi armottoman, mutta ainoan mahdollisen käskyn kuulua. Miltä se käskijän sydämessä tuntui, sitä ei ole tarvis tässä mainita.