XI.
Kuolevaisuus 1868.
Jokaiselle on hyvin tunnettu asia, että väestösuhteet kaikkialla riippuvat kansojen varallisuuden tilasta, siten että ahtaampi toimeentulo vaikuttaa sekä syntyneiden että kuolleiden lukuun, toiseen vähentämällä, toiseen lisäämällä. Sotavuodet ovat tietysti säännöllisistä laskuista poisjätettävät, koska väkiluvun suhteet silloin riippuvat aivan satunnaisista oloista.
Suomessa, missä maanviljelys on verrattomasti tärkein ja viimeisiin aikoihin saakka on ollut melkein ainoana elinkeinona, vieläpä niinkin että viljanviljelys on ollut melkein yksinomainen, vaikka se meidän ilman-alassamme ja viljelyksemme alkuperäisellä kannalla ollessa luonnollisesti on ollut suurimmassa määrässä epävarma, vaikuttaa vuositulo luonnollisesti tuntuvammasti kuin missään muualla. Ei olekaan yhtään maata, missä väenlisäys olisi niin epätasainen kuin meillä. Tämän vuosisadan kuluessa on, paitsi vuotta 1808, ollut viisi vuotta, jolloin väkiluku on varsinaisesti vähentynyt. Nämä vuodet ovat 1833, joka vähensi väkiluvun 22,246 hengellä 1832 vuoden kadon tähden, samoin 1836 1,107 hengellä ja vihdoin nuo suruvuodet 1866—1868. Kaikkina muina tämän vuosisadan vuosina on kyllä väestö lisääntynyt, mutta useina vuosina varsin vähän: 1832 1,023 ja 1837 467:llä hengellä. Prosenteissa vaihtelee väkiluvun muutokset -7,90 ja +1,69 välillä (vuonna 1825). Ruotsissa pysyy sama aaltoliike +0,24 (1813) ja + 1,72 (1860) välillä; lisääntyipä väkiluku 1868:kin + 0,65 %. Tämä todistaa selvästi Ruotsin vakavampaa taloudellista asemaa, johon meidän maamme vasta 1868 vuoden jälkeen menestyksellä on pyrkimässä.
Katovuodet eivät vaikuta väkilukuun ainoastaan lisääntyneiden kuoleman-tapausten kautta, vaan myöskin syntyneiden luvun vähentymisellä. 1868 aleni syntyneiden luku 43,757:ään, oltuansa vuosina 1864: 71,307, 1865: 62,780, 1866: 58,853, 1867: 59,170, siis vähimmästäkin luvusta noin viidellätoistatuhannella. Paljoa pikaisemmassa suhteessa kuin syntyneiden luku väheni, kasvoi kuolleiden luku. Se nousi vuonna 1866: 61,894, 1867: 69,774 ja 1868: 137,720.
Näiden vuosien hirveä kuolevaisuus oli kyllä katovuosien seurauksena siten, että sopimattomat ja riittämättömät elatus-aineet tuottivat tavallisen seurauksensa: nälkä-lavantaudin. Mutta tämä tauti, kerran päästyänsä valtaan, ei suinkaan rajoittunut ainoastaan niihin, jotka varsinaisesti olivat puutteenalaisia, vaan raivosi yhtä säälimättömästi niiden seassa, jotka olivat alituisessa yhteydessä nälkäisten ja sairasten kanssa. "Huomattava on", sanoo lääkintöhallituksen ylitirehtori F. von Willebrand kertomuksessaan lääkintölaitoksesta Suomessa vuodelta 1868, "että rutto verrattain harvoin kohtasi kerjääviä, niin kauvan kun viettivät vaeltavaa elämäänsä, jota vastoin ne henkilöt, jotka joutuivat heidän kanssansa yhteyteen, ensikädessä ja melkein auttamattomasti saivat taudin, mutta kulkevaiset vasta sitten kun rupesivat pysyväiseen olopaikkaan, joko työlaitoksiin taikka talollisten palvelijoiksi. Yksityisissä kodeissa kohtasi tauti erittäinkin kyökkipalvelijoita tahi niitä henkilöitä, jotka kyökeissä jakelivat ruoka-annoksia; niinikään pappeja, lääkäreitä, sairastenhoitajia ja yleensä niitä, jotka virkavelvollisuudesta tahi armeliaisuuden toimissa joutuivat välittömään yhteyteen kerjäävien kanssa. Moni jalo maamme kansalainen, joka alttiudella toimi väliaikaisten sairashuoneiden järjestämisessä tahi muissa armeliaisuuden laitoksissa, vaipui kuolemaan tuossa suuressa taistelussa maan yleistä hätää torjuessansa."
Kun viralliset tiedon-annot ilmoittavat, että nälkään ja nälkäripuliin kuoli yhteensä 2,349 (joista yksi kaupungissa!), niin nämä numerot tosin eivät voi merkitä paljon, muun muassa senkin tähden että kansa hyvin vastenmielisesti ilmoitti tätä kuoleman syytä eikä sitä edes käsittänyt, mutta yleensä vahvistavat ne herra v. Willebrandin lausuntoa. Lavantaudin uhrit ilmoitetaan 57,363:ksi, mutta monet muutkin taudit olivat epäilemättä suoranaisessa yhteydessä nälänhädän kanssa, niinkuin esimerkiksi punatauti, joka kaatoi 7,666 henkeä, ja hinkuyskä, jonka uhrit nousivat 3,382:teen.
Ylipäänsä kestivät naiset tuntuvasti paremmin kuin miehet. Miespuolisten kuolleiden luku oli 72,214 ja naispuolisten 65,506. Kaikissa ikäluokissa on miespuolisten kuolleiden luku suurempi, mutta erittäinkin tuntuva on tämä erotus ikäluokissa 25-50, jossa kuolleiden miesten luku nousee 16,179, jota vastaa 13,386 naista. Helposti huomasikin jokainen siihen aikaan maaseudulla eläjä, että mitä tukevampi mies, sitä helpommin sairastui hän ja sitä varmemmin seurasi tautia kuolema. Wielä merkillisempi on suhde kuolleiden aviomiesten ja aviovaimojen välillä. Miehen kuoleman kautta, näet, tuli puretuksi 24,267 ja vaimon kuoleman kautta 15,717 avioliittoa. Kuinka luokkia järjestetäänkin, niin ei ole missään erotus yhtä silmiinpistävä. Osaksi saattaa erotus olla luonnollinen, koska mies avioliitossa on vanhempi, mutta tämä ei likimainkaan riitä yksinomaiseksi syyksi.
Walaisevan kuvan tuonen tuhotöistä saamme niinikään tarkastamalla kuolemantapausten lukua vuoden eri kuukansina. Koko vuonna 1867 oli kuolleiden luku jo suurempi kuin minäkään edellisenä vuotena, mutta ei noussut varsin kammoksuttavaan määrään kohta leikkuunkaan jälkeen, jolloin vielä oli jonkinmoisia viljavarojakin hätäleivän ainesten sekaan pantavaksi. Joulukuussa kasvaa kuolleiden luku jo verraten hyviin vuosiin melkein kahdenkertaiseksi, ollen se 6,603, kun se samassa kuussa 1859 nousi ainoastaan 3,216. Mutta uuden vuoden alusta kiihtyi niittomiehen työ yhä raivokkaammaksi. Tammikuussa kuoli 7,959, Helmikuussa 9,367, Maaliskuussa 14,529, Huhtikuussa 20,626, Toukokuussa 25,248. Kesäkuussa alenee kuolleiden luku 17,668:saan ja Heinäkuussa 12,866:teen. Silloin ei ollut vielä mitään uutta viljaa leikattu, ja kuolevaisuuden väheneminen on siis suorana seurauksena lämpöisestä ilmasta, mutta varmaankin myös mielten virkistymisestä, kun taas nähtiin kedot viheriöitsevinä, tähät pelloissa, ja kiitollinen huokaus pääsi jokaisesta sydämestä: "Herra koettelee, vain eipä hylkää." Wuoden loppukuukausina ja uuden leikkuun jälkeen vähenivät kuolemantapaukset vähenemistään, niin että niiden luku Joulukuussa ei ollut varsin tuntuvasti keskimäärää suurempi.
Jos jätämme lukuun ottamatta isonvihan aikakautta, jolloin miekka ja vaino vuosikymmeniä tekivät kauhean tehtävänsä, ei ole surma tehnyt maassamme semmoista hävitystyötä sitten kun nälkävuosina 1696—98. Keskimäärin koko maan väestöstä kuoli 7,90 %, kaupungin-asukkaista 5,21 % ja maaseudulla 8,10 %. Odottamattomasti kyllä osoittaa Hämeen lääni suurimman kuolevaisuuden 10,65 ja sen jälkeen Kuopion lääni 10,35 %. Oulun läänissä ei ollut kuolevaisuus niinkään suuri (7,20 %) kuin Uudenmaan läänissä (7,55 %). Wiipurin ja Mikkelin lääneissä, joissa 1867 vuoden sato oli verrattain parempi, teki kuolleiden luku 5,28 % ja 6,33 %.
Mutta tarkastaessamme kuolevaisuuden suhteita eri paikkakunnissa, ilmaantuu vielä kauheampia tosi-asioita. Korkeimmalla kuolevaisuuden prosentilla esiintyy Parkanon pitäjä Turun lääniä, jossa se nousi 23,18, s.o. likimain joka neljäs henkilö seurakunnassa laskettiin maan poveen. Kaikkiaan kuoli seurakunnassa 765 henkilöä ja syntyi 31. Tämän jälkeen korkeimman prosentin tapaamme Oulun läänissä Reisjärvellä, 21,92. Turun läänin pitäjistä osoittaa Ruoveden pitäjä (18,64 %) ja Hämeen läänissä Orihveden pitäjä (16,93 %) korkeimmat prosentit.
Tähän otetut numerot olen saanut tilastollisen viraston erittäin valaisevasta ja laveasta kertomuksesta väkiluvun suhteista Suomessa, sen II:sta vihosta.
Ylen surkeata on, että ne suurenmoiset ja kiitettävät ponnistukset, joihin ryhdyttiin hallituksen ja yksityisten puolelta, eivät voineet paremmin häätää yleisen kadon seurauksia. Tietystikään tämä ei alenna niiden arvoa. Ne pelastivat varmaankin satojatuhansia, mutta se ei ole riittävänä lohdutuksena kun kuitenkin niin lukuisten kansalaisten täytyi nääntyä yleiseen kurjuuteen. Mitä erittäin terveydenhoitoon tulee, lausuu siitä päätirehtori v. Willebrand jo ennen mainitussa kertomuksessaan: "Täytyy tunnustaa yleiseksi totuudeksi, että äsken loppunut koettelemuksen aika, ennen kuulemattomine kärsimyksineen sittenkin on jättänyt ratkaisematta kysymyksen, mitenkä oikeastaan ovat autettavat kerjäläiset ja hädänalaiset tarkoituksenmukaisimmalla tavalla. Tähän päätökseen tulee siitä, että useimmat yritykset, sekä yleiset että yksityiset, jotka tarkoittivat joko suoranaista apua taikka työnansion hankkimista, sekä vihdoin kaikki, mitä saatiin toimeen tuon suuren sairasjoukon hoitamisessa, ovat jättäneet sen muiston, että ne, vaikka lähtivätkin jaloimmasta myötätuntoisuudesta kärsiviä lähimmäisiä kohtaan, usein tuottivat niukkoja hedelmiä, jopa onnettomuutta siunauksen verosta."
Nämä lohduttomat sanat, josko liioiteltujakin, valitettavasti pitävät pääasiassa yleensä paikkansa.