XII.
Kuinka kansa kesti koetelmuksessa.
"Tätä nykyä ovat pistoolit sujuvammasti täällä kaupaksi käypää tavaraa", kirjoitti syksyllä 1867 Helsingfors Dagbladin jonkinmoinen kroniköri, sillä verrattoman kevytmielisellä hävyttömyydellä, joka on moisille herroille omituinen. Ei tarvinne sanoa miltä tuo suora viittaus, ellei juuri kehotuskaan, vastaisiin väkivaltaisuuksiin tuntui maaseutulaisille, joilla ei ole onni saada huutaa poliisia joka kadunkulmassa, ei edes nyt, kun niistä on pidetty isällistä huolta poliisivoiman lisäämisellä. Mutta paheksumista ja vastalauseen nosti tämä törkeys jossakin pääkaupunginkin lehdessä. "Tuosta pilasta", joksi sitä sitten H.D. sanoi, kävi kuitenkin selville mitä pääkaupungissa ajateltiin kansasta ja lähimmästä tulevaisuudesta.
Entä maaseuduilla? Siellä tosin ensikädessä ei ajateltu ryöstöä ja pistooleja, mutta totta on, että mielet olivat syys-yötä synkemmät. Joka miehen laskut osoittivat, että jos viljavarat pannaankin tasan, niin kuolee hiirikin jyväaitoissa nälkään uuden vuoden aikaan. Mitä kauhua silloin tulee eteen, kun täytyy sulkea porttinsa ja ovensa nälkäisiltä laumoilta, jotka kuoleman tuskissa kamppailevat niiden edustalla? Niin kysyttiin, ja jos vastaus saatiin, niin kuului se: ei sitä voi kestää. "Rukoilkaat ettei teidän pakonne tapahtuisi talvella."
Olisihan todellakin sopinut luonnolliseksi otaksua, että kaikki yhteiskunnalliset siteet raukeisivat odotettavassa suuressa hävityksessä. Onhan monessa maassa nähty, että suurina ruttovuosina vimmastunut kansa syyttää lääkäreitä ja ylhäisiä kaivojen myrkyttämisestä ja muista ilkitöistä kansan surmaamiseksi. Mutta Suomen kansa yksinkertaisella talonpoikais-filosofiallansa käsitti täydellä todella katovuotta Jumalan rangaistukseksi. Tuota "ennakkoluuloa" olivat siihen siis menestyksellä tyrkyttäneet sen papit. Ja moni näistä papeista näkikin nälkää kilvan seurakuntalaistensa kanssa, paahtoi tuokkosissa leivänmukaisensa, kun pitäjän hallan-panemista viljoista ei saatu leiviksi leivottavaa taikinaa, lähti ruttoisiin mökkeihin lohdutusta kuoleville antamaan ja vaipui samaan yhteiseen hautaan niiden kanssa.
Tuo matala "talonpoikais-filosofia" ei jaksanut kohota "herrasfilosofian" tasalle. Se ei tullut ajatelleeksi "että varmaankaan eivät herrat ja rikkaat ole käytöksellään loukanneet Jumalata ja sentähden pääsivät he kai siitä rangaistuksesta, joka kohtasi kaikkia köyhiä." Tämä filosofia ei tartu meidän kansaamme, sentähden, että se on hienoissa hotelleissa maailman-viisauttansa oppineiden luoma. Niihin tosin ei ulotu Jumalan rankaiseva käsi, vaikka kuinka koettaneekin. Mutta jokainen, joka tietää ihmisessä olevan muuta kuin vatsaa, jokainen, joka tuntee itseänsä solidariseksi kansansa kanssa, sai kyllä siksi osansa yleisestä onnettomuudesta, että hänen täytyi, mikä hänen asemansa muutoin olikaan, nöyrtyä Jumalan käden alle. Kun tuhansia kaatui oikealla ja tuhansia vasemmalla, kun tässä epätoivoisessa taistelussa nälkää ja kuolemata vastaan yleinen suru välittömästi tahi välillisesti tunki jokaiseen yksityiseen kotiin, missä olisi silloin löytynyt niin paatunut, että hän olisi tullut ajatelleeksi "köyhien" yksinomaista syntisyyttä ja omaa moitteetonta esiintymistä Herran Jumalan edessä.
Eikä tuo nälkäinen kansa itsekään tullut semmoiseen ajatukseen; se kyllä omin silmin näki, mitä eivät nähneet nuo veltostuneet sydämet ja tyhjät aivot, että rangaistus oli sekä yhteinen että yleinen. Mikäpä muutoin olisikaan estänyt noita nälkäisiä joukkoja liittäytymästä väkivaltaisia töitä harjoittamaan? Ei ainakaan poliisivoima maaseuduilla. Mutta varma on, ettei yhtäkään lukkoa tarvinnut lujittaa, ei yhtäkään ovea tahi akkunaa tarvinnut teljetä, eikä yhtäkään pistoolia ladata. Isäntäväki nukkui levollisesti huoneessaan vieraiden, kaikilta maakunnilta kokoontuneiden joukkojen ympäröimänä. Eivät osoita meidän rikosluettelomme mitään tavallisista oloista poikkeavaa. Kuolla osasi Suomen kansa, vaan etsiä pelastustansa rikoksilla sitä se ei osannut.
Semmoiseksi näyttäytyi kansamme tässä taistelussaan.
Ja mistä tämä voima? Siitä tosin "vanhasta aatteesta", että Jumala katsoo terveelliseksi joskus muistuttaa ihmisiä, että rakentaja turhaan rakentaa, kylväjä turhaan kylvää, ellei Herra anna siunaustansa, mutta että tämä sama Herra on laupias ja antaa myöskin lievitystä tuskissa. Olin usein tilaisuudessa keskustelemaan näistä asioista kansanmiesten ja -naisten kanssa, mutta kumminkin on mieleeni painunut pari kohtausta, joissa kansan käsitys käy erittäin selville.
"Kyllä väittää meidän viisaat, ettei tähän maailman aikaan ihmeitä tapahdu", sanoi eräs ukko minulle. "Mutta kyllä ainakin nyt näemme silmiemme edessä ja laveassa määrässä päivä päivältä uudistuvan tuon ihmetyön, että Kristus ruokkii 5,000 miestä viidellä leivällä ja kahdella kalalla. Ei suinkaan väki tähän aikaan pysyisi hengissä vuosisadollaan, hätäleivän aineksilla eikä keräyksillä, ellei Jumala antaisi näille vähille varoille erinomaista siunaustansa" (Wertaa herra Tavaststjernan sanoihin: "Ei heidän luoksensa tullut mikään ihana vapahtaja, joka kolmella leivällä ja viidellä kalalla ravitsi tuhansia.").
Eräänä päivänä olin pyydetty kalunkirjoitusta pitämään varalliseen naapuritaloon, jossa nuorenläntä isäntä oli kuollut lavantautiin. Toimitusmiehet tietysti saivat runsaan ravintonsa, ja höystivät, kuten ainakin, ruokahaluansa puhumalla nälästä. Eräs heistä sanoi: "Kuinka rikkaaksi tulleekaan Suomen kansa, jos Jumala vielä antaa tavallisiakin vuosia, kun nyt on opittu näin vähillä toimeentulemaan, ja viljat vastedes saadaan myydä ulkomaille!" Emäntä joka tunnetun tavan mukaan passasi pöydässä, vastasi siihen: "Älkää sitä uskoko, että kansa silloin voi elää niin vähällä kuin nyt. Kun viljaa saadaan tavallisesti, niin kyllä ihminen tarvitsee tavallisen ravintonsa. Mutta kun Jumala sulkee kätensä, niin hän antaa voimiakin kestämään sillä, mitä hän antaa. Ei ihminen elä ainoasti leivästä."
Semmoinen on kansan katsantotapa.
Sittemmin olen saanut asiasta paremman selon. Innostuneena kerroin näitä keskusteluita eräälle ajattelevalle herrasmiehelle. Hän sanoi: "Kyllähän tuo on varsin kaunis metafori. Mutta itse asiassa se ei ole muuta kuin mitä Darwin sanoo ihmisen adaptioni-kyvyksi" (Ihmisen kyky mukaantua oleviin oloihin). Olihan tuo ämpärillinen kylmää vettä hehkuvan sydämeni kiukaalle. Mutta kyllä lähtikin siitä tulikuumaa löylyä.
Nämä onnettomat! Dogmi-uskoa ne sättivät, mutta kaikella heidän ajatusvoimallaan eivät jaksa huomata, kuinka ovat suin silmin jokaisen muka tieteellisen päiväkautisen dogmin orjina. Eläkööt mitenkä jaksavat. Mutta Suomen kansa kestää taisteluissaan niin kauan kun se pysyy vanhoissa "ennakkoluuloissaan." Riistäkää ne siltä, ja se tulee myrskyjen ajeltavaksi lastuksi, ilman rauhaa, ilman satamaa.
Pyydän tässäkin turvautua "virallisiin todistuskappaleisin." Kuolevaisuussuhteita tutkiessani tapasin Lääkäriseuran Toimituksissa myöskin kertomuksen Kangasalan lääkäripiirin tilasta vuonna 1868, jonka on antanut silloin siellä asuva piirilääkäri E. von Bonsdorff. Hänen todistustansa käytän sitä kernaammin, koska omin silmin näin mitä hän kertoo, ja koska opin hänessä tuntemaan miestä, joka säälimättä pani voimansa ja terveytensä alttiiksi yhteisessä taistelussa ja myöskin osasi asettua kansan käsityskannalle. Hän sanoo: "Ei sovi kieltää, että useilta puuttui se vähinkin määrä, mikä ihmisen hengissä pysymiselle, vaikka sitä kuinkakin supistettaisiin, on välttämätön. Mutta siinäpä, ja siinä kenties enimmin, kävi ilmi kansan suuremmoinen altistus, kun ei vaikeimmissakaan oloissa kuultu väestön ilmoittavan nälästä tapahtuneita kuolemankohtauksia. Useimmiten sattui lavantauti tekemään lopun, tuottaen sen lohdutuksen, että kuolema oli tullut vähemmän hirvittävästä syystä. Mutta silloinkin kun ei lavantauti kohdannut, vaan kuoleman syynä oli yleinen nääntyminen, sanottiin tätäkin taudiksi, tavallisesti 'jalanpäälliseksi taudiksi', se on semmoiseksi taudiksi, jossa sairas oli jalkeilla, kunnes kuolema tuli. Tämä harso peite hädän kauhujen yli oli kuitenkin sekä hätääntyneille että näkijöille tarpeellinen lievitys aseman vaikeuksien kestämiseksi." Toisessa paikassa sanoo hän: "Koko tätä surkeutta jaksoi kestää ainoastaan sen tähden, että kärsimyksen ylenmääräisyys tylsistytti ja paadutti näkijää, kun ei ollut ihmisvoimassa mitään tehokasta apua sitä vastaan. Mitä silloin kärsittiin, sitä ei tule mikään kynä kuvaamaan, koska kansa ei tahtonut tuoda tuskiansa päivän valoon. Se kärsi täydellisesti vaijeten."
Arvokkaammilla sanoilla ja jalommalla päästökirjalla Suomen kansalle en voi lopettaa tätä lukua, kuin seuraavalla otteella Oulun läänin kuvernöörin, nykyisen senaattorin, parooni G. von Alfthanin virallisesta kertomuksesta läänin tilasta 1865—70: "Liikuttavalla alttiudella kärsi ja menehtyi satoja ja tuhansia, ilman että niiden mieleenkään joutui käydä käsiksi paremmassa tilassa elävien naapuriensa omaisuuteen, ja ihmeteltävällä pontevuudella ja itsensä kieltämyksellä kynti väestö uudestaan peltonsa, ja kylvi siihen sen siemenen, jolla kalvava nälkä olisi voitu hetkeksi sammuttaa."
Niin kesti Suomen kansa koetelmuksensa.