XIII.
1867 vuoden merkitys.
Taistelukentällä oli surman pitkä päivätyö vihdoinkin loppunut. Kuten ainakin miesten tappotantereella, nousi kysymys minkä voiton kansan uhraukset olivat tuottaneet, mikä merkitys äsken päättyneelle hirmu-aikakaudelle oli kansan historiassa annettava. Lohdutonta olisi niiden, jotka tahtovat kansojen kohtalojen johdossa nähdä kaikkiviisaan sormen, eikä ainoastaan ylivoimaisten luonnonlakien hillitsemätöntä leikkiä, ajatella että kaikki kärsimykset, kaikki alttius, kaikki jalo kestävyys ja pontevuus olivat olleet pelkästään hetken itsensäpelastus-vaistoa, ilman mitään vaikutusta omaan aikakauteen ja nouseviin sukupolviin. Oliko Suomen kansa todellakin kärsinyt ja haudannut toistasataatuhatta lastansa kaiketta pysyväisettä tuloksetta?
Osoittaahan historiamme useita ajan kohtia, jolloin kansamme on nääntymiseen saakka ponnistanut voimiansa ilman näkyvää toivoa. Me, jotka voimme laveammalta silmäillä tapauksia ja niiden seurauksia, käsitämme helposti, mitä hedelmiä olemme korjanneet kansamme kestävyydestä ison vihan hävityksissä, sen uskollisuudesta ja horjumattomuudesta "Suomen viimeisessä taistelussa."
Älkäämme yrittäkökään vertaamaan puheena olevia vuosia näihin äsken mainittuihin aikakausiin. Mutta yhtä hyvin pysyy vankkana ja lohduttavana totena, että se voitto, jonka kansamme tälläkin kertaa suunnattomilla uhrauksillansa saavutti, ei ole jäänyt tuottamatta pysyväistä tulosta. Näyttää välttämättömältä edistymiselle, että kansoja tuon tuossakin järkähytetään juuria myöten, jotta heräjävät tavallisten päivien unettavasta yksitoikkoisuudesta virkeämpään toimeen. Myrskyt henkisessä maailmassa ovat yhtä tarpeelliset kuin aineellisessakin.
Pahin haava suomalaisessa maataloudessa, kotitarpeen viinanpoltto, oli kyllä säätyjen päätöksen kautta 1863-64 vuosien valtiopäivillä saatu poistetuksi, mutta surullisena seisoi maanviljelijä aution "pränninsä" ovella eikä ymmärtänyt miten olla, kuinka elää. Wähimmin kääntyi hänen ajatuksensa karjaan, tuohon "välttämättömään pahaan", eikä enää ollutkaan "rankkia" saatavissa, joka oli ollut ainoana sen hengissä pysymisen ehtona. 1867 vuoden kato oli vihdoin vaikuttavana saarnana. Oli nähty mitä mökkiläisämmä oli lehmästänsä myynyt, ja rehukasvien viljelys sekä paremmat navettarakennukset rupesivat, kuten ihmeen kautta, näkymään kaikkialla.
Ojitetuilla pelloilla oli huomattu verraten parempi kasvu, koska niitä kutakuinkin oli voitu 1867 ja 1868 vuoden sateisina syksyinä aikanaan kylvää, ja lapiomiehet saivat ankaraa kiirutta. Kyllähän ojien tarpeellisuutta ennenkin tiedettiin, mutta "hullu paljon työtä tekee, elää viisas vähemmällä", ja "väittihän isäni, ettei hän ikinä mitään ole ojasta leikannut." Mutta nyt oli saatu kokea, mihin "viisaan" elämän-ohjeella ja "isän" neuvolla oli jouduttu, eikä tosiaan kukaan pyytänyt saada tätä uudestaan oppia. Wakaantunut maan-omistusoikeus turvasi jokaiselle hänen työnsä hedelmät. Ei mikään "Paavo" olisi ryhtynyt ojan syventämiseen, jos hänen työnsä ja hikensä ensi "revisionissa" olisi joutunut naapurin omaksi. Wähentyneet työvoimat, joista sitä paitsi rupesi tuntuvassa määrässä kilpailemaan kasvava kotimainen teollisuus, pakotti rupeamaan koneiden käyttämiseen. Nämä puolestansa tekivät viljellyn maa-alan laventamista mahdolliseksi, pelastaen työväen yksitoikkoisimmista ja raskaimmista töistä.
Mutta pää-asiana oli sittenkin yleensä virkistynyt henki. Edistyminen kaikilla aloilla on välttämätön jos tahdomme elää, se käsitys tuli yleiseksi. Tuntuvasti, ja oikein tuntuvasti, oli tultu huomaamaan, ettei "isiltä peritty tapa" sittenkään ollut mahdollisimmasti paras, ja ettei kaikki, mitä kirjoissa luettiin, ollut pelkkää herrojen hulluutta. On usein ihmetelty, että kansakoululaitoksemme kohta nälkävuosien jälkeen pääsi niin huomattavaan vauhtiin. Epäilemättä oli tämä luonnollisena ja välittömänä seurauksena siitä opista parempien tietojenkin tarpeellisuudesta, jota nälkävuodet säälimättömällä ankaruudella olivat tyrkyttäneet. Kirjallisuuden käyttäminen virkistyi luonnollisesti virkistyneen tiedonhalun yhteydessä.
Selvä on, ettei nälkävuosi semmoisenaan ja yksistään vaikuttanut sitä vireämpää toimeliaisuutta, jota sen jälkeen tapaamme kaikilla aloilla. Olihan muita ja mahtavia voimia päästetty liikkeelle. Edistymisen ehtona on yleisesti myötäiset olot, mutta nämät yksistään eivät voi tuottaa täydellistä menestystä, ellei kansa ymmärrä niitä eduksensa käyttää. Keisari Aleksanteri II oli meillä, kuten kaikkialla, murtanut henkisten voimien kahleet. Säätyjen kokoonkutsumisella ja avaamalla tien kansan enemmistölle valistukseen ja sen kautta osallisuuteen kansalliseen työhön, oli hän arvaamattomassa määrässä herättänyt mielet, virittänyt luottamuksen tulevaisuuteen ja kartuttanut sen luomiseen tarvittavat voimat. Ainoastaan siten voimme selittää sen rohkeuden, jolla kansan edustajat ryhtyivät taloudellisesti ahdingon-alaisena aikana Pietarin rautatienrakennuksen suureen, mutta monen mielestä arveluttavaan kansallisyritykseen. Sen menestyminen on sittemmin tehnyt mahdolliseksi rautatien jatkamista läpi erämaidemme, ja maamme saattamista jotensakin katkeamattomaan yhteyteen maailman kauppamarkkinain kanssa Hangon rautatien kautta ja jäänmurtajamme avulla. 1867 nälkävuoden merkitys semmoisenaan on siinä, että se syvästi järkähytti entiset tuotantotavat, että se kovalla iskulla herätti huomaamaan välttämättömyyttä täydellä todella ruveta käyttämään niitä edistyksen valtateitä, joita muut suotuisat olot kansalle olivat avanneet.
Siten muodostui tämän onnettoman vuoden tapaukset ja opetukset varsinaiseksi käännekohdaksi taloudellisessa historiassamme. Tavallaan saattaa sitä pitää "Suomen kansan viimeisenä taisteluna" ei suinkaan siten, ettei vieläkin ankarat katovuodet saattaisi tavata meitä. Kokeehan nytkin tuhannet kansalaisistamme kovia aikoja. Mutta auttamisen keinot ovat verrattomasti suuremmat ja helpommat, epävarma viljanviljelys ei ole enää ainoana maanviljelijän tulolähteenä, ja paremmin muokatut peltomaat, varhaisempi ja huolellisemmin toimitettu kylvö saattaa epäsuotuisemmissakin oloissa antaa parempia tuloksia. Wielä on meillä kuitenkin parantamatta eräs surkea kohta: tuo lukuisa irtolaisväestömme Kuopion ja Oulun lääneissä. Ei ole vielä keksitty mitään keinoa sen pysyväiseksi auttamiseksi, mutta ehkei ole tarpeellisella pontevuudella asiaan käytykään käsiksi. Warma on, että jos se on rahalla autettavissa, niin olisivat ne yhtä hyvällä syyllä liikkeelle pantavat kuin Wiipurin lahjoitusmaiden lunastamiseen. Toivokaamme, että keksitään keinoja ja ryhdytään niihin, ennen kuin uusi järähdys herättää meitä.
Jotensakin välittömässä yhteydessä nälkävuosien kanssa, vaikka ei suinkaan minään niiden seurauksena, oli se runsas rahatulva, jota kiihtynyt sahaliike tuotti maallemme. Epäilemättä vaikutti sekin tuntuvasti kaikenpuoliseen edistymiseen, mutta sen tuottamat seuraukset eivät valitettavasti ole kaikin puolin kiitettäviä. Säälimättä raasti silloinen sukupolvi vuosisatojen kuluessa, ilman sen omaa ansiota, kokoontuneita aarteita. Kauniit metsämme, jotka olisivat voineet antaa tasaista tuloa sekä nykyiselle miespolvelle että nousevillekin, näyttävät nykyään laveilla aloilla leikattavaksi valmiilta viljavainiolta, johon on päässyt nälkäinen karja vapaasti mellastamaan. Kun tukit ja hirret ovat myydyt, korjaavat paperitehtaat loput, niin ettei aidanseivästäkään ole saatavissa. Ja mitenkä käytettiin rahat? Tukkihuijarit joutuivat itse joukottain vararikkoon, jättäen miljoonia maksettaviksi heille luottoa antaneille yksityisille ja pankeille. Ja moni satatuhansista myynyt nauttii kenties nyt vaivaisapua. Lieneekö asiallisesti tosi, mutta ainakin on asemaa kuvaava tuo kertomus, että äsken nälkään kuolemasta pelastuneet maanomistajat juottivat hevosilleen samppanjaa. Surulla täytyy kansamme ystävien tunnustaa, ettei se sama kansa, joka oli niin ylevästi esiintynyt kovan päivän aikana, ollenkaan ansaitse samaa kiitosta myötäkäymisessä. Tätä se ei jaksanut kestää.
Eipä olekaan ihmiselle terveellistä se, minkä hän ilman omaa työtä ja ansiota sattuu saamaan. "Mitä huilulla ansaitaan, se rummussa menetetään", sanoo muinoinen sotamiesten sananlasku. Jos mikään on omiansa häiritsemään kansamme tasaista edistymistä on se juuri se ylöllinen ja vaatelias elämäntapa, johon metsärahat viettelivät, ja se näennäinen ahdinko, johon pakostakin joudutaan, kun metsätulot taas auttamattomasti hupenevat tahi lakkaavat. Näennäinen, sanon, syystä että meidän maassa on eletty silloinkin kun maanomistaja ei aavistanutkaan, että hänen metsästään voitiin löytää rahaa.
Tämmöisestä syystä saattaa vielä tulla koviakin aikoja. Toivokaamme, että Suomen kansa, jos niin tapahtuu, uudestaan osoittaa kaikki jalot ominaisuutensa. Jos saamme rauhassa jatkaa meille sopivissa valtiollisissa ja taloudellisissa oloissa, niin ei tarvitse olla epätoivossa voitosta.