FELIS DOMESTICA.
Hakamaa on alkukesällä parhaimmillaan. Kaikkialla on nuorten koivunlehtien aistimia ja mieltäkin hivelevää tuoksua. Notkopaikoissa on taas imelän äreä saniaisten haju. Ahopaikoilla puolukat muodostavat vaaleanpunaisine kukkamykeröineen ja kiiltävine tummanviheriäisine lehtineen kauniita aloja muistuttaen suomalaisaiheisia ryijyjä. Tuolla taas kanervikot, hiekkapohjalla kasvavat, antavat hakamaalle hienon, punertavan värityksen ja maassa pesiville linnuille erinomaisia suojapaikkoja.
Niin, ja sinne tiheään kanervikkoon olikin naarasteeri kaivanut yksinkertaisen pesäkuoppansa. Sinne se painuu hautovana näkymättömiin, jolloin ruskean- ja valkeankirjava värikin on erinomainen suojelusväri. Ja kun sen joskus täytyy jättää pesänsä syömishommissaan, jatkavat ruskeat ja täpläiset munat ja niiden alla oleva harva heinäpatja mainiosti suojelevaa yhdennäköisyyttä. Sitä ei huomaa helposti maata pitkin vaanien liitävä keltasilmäinen kanahaukka tahi teräväaistinen karjapolkua pitkin liikuskeleva kettu.
Ja kun aika on, tulevat pienet, untuvapeitteiset, keltaisenharmaat poikaset esille munista ja seuraavat emoa kanervikkoon. Pysyäksensä yhdessä antavat ne hienolla visertävällä äänellä tietoa itsestään. Hakamaan vaihteleva luonto tarjoo niille riittävästi suojaa ja ravintoa — lehtiä, siemeniä, hyönteisiä y.m. Turvalliselta tuntuu elämä emon erinomaisessa hoidossa! — Niin luulisi ja kuitenkin — — –
Tuleepa kanervikon läpi kulkevaa polkua pitkin muuan harmaa, mustaraitainen, notkearuumiinen kuljeksija.
Se etenee rauhallisesti, mutta äänettömästi ja varovasti. Joka askel on ikäänkuin edeltäkäsin harkittu ja punnittu. Nyt se pysähtyy kuin maahan naulattuna. Kanervikosta on kuulunut hienoa vitinää.
Kaikki sen aistimet ovat äärimmilleen jännitetyt. Hännänpääkin tekee kiemurtelevia, intohimoisia, käärmeentapaisia liikkeitä. Alaleuka vapisee suonen vedon tapaisesti ja kurkusta puristuu heikko, verenhimoinen, rumasti naukuva ääni. Kaikissa pikkuasioissakin ihmeellisen suhteellinen, siro ja notkea ruumis liikkuessa ikäänkuin kelluu käpälän alaisten pehmeiden ja joustavien polkuanturain nojassa. Käynti on näin ollen aivan äänetöntä, kun se kiertää ääntä kohti kanervikossa. Ei kuulu pienimmänkään oksan risahdusta. — Voimakkaassa ja sirossa notkeudessa on se verenhimoisen petoeläimen perikuva — kääpiöleijonan tahi raitaisen tiikerin pienoiskuva. Askel askelelta, mutta armotta, varmasti ja aavistamattomana kuin kuolema se lähenee onnetonta saalistaan. Ja niin se vihdoin saapuu "ampumamatkalle". — Kääpiöpensaiden oksien välitse se äkkää pientä, epämääräistä liikehtimistä.
Se painuu nyt maahan kaikki lihakset kokoonvedettyinä ponnahdusasentoon. Ja sitten seuraavassa silmänräpäyksessä seuraa raju hyppäys. Voimakkaat takaraajojen lihakset lennättävät ruumiin miltei nuolen nopeudella ja se sukeltaa kanervikkoon, niin että hieta tupruaa. Ensimmäinen, lähimpänä oleva rastaan kokoinen teerenpoikanen on auttamattomasti surman oma terävien ja käyrien kynsien pihdissä. Helposti kantaen saaliinsa lyhyissä voimakkaissa leuoissaan, se muutamilla pitkillä hyppäyksillä palaa polulle.
Seuraa sitten näytelmän julmin osa.
Polkua reunustaa entisen kaskenpolttajan pieni kasa kuivia puunrunkoja. Sen viereen se vie teerenpoikasen, jonka pienissä, mustissa silmissä kuvastuu täydellisen avuttomuuden ja suurimman tuskan ilme ja — päästää sen irti! Iloisesti yrittää raukka paeta lentäen, mutta on samassa taas pyydystettynä kynsien välissä, ollaksensa taas seuraavana hetkenä vapaa.
Märkänä ja pörröisenä se nyt ryömii ja koettaa pelastautua puunrunkojen alle. Turha on kuitenkin yritys, sillä kissa seuraa tarkalla kuulollaan kasan päällä liikuskellen sen pienimpiäkin liikkeitä. Useasti se pitkällä käpälällään vetää poikasen esille, asettaa sen eteensä ja hypnotisoi avuttoman terävällä katseellaan.
Tätä julmaa leikkiä jatkuu sitten, kunnes leikkikalu on niin nääntynyt, ettei siitä ole enää iloa.
Voimakkaasti iskien pitkät, terävät kulmahampaansa saaliiseensa se vihdoin nopeasti tappaa sen, musertaen rintakehän, keuhkot ja sydämen.
Samantapainen murhenäytelmä uudistuu sitten päivä päivältä.
Olen nähnyt tämänkaltaisen tapauksen rajoitetulla hakamaalla. Parin viikon kuluttua oli teerenpoikueesta, jossa oli yhdeksän yksilöä, ainoastaan kaksi jäljellä.
On sanottu, että kissa on tyhmä eläin verrattuna koiraan. Mutta toiselta puolen, kun on kyseessä verenhimo ja elävän saaliin pyydystäminen, on se koiraa paljon ylivoimaisempi. Sen kekseliäisyys ja viekkaus ovat silloin kerrassaan ihmeellisiä. Mainittakoon tässä muutamia tapauksia.
Talossa on korkea rakennus. Räystään alla ole van ja ulos pistävän kattohirren päälle oli paarmalintu rakentanut pesänsä. Siinä piipottavat poikaset.
Alhaalla pihalla on talon kissa huomannut sen ja leukojaan rapsauttaen ja naukahtaen se tarkkaa kauan ja terävästi poikasten eleitä.
Selvästi sen aivot työskentelevät, miten päästä poikasten kimppuun? Ulkoapäin on sileitä lautoja pitkin pääsy mahdoton ja vintille johtaa pesästä vain pieni aukko lautojen välitse. —
Sittenpä se äkkiä pitkillä harppauksilla hyppää rakennuksen ovea kohti ja — katoaa. Kaikesta huomaa, että se on keksinyt jonkin tavan, jolla saisi linnunpoikaset pyydystetyksi.
Odotan jännityksellä, mitä seuraaman piti. Eipä aikaakaan, niin jo näkyy vinttiin johtavasta aukosta pitkä kissan eturaaja pistävän esiin. Se venyy ihmeteltävän pitkäksi ja haparoitsee tukkia pitkin. Vihdoin se tavoittaa pesän, josta se samassa tempaa yhden poikasista, joka romahtaen putoo korkeasta paikastaan eteeni nurmelle. Käpälä katoo sisäpuolelle.
Montakaan minuuttia ei ole sen jälkeen kulunut, kun kissa tulee nopeasti samaa tietä takaisin, ottaa edestäni puoleksi kuolleen linnun suuhunsa ja loikkii tiehensä.
Kuten huomaa, oli tässä kysymyksessä perinpohjainen harkinta, monta johtopäätöstä ja ripeä ja järjestelmällinen toimeenpaneminen.
Kissa ylipäänsä välttää vettä. Jos se sattuu astumaan lätäkköön tahi vetiseen mutaan, potkia lipsuttaa se kuin mikäkin tanssijatar koivillaan eri suuntiin. Siinä luonnollisesti tulee ilmi myöskin sen harvinaisen pitkälle kehittynyt puhtauden- ja siisteydentunne. Se ei kuitenkaan estä sitä käyttämästä eri tapauksissa hyväkseen veden antimia, kun saaliin pyydystäminen on kyseessä.
Minulla on tiedossani tapaus, jolloin kissa pyydysti ahkerasti sorsia vedestä -! Maasto oli ruokoinen ja kaislainen, matalahko torpan kotiranta, jossa sorsat elelivät kernaasti. Suurilla kivillä tuntikausia väijyen pyydysti torpan musta kissa sorsanpoikasia veteen hyppimällä. Verinäytelmä kanervikossa uudistui siellä, joskin toisessa muodossa!
Mutta kissa on myöskin kalastaja. Muuan huvilanomistaja kertoi minulle, että hänen Mikkonsa oli oppinut huvilan matalalla hiekkarannalla pyydystämään pieniä ahvenia.
Kuten tunnettua, valitsevat eri kalalajit tarkasti kutupaikkansa.
Varsinkin salakka on siinä kohden hyvin — sanoisinko vanhoillinen.
Huvilani rannassa Päijänteellä on — luultavasti ikivanhoista ajoista saakka — salakkain kutupaikka. Sinne ne tulevat pikkukiviselle rannalle kutemaan vaikkapa veneiden väliin; nousten aivan matalalle veden rajaan saakka. Yhtä säännöllisesti kuin näille kutupaikoille silloin saapuu ahvenia, koskeloita ja hevosjuotikkaita, ilmestyy sinne kulkukissoja. Kissat pyydystävät salakoita väijymällä pienillä rantasärkillä, joista ne äkkiä karkaavat kutevien kalojen kimppuun ja sieppaavat niistä jonkin kynsillään.
Tällaiset kulkukissat ovat muuten — kuten useimmat kotikissatkin — mitä vahingollisimmat. Asetan ne siinä suhteessa kana- ja varpushaukan, huuhkaimen ja korpin rinnalle.
Jokainen, joka on kotinsa lähettyvillä koettanut saada nauttia siitä puhtaasta ilosta, minkä pikkulinnut tuottavat, tuntee sen hyvin. Ja juuri tällaisia lintujen rauhoitettuja pesimispaikkoja ne ihmeellisellä vaistollaan hakevatkin. Kun ne tavallisesti liikkuvat öisin samoillen pitkiä matkoja, olemme usein voimattomat torjumaan niiden tuhotöitä.
Kaikki maassa ja pensaissa (kerttuset) sekä huoneiden nurkissa, pinoissa j.n.e. olevat pesät ne hävittävät ennen pitkää. Pesimispöntötkin ovat niiden hävityksen esineinä. Väijyen niiden katolla tahi roikkuen aukosta tahi sen alla olevasta istuinpaikasta ryöstävät kissat nekin.
Jokaisen eläinystävän velvollisuus on — jo naapurienkin tähden — olla pitämättä kissaa talossaan.