MYÖHÄISSYKSYINEN ERÄRETKI HÄMEEN SALOMAILLE.
Sain kuin sainkin koulutuntini järjestetyksi muille viideksi päiväksi, kuitenkin vain siten, että siihen vuodenaikaan — marraskuun alussa — sattui kaksi keisarillista lupapäivää lähelle toisiaan — olihan ryssien ajoista sentään jotakin iloa!
Olin päättänyt lähteä kotikaupungistani Hämeenlinnasta Lahden kautta
Verhon kartanon ihanille metsästysmaille.
Matkavarustuksiini kuului kolme erinomaisen luonnollista teerinkuvaa, kiikari, sukkapari sekä vähän alusvaatteita, sadetakki, uistin, joukko haulikon panoksia ja ennen kaikkea S.K.K:n koiranäyttelyssä palkinnon saanut Karma-koirani.
Aikaisin aamulla, pilkkopimeässä, lähti laivamme Vesijärveltä pohjoiseen tiukasti kilpaillen erään toisen, kirkkaasti valaistun laivan kanssa. Pimeä oli vielä Padasjoen laivasillalle saapuessamme. Ainoastaan silloin tällöin ilmaisi selältä tuleva hieno tulenvälkähdys — joku matkustaja siellä sytytti savukkeensa — syysaamun hämärässä uinailevan laivasillan paikkaa, kunnes äkkiä, kuten taikasauvalla, laivan valonheittäjä kirkkaalla valollaan valaisi elävän kuvaelman isäntineen, emäntineen, ukkoineen ja akkoineen, koppineen, hevosineen ja rattaineen, aitaukseen makasiinin takana kiinnitettyine viimeiselle matkalleen lähtevine lehmineen.
Jo matkan päästä näin, että Verhon kartanon hyvästä hevosenhoidosta kunniapalkinnon saanut tallimies Artturi oli vastassa Pomoineen.
Karma oli haltioissaan, hyppeli ja haukkui kuin riivattu, etten ollut saada rattaille nostetuksi.
Nopeasti sujui maamatka hyvällä Pomolla kartanoon.
Isäntä ajettiin liikkeelle, ja kun kahvit oli juotu, tärkeimmät kaupungin uutiset kerrottu, vei meidät Pomo, jota Artturi minun pyynnöstäni ei ollut riisunut, hyvää vauhtia Harilan ulkotaloon, jossa tiesin olevan erinomaisia jänismaita.
Matkalla otettiin kuitenkin "vanhan Lienan" tuvasta tienhaarasta muuan ajokoira, jonka penikkana olin luovuttanut eräälle silloiselle Padasjoella asuvalle metsästystoverilleni.
Ilo oli kuten Karmakin, jonka penikka se oli, erinomainen ajokoira, ja yhdessä ne muodostivat koppelin, joka pani harjut ja laaksot, selät ja järventakaiset metsät kajahtamaan, metsänkulkijan sydämen nopeammin sykkimään.
Aamu oli ihana, kirkas ja raikas. Ohut lumikerros peitti syksyiset rumuudet. Papuhaasialta rääkkyen lentävä närhi ja hieno, miellyttävä riihen haju ilmaisivat talojen läheisyyttä. Pieni Konnunkoski lauloi lumivalkealta vuoteeltaan pehmeitä, tummia säveleitään rattaan pyörien kaihomielisen rätinän säestämänä.
Itse tunsin keuhkoissa ja ruumiinpienimmissäkin sopukoissa sitä selittämätöntä hyvinvointia, jota luonnonystävä tuntee päästessään kaupungin touhuista hetkeksi luonnon pyhäkköön. Niin, ne ovat nuo tunnelmat ihmiselämän juhlahetkiä, jotka sitten hienoina utukuvina jäävät muistojen maailmaan ikuisiksi ajoiksi…
Maa oli vielä vahvassa huurteessa, kun Harilan hakamailla päästin koirat irti.
Ennen pitkää oli haku käynnissä.
Jänis oli ahomaalla aamuyönä herkutellut syöden rölliä ja nataa, jyrsinyt ahon yli vievän karjapolun vieressä kasvavaa karjan lannoittamaa rehevää nurmikkoa.
Haku oli ensiluokkaista, kuten ainakin. Hännät liikkuivat voimakkaasti ja tasaisesti, niin että hallanviemät, kuivat sananjalat kahisivat ja lämmön viimeiset jätteet, kesänsiniset kellokukat hurjasti heiluivat.
Ahon vieressä olevan pienehkön suon reunassa saivat koirat jäniksen liikkeelle, kohottaen samalla voimakkaan haukun.
Ei milloinkaan kaiu haukku niin kuuluvana kuin syksyn aamutunnelmassa.
Jänis painui matalaharjanteiselle, kylätien ja karjapolkujen risteilemälle Maakesken kylän takamaille. Teki komean kierroksen, mutta palasi takaisin ahomaalle, jossa joutui selkäreppuuni.
Syötyäni Nakkilan nahkiaisilla katetun voileivän sekä vastakeitetyn maksapalan — erinomaista reppuruokaa — painuin Kallioisten torppaa kohti.
Koirat saivat sitten uuden jäniksen liikkeelle torpan läheisyydessä olevan harjun rotkossa, josta se läksi kiertämään harjun molempia lappeita, pysyen yksinomaan metsässä. Loppui senkin poloisen elämä karjapolulla harjun alareunassa. —
Kun syksyinen aurinko jo rupesi koristamaan takamaan honkia kultasivellyksillään, oli aika lähteä kotiin päin, varsinkin kun teerikukko Niemistönmäen visakoivuisella valtakummulla vielä oli laittamatta.
Soudatin itseni torpasta kartanonpuoleiselle Niemistön maalle, jossa paikkasin erään sala-ampujan kokkopahan seuraavan aamun varaksi.
Saavuin kartanoon juuri, kun vanha Liena juhlallisesti ilmoitti, että sauna oli valmis. "Lehtuor olis hyvä ja tulis oitis!" lisäsi.
Jaa, kyllähän tässä maailmassa on paljon hyvää, mutta kysyn: mikä vetää vertoja sille nautinnolle, jonka kaupunkilainen tuntee päästessään öisen laivamatkan ja sitä seuranneen kokopäiväisen metsäsamoilun jälkeen oikeaan hämäläiseen maalaissaunaan?
Jo aamuhämärissä läksin seuraavana päivänä sala-ampujan kokolle, ollakseni asemissa teerien puihin noustessa.
Kauan sain kuitenkin — kuulo- ja näköaistit korkeimmilleen jännitettyinä — odottaa. Teeriä ei vain tullut; niinpä ei kuherrustakaan mistään päin kuulunut. Arvasin heti, että parvi ei ollut sinä päivänä Niemistön maalla. Mainita tulee kuitenkin, että yksitoikkoisuutta katkaisi tähän vuodenaikaan harvinainen punarintasatakieli ja talitiaiset, jotka iloisesti kellivät ja häärivät kokon ympärillä.
Olin jo päättänyt kavuta alas kokosta, kun äkkiä kuului kokotus ja siipien suhina aivan läheltä, ja iso teerikukko istua suhahti läheiseen koivuun. Tuskin oli pamahtanut ja ruudin savu vähän hälvennyt, kun tulee toinen samaa tietä ja joutuu saman kohtalon alaiseksi. Vähän ajan kuluttua kuuluukin jo ajajan kuivia puolukan varsia ja kanervia tallaavien anturain rapinaa. Ajajani, aito metsämies muuten, kertoi, että teerit olivat olleet hyvin kaukana Saksalan puolella ja että pääparvi oli lentänyt poispäin ajajan pään yli. Ainoastaan muutama yksilö oli totellut ja suurella vaivalla saatu "kyörätyksi" kokkoa kohti.
Kun päivä oli valjennut, huomasin, ettei kokkopaikka ollut oikein valittu: se oli liian avonainen ja liian matalapuinen, käyrää koivikkoa kasvava ylämaa. Näköala oli kuitenkin mitä ihanin yli Päijänteen aavojen selkien.
Riensimme nyt rantaan, sillä aikomukseni oli vielä samana päivänä käydä suuren Virmailan saaren itäpuolella olevilla pienemmillä saarilla, joissa tavallisesti oli jäniksiä ja joihin oli noin tunnin soutumatka yli suuren selän.
Hiljaisina, autioina lepäsivät nyt syksyisessä komeudessaan Kirkkoselän aavat, sittenkun tiirat ja lokit olivat jättäneet kesäiset asuntonsa ja siirtyneet etelään paremmille apajille. Ei edes "kakarien" surunvoittoista, valittavaa huutoa kuulunut mistään. Kaukana lännessä kimaltelivat Inkilän lahden pohjukasta nyt asumattoman huvilani, Kerttusalon, ikkunat syysauringon keltaisessa valossa, tuoden terveiset kesäisistä elämyksistä, hauskoilta pyynti- ja kalaretkiltä.
Ilo ja riemu oli siirtynyt vesien alakerroksiin — olihan nyt siikojen ja muikkujen valta-aika…
Ensimmäisessä saaressa — Papinsaaressa, johon päästin koirat, ei ollut jänistä, vaikka jäniksen "pommeja" olikin runsaasti. Aloin jo aavistaa pahinta, sillä yhtä tyhjä oli myös noin kahden kilometrin pituinen Hietasaari. Viimein päästin koirat noin niinkuin leikin vuoksi edellisten välillä ja likellä olevaan Tupasaareen, jossa tavallisesti ei ollut jäniksiä. Olin siitä nytkin niin varma, ettemme menneet maallekaan, vaan istuimme veneessä, pyssy veneen tuhdoilla ja rupesimme eväitämme syömään ensimmäisen kerran sinä päivänä.
Tupasaaren etelä- ja keskiosa on tiheätä havumetsää kasvavaa sileätä hiekkarantaista tasankoa, jotavastoin pohjoinen osa on korkeakallioista ja lohkareista, jyrkkärantaista ylänköä.
Tuskin olivat koirat painautuneet tiheään havukkoon, kun jo kuului raju haukunta ja iso kettu tulla tupsahti metsästä ja sivuutettuansa veneen kokan noin metrin päästä, katosi ennen pitkää näkyvistä, juosten sileätä hiekkarantaa.
Nyt selvisi minulle, mikä oli kaiken elämän saarilta tuhonnut.
Riensin sille paikalle, missä vuoret saaren pohjoisosassa laskeutuvat tasaista maata kohti. Haukku kuului kiertävän saarta, ja sitten näin ketun heleän keltaisena korkealla vuorella, aivan äkkijyrkänteen partaalla, somasti hyppivän kiveltä kivelle, paadelta paadelle, nopeasti läheten.
Näky on hurmaavan kaunis, iso Tehinselkä taustana. Oikeinpa säälintunne valtaa mielen, kun täytyy äkkiä lopettaa kaikki tuo notkeus, kaikki tuo elämänilo ja -halu.
Siinä se nyt makaa kyljellään hienolla valkoisella hiekalla. Poissa on lihasten kiinteä notkeus, ainaiseksi sammunut on pienten kiiltävien silmien pistävän terävä katse. Mutta kun ajattelen tyhjiä, elottomia saaria ja kaikkia niitä kauheita surunäytelmiä, jotka täällä varsinkin lintujen pesimisaikana ovat tapahtuneet, jää hautauslaulu "integer vitae, scelerisque purus" laulamatta!
Äänetön, hiljainen pimeys vallitsee selillä ja hivelee ruumista sametinhienona takaisin soutaessamme. Ainoat elonmerkit ovat airojen pehmeät kosketukset veteen ja kaukaa pikkukotien ikkunoista kirkkaasti tuikkivat valotervehdykset.— — —
Kolmannen ja samalla tällä kertaa viimeisen erämatkani alotin taas kokossa istuen.
Metsästysalueeni oli nyt aivan toisella suunnalla, Verhon kartanon ja
Evon kruununpuiston välisellä edelliseen kuuluvalla laajalla takamaalla.
Metsänriistaa oli tällä alueella, joka oli havumetsää kasvavaa, tasaista järvi- ja suorikasta nummimaata, ennen sangen runsaasti. "Lönnin kulma" oli kuuluisa linnuistaan ja sittemmin hirvikannastaan.
Kokko, jonka olimme aamuyönä pystyttäneet, sijaitsi takamaalle johtavan syväraiteisen metsätien vieressä, suuren vasta viljellyn Kukkarosuon ja erään pienen metsäjärven, Kukkarojärven, välisellä niemekkeellä. Paikan olin, kuten sitten huomasin, hyvin valinnut, sillä teerit olivat aikaisemmin syksyllä tottuneet pitämään Kukkarosuon kykkiä jokapäiväisenä laitumenaan. Kiertäen suot ja lähellä olevat järvet ajoi ajajani havumetsässä olevat teerit miltei yksitellen kokolle. Sain niitä aamupuhteessa kuusi kappaletta.
Saatuani koirat, jotka ajajani jo edellisenä iltana oli vienyt erääseen lähellä olevaan torppaan, päästin ne heti ja rupesin painumaan puistontapaista nummimaata pitkin kauemmaksi takamaalle, suurta Tarusjärveä kohti.
Vähän matkaa kuljettuani kuului koirien haukuntaa ja kauas yli salomaan kantava omituinen, komea, puhaltava ammuminen suon reunalta erään matalan harjun takaa. Nousin nopeasti kummulle ja sieltä sain nähdä näyn, joka ei koskaan mielestäni haihdu. Siinä seisoi harvinaisen suuri ja komeasarvinen, miltei musta, hohtavan valkeakoipinen uroshirvi ja vieressä tiukasti sen kupeeseen painautuneena naarashirvi. Molemmat kääntyivät samassa kiintonaisessa asennossa, koiraksen vähän väliä äänekkäästi ryhkiessä, haukkuviin koiriin päin.
Syysauringon kylmänheleässä, hienon suonsavun verhoamassa kauniissa valossa, huurteinen maa taustana, oli näky kerrassaan suurenmoinen.
Tällaisia tilaisuuksia ei luonnon ystävälle usein tarjota ja ne painuvat hänen mieleensä ja muistiinsa kuin kallisarvoisen timantin uurteet sileäksi hiotulle lasipinnalle. —
Huusin koirat pois, ja hirvet jäivät paikalleen omaan valtakuntaansa korven helmaan yhä toisiinsa painautuneina.
Hirvet kuuluivat siihen suureen kantajoukkoon, joka siihen aikaan asusti Verhon takamailla. Nyt on hirvi siellä harvinaisuus, kaikki ovat ne, nuo eläinkuntamme komeimmat edustajat, vuoroonsa kaatuneet vaanivien salametsästäjien luotien lävistäminä.
Kuljettuani eteenpäin noin kilometrin matkan saivat koirat liikkeelle ketun. Näin sen vilahdukselta, kun se hyppäsi vanhan aidan yli. Haukku painui kauaksi ja ennen pitkää kuulumattomiin Anttoisten ylänköä kohti.
Itse etenin yhä kauemmaksi, koska haukku oli edentynyt matkani suuntaan.
Pienestä Takajärvestä ammuin seurastaan myöhästyneen allin.
Mutta minulle oli suotu onni tällä harvinaisen vaiherikkaalla erämatkallani ihailla vieläkin erästä mieltä kiinnittävää näkyä. Saavuttuani Tarusjärven rannalle näin keskellä järveä neljä joutsenta rauhassa uiskentelemassa. Minulla on ollut tilaisuus oleskellessani Uudessa Kaarlepyyssä syksyisin meren ulapalla nähdä suuria joutsenparvia ja kuulla niiden kaihomielisiä torven ääntä muistuttavia pitkiä säveliä. Mutta missään ei niiden hohtavan valkoinen, kevyt, kelluva, siro muoto ole tehnyt niin ihanaa vaikutusta kuin täällä Hämeen helmassa, tumma sisämaan hongikko taustana.
Päivä oli jo pitkälle kulunut, kun koirat palasivat. Kettu oli kaikesta päättäen mennyt koloon. Päätin näin ollen lähteä paluumatkalle kuitenkin toista tietä. Kuljettuani noin kilometrin matkan saivat koirat liikkeelle jäniksen, joka minun onnistui kahden kierroksen jälkeen saada reppuuni.
Kun jänis oli ammuttu, huusin koiria, ja Karma tulikin, mutta Iloa ei vain näkynyt. Huusin ja puhalsin torveen kuin riivattu, mutta Iloa ei tullut sittenkään.
Ennen ampumapaikaltani lähtöäni tein kuitenkin pienen kierroksen sen ympäri, ja tuskin olin montakaan metriä kulkenut, kun erään tiheän kuusen alimpien oksien alta kuului rapinaa, ja kun kurkistin oksien välistä, näin siellä Ilon pienenä ympyriäisenä pallona rauhallisesti makaavan, heilauttaen minulle ystävällisesti hännänpäätä tervehdykseksi!
Kovin oli uupunut.
Kuulin sittemmin, että Ilo oli päiväkauden juuri ennen tuloani ajanut kettua Mainiemen harjulla, joten sillä oli neljäs päivä menossa.
Maantien vieressä likellä Heinäjoen torppaa saivat koirat vielä liikkeelle jäniksen, jota en kuitenkaan saanut. Tein maantiellä pahan "pummin"! —
Heinäjoen emännällä oli sattumalta kahvipannu tulella, niin että tulin varsin sopivaan aikaan. Sieltä sain myös kyytihevosen kartanoon, jonne tulin iltahämärässä.
Ja niin tuo myöhäissyksyinen eräretkeni salomaille oli päättynyt.
Tulos ei ollut suuri, mutta sehän oli vain sivuseikka. Pääasia oli, että taas olin saanut todeta Hämeen luonnon voivan myöhäisellä syksylläkin luonnonystävälle ja salomaan vaeltajalle tarjota mitä ihanimpia vaikutelmia ja mitä suurinta, puhtainta nautintoa.