"VANHA ISÄNTÄ".
Jokainen teistä tuntenee jonkun vanhan isännän?
Sana "vanha" tietää, että on kyseessä vanha ei ainoastaan ikään nähden, vaan ennen kaikkea kotitalossaan vanha. Vanhan ajan kansalla oli "papaksi" jääminen taloon aivan yleistä; — nyt ei tuo tapa enää ole niin tavallinen. Sota-ajan isäntien kesken se on mahdotonta — nehän tulevat ja menevät ja suhtautuvat taloon kuin ilves jäniksenottopaikkaan.
Niin, taatot ne muodostavat aivan erikoisen, korkeasti arvovaltaisen kansanluokan.
Nykyjään, kun kaikki maailman ihmiset, joilla on jotakin yhteistä, liittyvät yhteen kuin kurki ja suo ja pitävät vain kokouksiaan, niin olisi toivottavaa, että myöskin "papat" pitäisivät kokouksen. Varmaan pyytäisin päästä siihen mukaan sivulta katsojana ja pyytäisinpä vielä Lampénin Ernstinkin. Kyllä vain meille niin vanhoille kuin nuorillekin olisi siellä nähtävää ja opittavaa. Kokousajaksi olisi varattava vähintäin viikko, sillä ei keskustelua ja vilkkaita esityksiä ainakaan tulisi puuttumaan!
Vaarit ovat hauskoja, puheliaita ja usein leikillisiä, mukavia poikia. Ne ovat paikkakunnan eläviä sanakirjoja. Kysy jotakin, mikä koskee paikkakunnan viimeisen puolivuosisadan historiaa, niin saat sen varmasti tietää. Samassa talossa usein koko pitkän elämänsä viettäneenä ja erinomaisine muistineen hän tietää kyläkuntansa ja paikkakuntansa kaikki merkillisimmät tapahtumat.
Hän voi kertoa sinulle kirkkoherroista ja nimismiehistä, talojen vaiheista, eri juhlien vietoista, pahoista ja hyvistä hengistä, murhista ja rosvoista, raipparangaistuksesta ja viinanpoltosta, nälkävuosista, kalastuksesta ja metsästyksestä y.m. loppumattomiin.
Kun vanha isäntä huomaa, että pidämme suuressa arvossa niitä tietoja entisistä ajoista, joita häneltä koetamme houkutella esiin, innostuu hän kertomaan näitä rakkaita muistojaan oikein porvoon mitalla ja saamme hänestä hyvän ystävän. Sieltä tulee kuin Konkkalan kaivosta. Kun tällaista vanhaa poikaa haastatellaan, on kuitenkin kaksi seikkaa muistettava: ne ovat ensinnäkin iso pannullinen tulisen kuumaa kahvia (ennen muinoin pieni "puolkuppi") ja mahdollisimman pitkä ja komea sikari sekä pääkysymykset jo etukäteen paperille merkittyinä. Niiden ympärillä sitten kysymykset kiertävät ja kaartavat kuin vanha kettu epäillyn myrkkysyötin ympärillä. Kun 75- 80-vuotiaan suutaltat ovat jo kuluneet loppuun eikä siis mikään estä sanatulvaa, tulee sitä niin paljon ja niin nopein kääntein, että on arvan mahdotonta merkitä muistiin kaikkea, mitä tahtoisi. Jos muisti pettääkin tahi synnynnäinen leikillisyys houkuttelee laskettelemaan vähän liikoja, niin voi kuitenkin pelastaa sangen arvokkaita sivistyshistoriallisia y.m. tietoja joutumasta perikatoon.
Tekijällä on ollut onni saada tällainen vanha isäntä lähimmäksi monivuotiseksi kesänaapurikseen ja hyväksi ystäväkseen. Sain häneltä niin paljon tietoja, että kirjoitin suurimmaksi osaksi niitä käyttäen kokonaisen kotiseutukirjan.
Esaias eli eläkkeellä kotitalossaan, jossa hän oli ollut isäntänä parhaimman elämänsä ajan. Suku on paikkakunnalla vanhoista ajoista niin juurtunut, että hänen sukulaisiaan oli monessa talossa siinä osassa pitäjää. Kun nykyisenä isäntänä talossa oli hänen vanhin poikansa, vietti hän siellä rauhallisia vanhuuden päiviä.
Tuollaisella eläkevaarilla on muuten aivan erikoisasema talossa. Hän viettää siellä, talon vanhan, keltasilmäisen kissan tavoin aivan itsenäistä, talon huolista ja hommista vapaata elämää. Niin, kissalla on todella aivan oma erikoisasemansa talossa muihin kotieläimiin verrattuna. Koira seuraa ihmistä, liittyy häneen ja on hänestä aivan täydellisesti riippuvainen, nöyrä alamainen. Kissa liittyy taloon, mutta viettää siellä aivan itsenäistä elämää antaen palttua ihmisten hommille. Siellä se liikkuu, tulee ja menee — oman päänsä mukaan.
Niin vanha isäntäkin. Hän asuu omassa tuvassaan, auttaa talonväkeä vain silloin, kun voimat antavat myöten tahi muuten on halua, pitää omaa "talouttansa" omain tapainsa mukaan ja tekee kaikenlaista pikkuhommaa talon hyväksi. Hän rakastaa ja lellittelee lastenlapsiaan, jotka puolestaan tavallisesti lämpimästi rakastavat ystäväänsä vaaria — mutta osaa niille joskus rähistäkin. Hän polttaa omaa viljelemäänsä tupakkaa vanhalla äkkiväärällään, käy kirkossa, kalastaa rysillä kutuaikana ja myöhemmin onkii.
Esaiaksella ei ollut lastenlapsia. Hänen parhaat ystävänsä olivat talon kissa, lihava kankeajalkainen tiistikoira ja palvelijan pikkunen, hento, keltatukkainen ja sinisilmäinen Elle-tyttö.
Esaias oli melkein joka päivä ongella. Meidänkin lahdessamme kuului usein hänen äänekäs rykimisensä, niin että saaret ja metsät kajahtivat. Mutta kun hän lähti liikkeelle, ei paljon kaloja saanut. Saaliinsa hän antoi kissalle, ja Halli, joka uskollisesti istui pöydän vieressä lyhyen, väräjävän kippurahännän varassa, sai ruokapöydän antimia ja Ellelle hän keitti voimakasta kahvia monta kertaa päivässä.
Kun hän onkimatkoillaan poikkesi iloksemme meille, ei koskaan puuttunut puhelunaihetta. Ja kun Esaias oli aivan ensiluokkainen leikinlaskija, kuunteli hänen hauskoja, paikkakunnan murteella esitettyjä kertomuksiaan vaikka kuinka kauan.
Paitsi edellämainittuja suosikkeja oli Esaiaksen hartaan huolenpidon alaisena vielä neljäskin, hänen omenapuutarhansa. Puut hän oli itse istuttanut siemenistä, kasvattanut ja lannoittanut, ja nyt ne olivat hänen ilonsa, kun olivat täynnä omenoita. Mutta tuottivatpa ne joskus huoliakin, kun "aidan takaiset" yöllä ahdistivat.
Silloin tuli isäntä lainaamaan "amisjoonia" ja aikoi vanhan tulilukkonsa rämähdyksellä peloittaa yöllä kaikki "pirun purlakat" ja "omenakasakat" pois.
Kun hän kävi meillä tahi meiltä tultiin taloon, jakeli hän aina sanoilla "takka praa" omenoita tuliaisiksi. Esaiaksen merkkipäiviä oli, kun hän läksi omenoita myymään kirkonkylän syysmarkkinoille.
Ulkonäöstään ei hän arkipäivinä paljon välittänyt. Tavallisesti liikkui hän pitkässä, kuluneessa, paikatussa, mekon tapaisessa takissa vanha hihna vyönä ja vanha huopahattu alaskäännetyin reunoin päässä.
Todella liikuttavan näyn tarjosivat Esaias ja Elle, kun käsi kädessä tulivat mäkeä alas huvilaan. Toinen oli vanha, ränstynyt, kovin ontuen ja raskaasti nojaten paksuun, kiiltäväksi kuluneeseen, mukulaiseen katajakeppiin, toinen pikkuinen, kalpea ja hento lapsi. — Myöhäistalvi ja varhaiskevät ihmeellisessä sopusoinnussa!
Seuraavassa esitän muutamia niitä tietoja, jotka Esaias antoi paikkakunnan murteella minulle kokemuksensa nojalla:
* * * * *
Muikku kutee elell’ miesten päivää. "Luukkaast' verkot vetien" sanotaan.
Siika: "Simost' siika siipiins' lähtie." Se kutee muuten "lailas veless". Juhannuksena se menee syvimpiin vesiin ja lähtee sieltä Simona liikkeelle.
Kuore kutee "kun sammakko korraa." Kuoreesta sanotaan muuten, että "kuore ja pukki haisee yhlelle samalle".
Särki kutee, kun leppä on hiiren korvalla.
Ahven kutee "siin' haukien kans' yhless'".
Salakka kutee kolmasti, kesäkuun alkupuolella, kun suopursu kukkii, 8 viikkoa sen jälkeen, kun ruis hedelmöi, siis Juhannuksena ja heinäkuun keskipaikkeilla.
Lahna kutee myös kolmasti ja jotenkin samaan aikaan kuin salakka. Niiden nimitykset ovat tähkälahna (ruis tähkällä), hedelmälahna (ruis hedelmöi) ja valkenemislahna (ruis valkenee heinäkuulla).
Säynävä nousee Eerikin päivän tienoilla jokiin.
Made kutee helmikuussa, mutta "Heikin päivästä rysät vetien".
Kiiski: "kiiski kutee joka kalan kanss'".
Ankerias nousee hernemaihin, joissa se syö hernekasvien kukkia. Tosi tarinana kertoi ukko, että ankerias Virmailassa meni kerran saavin alle ja "teki poikaset"!
Hauki kutee "kahlen puolen vapunpäivää".
"Kirshauit" ovat pieniä eivätkä kude, vaan nousevat muuten rannoille lämmittelemään.
Onkiminen onnistuu parhaiten läns'päivä- (lounainen), murkina- (kaakko) ja etelätuulella. Hyvän tupakan sylki on eduksi, samoin, jos pahlaimella lyö veteen. Kala silloin "meinaa, että siell' on toisia syömäss' ja menee sinne kanss'!" "On kuni kuhtu kaloille". "Uimamiehen kantapään takana on jäävelist' kaloja." Madoista ovat "savimadot" parhaimmat, s.o. sellaiset onkimadot, jotka on löydetty savimaasta.
Kun kysyin ukko Esaiakselta, oliko taikoja kalastukselle, vastasi hän heti: "ei taikoja, kun on vesieläin niin puhlas".
Teeri soi jäällä enimmiten silloin, kun "ei sille peäse rejell', suksill' eikä milleän". Taistelu on mitä ankarin. "Ai jäävel' kun jäi höyheniä, siin' ol' höyheniä, ett' olis' saanu' korvatyynyn. Erotaan pois ja niin taas juopuu toisen nuppuun kiinni."
Yhdeksän viikkoa on talveen ja yhdeksän viikkoa kesään teerin kuherruksesta (ne kuhertavat syksyllä ja keväällä). "Niin kauan mehtäss' soi, kun haavan leht' rapisien rupie." Sointipaikakseen valitsee se "satoja vuosia" saman seudun. Kallioinen, itäpuoleen kaatava, kuivashonkaa kasvava maa on sille mieluisinta.
Soinnin kuvaa kansanmetsästäjä seuraavasti:
Ensin se yhden aikaan naputtaa ja sitten kuuluu "kehnäämistä eli suhistamista ikäänkuin pyssynpiippua veittell' hierois'". Kun se lakkaa, nousee se männynlatvaan ja röhkii kuin sika tahi kolittaa kieltään, että kuuluu puolen kilometrin päähän.
Soidessa mehtäksellä on pää pystyssä ja pyrstö levittäin pystyssä. Se lyö siipiään mahan alle yhteen niin kovaa, että kuuluu kopsahdus. Lenteleepä se "vihaisena" ristiin rastiin, että siivet "romahtelevat" niin kovasti, jotta luulis' puita taitettavan tahi hongan oksia poikki väännettävän. Naarakset ovat maassa, jossa "polkeminen" tapahtuu.
Sointi alkaa, "kun hank' kantaan rupie" ja jatkuu huhtikuun. Samalla sointipaikalla on tavallisesti 6 tai 7 nuorta koirasta.
Usein metsämies "tek' tulet" jo illalla sointipaikan lähettyvillä ollakseen valmis ensimmäisten naputusten kuultuaan punanahkan lailla sointien väliajoilla hiipimään yhä lähemmäksi ampumamatkan päähän.