HIETA-AMPIAINEN METSÄSTÄJÄNÄ.
Jos lämpimänä, auringonpaisteisena kesäpäivänä istuu hiekkakuopan ääressä mäen rinteellä, missä hiekka pilkottaa lämpimästi esiin ruskean kauniin kanervikon tahi kuivien varpukasvien välitse pieninä läikkinä, tahi vain hiekkaisen tien vierustalla, niin usein huomaa miltei näkymätöntä liikettä sen kellertävällä pinnalla. Sen aiheuttaa keveästi kuin hieno tuulahdus hiekalle istuutuva hieta-ampiainen. Lentäessä on sitä miltei mahdoton silmillään erottaa ja seurata; vasta maassa istuessa sen väri antaa vaaleammalle maan pinnalle hienon, punertavan värityksen.
Tätä nopeata ja keveätä, hienorakenteista olijaa luulisi yhtä vaarattomaksi kuin lentävää untuvaa ja kuitenkin se kuuluu niihin hyönteisiin, joita saksalaiset kutsuvat Grab- tahi Mordwespeniksi. Grab (hauta) ja Mord (murha), mitä julmia ominaisuuksia nuo sanat tuovatkaan esille tästä näennäisesti viattomasta liitäjästä! — Ja kuitenkin — yhtä varmaan kuin myrkyllinen käärme tappaa Intiassa iskullaan rotevimmankin ihmisen tahi kääpiöneekeri surmaa Afrikassa jättiläiskokoisen virtahevosen pienellä myrkytetyllä nuolellaan, yhtä varmaan on jokainen monta kertaa suurempi ja voimakkaampi perhostoukka, jonka se suurilla, tarkoilla verkkosilmillään jo kaukaa äkkää, ehdottomasti turmion oma ja vieläpä elävänä salaperäisen hautauksenkin alainen. — Tästä pienen päiväkummun suojassa, missä nummien kanervat ja hattupäiset puolukat muodostavat metsän, ja punasinikukkaiset ajuruohot tiheän pensaikon, tapahtuvasta surkeasta murhenäytelmästä tuonnempana enemmän. —
Nyt kyseessä oleva hyönteinen on tunnettu tavallisen hieta-ampiaisen tahi hietapistiäisen nimellä ja kuuluu petoampiaisten tahi kaivajapistiäisten ryhmään. Sen tieteellinen sukunimi on komealta kaikuva Ammophila.
Hieta-ampiaisen — tämän sala-ampujan ja vivisektionistin (elävältäleikkaajan) vilkkaassa metsästäjäelämässä on niin paljon ihmeellistä, että ken on vaivautunut sitä seuraamaan, ei sitä hevin unohda.
Yhä vilkastuva taistelu olemassaolosta luonnossa pakottaa eläimiä turvaamaan toimeentulonsa mitä erilaisimmissa olosuhteissa. Samassa suhteessa niiden ruumiskin on varsin erilainen — oleskelupaikan mukaan muodostunut.
Ja äärimmäisenä on kaiken elimellisen elämän lopputarkoituksena suvun ylläpitäminen.
Hieta-ampiaista on verrattava salakavalaan murhaajaan, mutta lieventävänä asianhaarana on oikeuden nimessä mainittava, että koko sen elämä ja kaikki siihen liittyvät toimenpiteet tarkoittavat "rakkauden työtä" — sikiöiden toimeentuloa.
Se kokoaa nimittäin itseään suurempia toukkia — tavallisesti perhosten toukkia — joita se ei tapa, vaan lamauttaa sikiöilleen ravinnoksi. Ja tällaiseen tehtävään on sen ruumis miltei kaikkine osineen aivan erikoisen sopiva. Niinpä on sen ruumis jo kokonaisuudessaankin aivan ainutlaatuinen ja omituinen.
Pää on suhteellisesti hyvin kehittynyt ja kannattaa suuret verkkosilmät ja verraten pitkät tuntosarvet. Pään etupuoli on kova ja liittyy liikkuvasti keskiruumiiseen. Leuat ovat hyvin voimakkaat. Keskiruumis on oudon näköinen, lyhyt, tanakka, takareunaltaan tylppä ja leveäkantainen, melkein kuin poikki lyöty. Takaruumis aivan erikoinen sekin. Liittyen keskiruumiin leveään kantaan pitkällä ja ohuella sekä sangen liikkuvalla varrella, on se pitkä ja liereä sekä terävän sukkulan muotoinen. Jalat ovat pitkät niinkuin hämähäkillä ja päättyvät voimakkaisiin kynsiin. Siivet ovat sangen liikkuvaiset, ohuet, suhteellisesti kapeat lenninsiivet.
Kokonaisuudessaan tekee eläin sangen keveän, siron ja liikkuvan vaikutuksen — sanoisinko hämähäkin ja lentomuurahaisen välimuodon tapaisen.
Kapeapiirteisenä kuin noidannuoli ja äänettömänä kuin pöllö liitää hieta-ampiainen nopeasti ja sirosti kaartaen pitkin maata, tutkien suurilla silmillään tarkasti sen vaihtelevaa pintaa.
Seuraavassa kerron eräästä kohtauksesta hieta-ampiaisen elämässä semmoisena kuin seurasin sen vaiheita omilla silmilläni mitä suurimmalla mielenkiinnolla.
Maasto: sileä polku, vieressä rehevä ruohikko, etempänä hietainen kunnas.
Ilmasuhteet: aurinkoinen kesäpäivä.
Polun poikki riensi ruohikon houkuttelemana suurehko, lihava ja kalju perhostoukka, kiirehtien vaarallisen avonaisen paikan yli mahdollisimman nopeasti. Voimakkaat iholihakset panivat pitkän ruumiin nopeaan, aaltomaiseen liikkeeseen ja monet jalat survoivat ja jarruttivat maata hurjasti. Maantiellä liikkuvien pikkuolioiden silmissä lie toukka muistuttanut metsien ja vuorien läpi kaartavaa tavarajunaa. Tiellä auringon helteessä oleskelevat pikkueläimet — kovakuoriaiset, punkit ja kärpäset — pakenivat nopeasti oudon näköistä "junaa". Edempänä kulki, veturina suuntaa määräten, sarveisaineinen, suuri pää lyhyine tuntosarvineen, voimakkaine leukoineen, huulineen ja rihmoineen. Yksityiset muurahaiset tarkastivat levottomina kummitusta sorakivien lomitse, mutta eivät uskaltaneet käydä käsiksi. Pitkä mies hallitsi vielä tilannetta täydellisesti sivuhyökkäyksiltä.
Mutta tilanne muuttui ennen pitkää.
Luonnon pienet, nopeakulkuiset ja rohkeat sotailmalaivat — nuolihaukat ja sudenkorennot — ovat olleet tuhoa tuottamassa paljon aikaisemmin kuin saksalaiset ja ranskalaiset! Ja ylhäältähän pitkän miehenkin sopi odottaa hyökkäystä kapeanokkaisten hyönteissyöjälintujen muodossa; mutta eihän sentapaista nyt missään sentään näkynyt.
Näkymätön ja aivan aavistamaton, mutta varma tuho oli kuitenkin lähempänä kuin koskaan ennen.
Aivankuin punertava virvatuli olisi nopeasti ja äänetönnä liitänyt polkua pitkin. Se kääntyi äkkiä toukkaa kohti, pysähtyi sen yläpuolelle, teki pari pientä kaarta ilmassa molemmin puolin, selvästi arvostellen saaliin suuruutta ja hyökkäyksen onnistumisen mahdollisuutta. Kokemuksesta tiesi se, mikä suunnaton voima on toukalla iholihaksissaan. Tarkastus lienee ollut suotuisa, koska se taas palasi toukan päälle ja seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi nuolen nopeudella ylhäältä toukan kimppuun.
Silmieni edessä tapahtui hurja kamppailu, joka oli verrattava siihen, kun puussa väijyvä ahma hyppää poron tahi notkea pitkäruumiinen kärppä jäniksen selkään, ratsastaen siinä, kunnes onneton saalis sortuu kaulavaltimot poikkipurtuina verenvuotoon ja vähitellen heittää henkensä.
Keskellä polkua syntyi julma rymäkkä. Toukka kierteli ja kaarteli rajusti miltei hyppien jos mihinkin suuntaan ja iholihakset toimivat voimakkaasti ravistaaksensa vihollisen päältään. Turhat olivat kuitenkin kaikki yritykset. Hieta-ampiainen sai lujan otteen leuoillaan pään puolella selästä eikä hellittänyt, vaikka sitä toukan kierrellessä viskeltiin sinne tänne. Pitkillä jaloillaan se jarrutti molemmin puolin ja siivet liikkuivat nopeasti tasapainon ylläpitämiseksi. Pitkä, notkea takaruumis kierteli ja liukui kuin käärme toukan ruumiin sivuja ja liikkeestä päättäen teki se nopean pistoksen. Toukan selässä istuen se pisti sitten useampia kertoja takaruumiin päässä olevalla myrkkypistimellä toukan vatsan alle. Seuraus oli silmiinpistävä. Jo ensimmäisen iskun sattuessa toukan takaruumis herpaantui ja painui alas kuin kuollut kastemato. Viimeisen pistoksen jälkeen se makasi jo koko pituuttaan polulla liikkumattomana kuin kuollut. Hieta-ampiainen ei ollut hetkeksikään hellittänyt otettaan ja istui nyt kiinni pitäen hajareisin toukan selässä. Hurjaa ottelua seurasi täydellinen lepotila. Toukka oli täydellisesti lamaantunut, vaikkei kuollut, ja hieta-ampiainen nautti voittajan rauhaa.
Lamaantuminen riippui siitä, että toukan päähermoston muodosti vatsapuolella oleva pitkä hermojänne, joka useassa paikassa paisui solmuksi. Kukin solmu oli keskustana määrätyn ruumiinosan liikuntahermoille. Kuta useampaan solmuun myrkkyä valettiin, sitä suurempi osa ruumiista siis lamaantui solmujen herpaantumisen kautta. — Toukka eli, mutta kadotti liikuntakykynsä. Se näkyi siis vaikuttavan samaan tapaan kuin vaarallinen curare-myrkky!
Mutta tilanne metsäpolulla muuttui äkkiä. Hieta-ampiainen oli hankkinut voimia uusiin ponnistuksiin. Raskain työ oli jäljellä — saaliin raastaminen "hautausmaalle" hietakunnaalle, ja välillä oli nurmikko.
Pontevasti se ryhtyi työhönsä tunkeutuaksensa kääpiöaarniometsän lävitse. Paljon oli esteitä, voikukan ja ratamon maata pitkin kasvavat lehdet olivat vastuksena. Nurmiheinän korsipilariston läpi oli tungettava. Pulikoiden, lastujen ja kivien yli oli raastettava raskasta kuormaa, jonka lyhyet tynkkäjalat ja koukkuiset kynnet jarruttivat vastaan. Matkaa oli kokonaista 10 m!
Hieta-ampiainen ponnisti urhoollisesti. Ensimmäisiä otteita "niskasta" ei se hetkeksikään hellittänyt. Silloin tällöin se lepäsi hetken, istuen mukavasti saaliinsa pehmeän ruumiin päällä. Kun pitkä toukka kuljettaessa viskattiin sinne tänne, olivat pitkät jalat ja pitkä notkea takaruumis erinomaisia tasapainon ylläpitäjiä. Alituisesti viimemainittua heitettiinkin molemmin puolin aina sen mukaan, mitä tasapaino vaati. Ja niin saavuttiin vihdoin hietatöyräälle. En tullut katsoneeksi kelloa, mutta kyllä sitä menoa kesti koko kauan. Suurimmalla mielenkiinnolla seurasin nyt edelleen hietamiehen hommia.
Tultuaan hiekkamaalle rupesi se raastamaan toukkaa rinnettä ylöspäin noin metrin verran, jolloin se pysähtyi ja päästi sen ensimmäisen kerran irti. Pienien kivien ja hiekan peittämällä alueella en huomannut nyt mitään erikoista.
Hieta-ampiainen ei kuitenkaan ollut toimetonna kauan, vaan rupesi toukan lähettyvillä leuoillaan hajoittamaan yhdestä paikasta kiviä, pikkulastuja y.m. ja heitti ne kiireesti ympärilleen. Ja niin aukeni edessäni verraten iso aukko, johon kaivaja katosi. Tarkoitus oli selvästi tutkia, uhkaisiko jokin vaara ennen kaivetusta haudasta. Tutkimus lienee ollut suotuisa, koska se ennen pitkää palasi ja rupesi nyt sille ominaisella, sanoisinko hermostuneella kiireellä vetämään toukkaa aukosta sisään.
Tunneli oli siksi laajaksi kaivettu, että toukka helposti mahtui siihen. Ennen pitkää se katosi maan alle, ja lyhyen ajan kuluttua palasi hieta-ampiainen sieltä ilman toukkaa. Aukko peitettiin pikkukivillä y.m. niin taidokkaasti, ettei aukkoa voinut mitenkään erottaa ympäristöstä. Hieta-ampiainen itse katosi lentäen näkymättömiin.
Esimerkkinä siitä, kuinka erinomaisen tarkasti n.k. suojelevaa yhdennäköisyysaatetta oli noudatettu, mainittakoon, että kun minun viimeiseksi piti tutkia toukan hautaa tarkemmin, en enää löytänyt aukkoa vaikka kykkysillä istuen aivan läheltä seurasin ampiaisen askartelua.
Kaiken tämän ihmeellisen toiminnan tarkoituksena luonnollisesti oli, että perhostoukka lamautettuna, mutta ei kuolleena säilyisi tuoreena, kunnes munasta kehittynyt hieta-ampiaisen oma toukka käyttäisi sitä hyödyksensä.