UKKOSSADE.
Heinäkuu on ajan rintamassa. On tuollainen suloinen, lämmin kesäaamu, joka ulkoilmaan tullessa tulvehtii vastaan kuin hyvän hämäläisen saunan ihanankostea, koivupihkalta tuoksuva löyly.
Rasvatyyni vedenpinta ja liikkumattomat oksat ennustavat lämmintä päivää. Pohjolan luonto viettää häitä, joissa lumivalkoiseen ja vienoon, viheriään puetut koivut ovat morsiamina, laajalti tuoksuvat lehmukset morsiusneitoina. Pohjolan taivaan raitis, mutta liian kylmä sininen on muuttunut vaaleammaksi, tasoittaen varjot hienolla, punertavalla sumuharsolla ja siten antaen maisemalle miltei etelämaisen leiman. Tasapainossa olevat lämpöiset ilmakerrokset johdattavat kilpailevien käkien kukunnan hakamaista kauaksi selille. Räntäisiltä kukkuloilta ja metsistä sekä kauempaa vaaroiltakin kaikuvat runollisen kaihomielisinä järvellä soutavan karjatytön laulut. Kesäjuhla on parhaillaan, aurinko melkein korkeimmillaan. Kallistuu päivä toiselle puolelle. Vesihöyryt rupeavat tiivistymään pilviksi, jotka uhkaavina nousevat sieltä täältä siintävien selkien, metsäisten vuorien ja viheriäisten vainiomerten takaa.
Jo kuuluu ensimmäinen kumea, kaukainen jyrinä lounaasta, ja toinen vastaa koillisesta: heinämiehille ensimmäinen varoitus. Nyt on kiire käsissä, sillä he tietävät, ettei "Herran voima" vitkastele. Latoon, latoon kuivat heinät — ennen pitkää se on täällä! Ja niin se tuleekin, tulta iskien, tuulta puhaltaen ja vettä kaataen. Ihmiset tuntevat pienuutensa. Onpa niitäkin, jotka piiloutuvat vuoteensa alle tahi peittävät silmänsä ja korvansa.
Turha pelko, josta ei ole mitään apua! Luojan lämmin käsi suojelee yhtä hyvin — jos hän niin tahtoo — ulkona olevan kuin piileskelevänkin "myyrän".
Luonto, joka ennen voimannäytöstä seisoi odottavana, äänetönnä, liikkumattomana, puolustaikse hurjasti rajuilman raivotessa. Syvälle kaartuvat kasvit korkeista puista aina pintakasvullisuuden hentoihin heinänvarsiin saakka. Uljaasti ne nostavat päänsä iskujen välillä. Ainoastaan tuolla mäen päällä satoja vuosia vanha honka romahtaen kaatuu. Kukistuu arvokas vanhus, kun ajanhammas ja koit ovat kalvaneet sen sisälmyksiä tehden raukan ontoksi.
Salamat kiertelevät kuin vihasta sihisevät lohikäärmeet ja pauke kuuluu läheltä kuin järeällä tykillä ammuttaessa, kaukaa kuin tuhannet pikajunat kiertelisivät taivaan lakea. Myrsky käy ja sataa rajusti. Pieniä koskia ja järviä muodostuu kaikkialle.
Mutta kuta ankarampi on ottelu, sitä pikemmin tulee loppusuoritus. Ennen pitkää ovat mustat, pään yli riippuvat ukkospilvet siirtyneet kauemmaksi ja näkyvät nyt tummana esirippuna, jota kaunis sateenkaari syleilee. Ja mikä ihmeellinen muutos! Koko luonto on kuin uudestaan syntynyt. Mikä suloinen viileys, mikä laulu, mikä kukkais- ja koivuntuoksu! Kokonainen armeija pikkueläimistöä — lentäviä, hyppiviä, matelevia — lähtee liikkeelle, kukin osaltaan nauttien luonnon suloisuudesta. Kesätunnelma hamaan sormenpäihin saakka — — —
Nyt ei kelpaa sisällä olo; luonto kutsuu väkisinkin ulkosalle sen avaraan helmaan. Painukaamme karjapolkuja ja oikoteitä vaaralle auringon laskua ihailemaan.
Polku seuraa hakamaan kumpuista ranta-aluetta, missä sisäjärven siintävät selät pilkoittavat harvassa kasvavien riippakoivujen välitse.
Katsahtaessamme järvelle kiinnittää huomiotamme puiden välissä tanssiva iloinen seurue. Ne ovat hienorakenteisia, suurten hyttysten tapaisia hentoja korentoja, joiden kapea takaruumis päättyy kolmeen pitkään sukaseen. Ne näyttävät kyllä matkan päästä mitättömän harmailta, mutta jos tarkastat niitä likeltä, saat ihailla neljässä hienossa, harsontapaisessa siivessä mitä ihanimpia, pehmeimpiä ruskean värin vivahteita.
Ne lentävät — vuoroin kapea ruumis ja sukaset suorana, siipiä nopeasti räpyttäen pystysuoraan ylöspäin, toiset aina koivujen latvojen tasalle — vuoroin laskeutuvat ihmeen sirosti alaspäin suljetuin siivin ja ruumis alaspäin kaartuneena.
Eipä ihmeellistä, jos ne ovat norjalla tanssillaan aikaisin herättäneet huomiota kansassa, joka niille on antanut sattuvia nimiä. Suomalaiset sanovat niitä surviaisiksi ja eläintieteilijät päiväkorennoiksi.
Suurin osa niistä elää — suuosat kun ovat surkastuneet — ainoastaan jonkin tunnin, korkeintaan päivän.
Häiden vietto — elämän onnen korkein potenssi — tansseineen, leikkeineen, muutamia nopeasti kuluvia ajan hetkiä ja sitten hiljainen kuolema nurmikolla.
Mutta niin hauras ja avuton eläin kuin päiväkorento onkin, on se kuitenkin osannut ennenaikaista kuolemaansa pitää huolta sukunsa ylläpidosta munimalla veteen, jossa toukka elää aivan toisenlaisissa oloissa kuin itse korento.
Olemme mykkinä kuokkavieraina ihailleet kaunista pienoiskuvaa koivujen välissä järven rannalla.
Olemme iloiset siitä, että vielä on edes yksi rauhallinen paikka, joskin tosin vain pienten valtakunnassa, tässä muuten rauhattomassa maailmassa. Mutta suuresti erehdymme. Taistelua on täälläkin. Kun häidenvietto on parhaillaan, lähenee järven puolelta suurella nopeudella hämmästyttävästi pienen kääpiöilmalaivan näköinen hirviö. Sillä on tummempi keskiosa ja ulospäiset vaakasuorat siivet, ja vieläpä kuuluu matkan päästä voimakas surina — aivan kuin ilmalaivasta. Se tulee nopeasti, pysähtyy, tekee äkkinäisiä mutkia sinne tänne ja ryntää vihdoin äkkiä tanssivien surviaisten joukkoon, tarttuen yhteen niistä voimakkaalla pihdintapaisella alahuulellaan. Saaliineen lentää se sitten suristen lähellä olevan koivun sadepisaroista kimaltelevalle lehdelle, jossa se etujaloillaan pitäen kiinni paloittaa poloisen leuoillaan.
Ennen pitkää ilmestyy paikalle toinen sudenkorento, kolmas, neljäs — ja murhenäytelmä uudistuu.
Ihailtuamme korennon ruumiin komeita, helmiäisen tavoin sateenkaaren väreissä hohtavia siipiä, lähdemme taas matkalle.
Kulkiessamme hakamaan polkuja hyppää tuontuostakin pitkäkoipinen sammakko edellämme. Kun niiden iho helposti kuivaa kuivassa ja ne osaksi juovat ja hengittävät ihon kautta, on miesparkojen viikkokausia ollut pakko oleskella ahtaissa, kosteissa lymypaikoissaan. Toipa ukkossade niillekin ilon päivät, kuten polulla ryömiville lukuisille etanoillekin.
Hakamaasta painuu polku järven rannalla olevaan suohon, kulkien sen yli risaisena porrastienä. Keskellä suota kiertelee suolammesta tuleva hidasjuoksuinen joki, jonka yli pääsee yksinkertaista tukkisiltaa pitkin.
Väkevä, miltei päätä huimaava sammalen, suopursun, juolukan ja vaivaiskoivun lemu lehahtaa sateen jälkeen suosta vastaamme. Lukemattomat sääsket leikkivät iloisia leikkejään lämpöisten ja kosteiden sammalmättäiden yllä, joilla kihokki karvaisilla, limaisilla lehdillään uhkaa niitä alituisesti turmiolla.
Pysähdymme hetkeksi sillalle.
Mikä komea vesikasvullisuus keskellä tuota hapanta, vetistä erämaata — muinaisen kirkasvetisen järven mutaista perintöä!
Jokileiniköt, lumpeet ja suovehkat kilpailevat komeudessa tuolla suojoen hiljaisessa uomassa, ja katkaistun korren päässä istuu taivaanvärinen sinikorento, pitkä, kapea, peräsimenä toimiva takaruumis miltei pystysuorassa asennossa.
Suon reunasta kohoaa polku nyt sateen jälkeen voimakkaasti pihkalle tuoksuvan havumetsän kautta vuoren laelle, josta aukeaa eteemme laaja, kauneudessaan koko maapallolla ainoalaatuinen suomalainen järvimaisema lukemattomine saarineen ja siintävine selkineen.