POMPPE — VALIOKOIRA.
Pomppe ei ollut mikään rotukoira nykyajan käsityksen mukaan. Turhaan etsit sen sukutaulua kreivi Hamiltonin 84 koirarodun luettelosta. Ei se siis, niin reipas poika kuin olikin, olisi tullut kysymykseenkään palkinnon saajana jossakin koiranäyttelyssä. Eikähän niitä näyttelyitä siihen aikaan vielä ollutkaan.
En voi olla nauramatta ajatellessani, minkä naaman sinä leikkisä velikulta olisit saanut, jos sinut olisi viety niin "hienoon" paikkaan kuin koiranäyttelyyn. Entäs musiikki ja yhteislaulu siellä? — mitä sinä niistä — sinä, joka et koskaan voinut olla ulvomatta kuullessasi vain posteljoonin aisakellonkin kaukaa kajahtelevan tai kun säännöllisesti kuusi kertaa päivässä säestit mitä kummallisimmilla sävelillä vanhan "vellikellon" tuttuja ääniä. Olisit totta maar' laulanut koirasydämesi pohjasta niinkuin ainoastaan sydänmaalainen voi sen tehdä markkinatuulella ollessaan. Olisit laulanut kummastuksesta, ikävästä ja ennen kaikkea harmista olla kytkettynä lehmien tavoin, millaiseen sinä et koskaan ollut tottunut.
Eivät sopineet sinulle näyttelyt ja orjuus; vapaana elit sinä vaihtelevaa koiraelämääsi ja vapaana nukahdit vihdoin vanhana, tuoksuvan sireenipensaan alle, vanhan ruokakellon soittaessa sielukellojasi. —
Ja semmoisena muistan sinut — muistan sitä paremmin, koska lukemattomat muistot nuoruuden ajalta ovat sinuun yhdistyneet.
Pompen syntymäpaikka oli Padasjoella Vierun ruukilla ja emon omisti kunnallisneuvos F., tehtaan omistaja.
Ei isä, yhtä vähän kuin emokaan, ollut rotukoira. Edellinen lienee ollut jokin "kuunhaukkuja" Padasjoelta Vierun ruukilta, jälkimmäinen taas "makkarakoira" Helsingistä.
Vanhat helsinkiläiset muistanevat ne kaksi suurta harmaankirjavaa koiraa, joita 80-luvulla, vaunun eteen valjastettuina käytettiin viemään tehtailija Kniefin makkaroita halukkaille ostajille kaupungissa. Näistä makkarakoirista polveutui Pomppe. Lienee niissä ollut "parempaa verta", koska jälkeläiset olivat niin pulskia. "Kauniita poikia", sanoi Kalamatti, kun sammakoita mertaansa sai!
Muistan kuin eilisen päivän, kuinka Pomppe vaunuilla ajaen tuotiin vanhaan kotiin.
Istuin itse kuskipenkillä ja vaunuissa äitini ja nuorin sisareni, joiden sylissä se vuorotellen makasi.
Se oli silloin melkein mustan makkaran muotoinen, suurisuinen, ryppynaamainen, pullea ja kaljuvatsainen, lyhythäntäinen, paksujalkainen, lanttulaatikolta tuoksuva "räkänenä".
Puolimatkassa pysähdyttiin noutamaan maitoa tienviereisestä torpasta, se kun rupesi surkeasti vinkumaan. Ei se ollut silloin vielä se mahtava bassolaulaja, joka sittemmin säesti Sorsaniemen Iitan vellikelloa niin uutterasti, tai se trubaduuri, joka pyytäessä, pää kallellaan ja huulet suljettuina suupielistään työnsi mitä kummallisimpia säveliä.
Ja niin kasvoi Pomppe suureksi ja siitä kehittyi se aina hyvällä tuulella oleva veitikka, joka oli kuin perheen jäsen.
Pomppe-herra oli sangen kaunis, vankkarakenteinen ja suhteellinen koira. Jos sattuu käteesi Brehmin Kuuluisa teos "Eläinten elämästä", I osa, niin löydät sieltä kuvan "vesikoirasta", joka sangen paljon muistuttaa Pomppea. Kooltaan melkein Newfoundlandin koiran suuruinen, väriltään pikimusta, silkinhienoine, pitkänpuoleisine karvapeitteineen; se esiintyi siis aina juhlapuvussa, mustiin housuihin ja mustaan takkiin pukeutuneena, ainoastaan rintaa peitti lumivalkoinen "simpsetti". Tuuhea häntä oli tällä pojalla miltei enemmän kuin muilla koirilla sen sielunelämän ilmaisijana. "Häntänsä pohjasta" Pomppe nauroi siten monta kertaa omille kepposilleen tai tervehti ystäviänsä iloisilla hännänheilutuksilla ikäänkuin jo kaukaa huutaen: "Terve, terve ihmiset!" Sorsajahdissa, joissa se oli kerrassaan mainio, se antoi metsästäjille innokkaita merkkejä korkealle yli kaisliston kohoavalla juhlallisella hännällään, että — "voi suutari, täällähän niitä sorsia on viime yönä liikkunut!"
Mutta Pomppe Makkaranpoika ei ollut ainoastaan ruumiillisesti kaunis, se oli myöskin muuten hyvin miellyttävä — oikein koira-aatelia.
Sen parhaimmat ominaisuudet olivat uskollisuus ja ymmärtäväisyys meidän perhettämme kohtaan. Jos joku meistä olisi ollut vaikka kuinkakin kauan kotoa poissa, tunsi se hänet kuitenkin heti ja ilmaisi ilonsa hurjalla vauhdilla kierrellen tulokasta hännän nopeasti liikkuessa. Silloin sattui usein, että se hyppäsi monta kertaa pelkästä poikamaisuudesta erään vanhan, ankaran näköisen, pitkäviiksisen "Turre"-nimisen villakoiran yli, joka oli pakahtua harmista, muttei uskaltanut asettua vastarintaan, vaan murisi vain pahasti partaansa.
Muuten olivat Pompen mielipiteet näissä kohden sangen itsenäisiä. Oli ihmisiä, joita se ei koskaan voinut kärsiä, vaikkeivät he olleet mitään pahaa sille tehneet. Jos joku ei sitä suosinut, tunsi se sen heti itsessään.
Kun nuorin sisareni, johon Pomppe oli lämpimästi kiintynyt ja jonka kodissa se vanhana raajarikkona vietti viimeiset päivänsä, meni naimisiin, ei Pomppe koskaan voinut kärsiä talon herraa, sillä hän suosi vain omia rotukoiriansa. Oikein liikuttavaa oli nähdä, kuinka se iäkkäänä, harmaanaamaisena, kankeajalkaisena ja vanhuudesta tutisevana uskollisesti sisartani seuratessaan loi hänen mieheensä pitkän, surullisen synkän, mutta vielä pistävän Othellon katseen, joka selvästi sanoi: kyllä sinä nyt koirinesi puuhailet ja vehkeilet, mutta toista oli ennen — ei sinua riivattua silloin tarvittu! —
Kun me nuorina ylioppilaina palasimme "joulukalaaseista" usein vasta aamuyöllä ja sitten nukuttiin tavallista kauemmin, piti Pomppekin säännöllisesti velvollisuutenaan loikoilla yhtä kauan. Mutta jos silloin aukaisi vaikka kuinkakin vähän silmänsä, töllistelivät niihin Pompen kiiltävät silmät sepposen selällään selvästi itsekseen manaten: "Eivätköhän ne junkkarit jo nouse siinä."
Muuten oli Pomppe itsekin sangen mielellään mukana tällaisissa kekkereissä ja koetti päästä pujahtamaan seuraan. Ei tarvittu muuta kuin että saappaat vietiin kyökkiin "lankattaviksi", tahi reet vedettiin liiteristä ja Pomppe kuuli kulkusten ääntä, niin se läksi jo kaikessa hiljaisuudessa puolen kilometrin päässä olevan riihen taakse kurkistamaan ja odottamaan lähtöä.
Kun sitten tanssit alkoivat ja kuta hilpeämpi mielentila siellä vallitsi, sitä vekkulimaisemmalla tuulella oli Pomppekin. Silloin sattui usein, että se äkkiarvaamatta syöksyi karkeloon ja sai aikaan suureksi ilokseen monenlaiset kepposet, niinkuin vetämällä hienoja neitejä hameesta, sieppaamalla jonkin hansikkaan suuhunsa ja sitten nuolen nopeudella hyökäten pihalle, jossa hansikas nopeasti kaivettiin lumeen tai multaan, tai seurasi se sitten kiellosta huolimatta tarjotinta.
Pöydän alla tahi vieressä istuen odotti se sitten uskollisesti osaansa. Ellei tämä auttanut, rupesi se, erittäinkin, jos sitä vähänkin silmäili, itsestään esittämään kummallista lauluansa, ja jos ei sekään tepsinyt, löi se tapansa mukaan käpälällään aikalailla herroja reidelle huomauttaen, että: "Muista, velikulta, minuakin!"
Mutta Pomppe oli ennen kaikkea harvinaisuus. Muun muassa oli se ruokansakin suhteen merkillinen. Se piti nimittäin kaikkia ruokia, vastenmielisiäkin, joita se sisällä sai, herkkuina ja olisi syönyt ne vaikka väkisin. Mitä kyökissä sille annettiin, se oli muka huonompaa hänen mielestään.
Tästä muistan erään hullunkurisen tilaisuuden. Olimme suurissa pidoissa tuomarin talossa, jonne Pomppe, tietysti väkisin, oli tullut mukaan. Illallista syödessä tuli kysymys Pompen gastronomisista ominaisuuksista, ja kuinka olikaan, päätti muuan nuori herra koetella Pomppe-herran vatsaa. Pöydän ääressä sai Pomppe sitten meidän tietämättämme pienen naukun, söi sen päälle sillisalaattia etikan kanssa ja joi vielä puoli lasia olutta, kaikki hyvällä halulla! Mutta jo olikin Pomppe silloin juhlatuulella ja juoksi kotimatkalla kilpaa hevosten kanssa, alati haukkuen niiden edessä — paha tapa, josta sitä ei milloinkaan saatu luopumaan.
Merkillinen oli sen suhde edellämainittuun villakoiraan, jota se aina piti pilkkanaan. Turrella oli muun muassa eräs "intohimo", joka niin sanoakseni muodosti koko sen elämän sisällön ja se oli — kantaa krokettipalloa suussaan! Jos sen nähden pistit pallon taskuusi, voi se seurata sinua tuntikausia, tahi jos panit pallon johonkin korkealle, näkyväiselle paikalle, istui se sitä töllistelemässä puolen päivää. Tämän tiesi Pomppe varsin hyvin ja sai siitä aihetta pilaansa, kuten ottamalla pallon väkisin Turrelta, lyömällä sitä isolla käpälällään vasten karvaista naamaa sen istuessa pallo suussa tahi vetämällä sitä hännästä niin, että Turren häntä vihdoin oli karvaton kuin rotalla.
Yhden vuoden oli Pomppe kanssamme Helsingissä ja paljon se sielläkin kepposia teki. Usein se muun muassa maalaispiskien tapaan kapusi korkeille kinoksille käytävien viereen ja laski sieltä pitkillä, vahvoilla takakoivillaan aika lumipallot espiksellä kulkevien hienojen neitien ja keikarien niskaan.
Molemmat nämä hyvät "sedät" ja riitaveljekset ovat aikoja sitten levänneet "makasiininmäen" povessa, mutta tuoreessa muistissa ovat ne monet ihanat sorsajahdit, joita erittäinkin Pompen avulla toimeenpantiin! Niissä se, vaikka roduton olikin, oli täynnänsä intoa kuin rotukoira ainakin.