METSOJA AMPUMASSA.
Makaan suloisen hervottomassa tilassa sängyssäni ja vain vähitellen tulen tajuntaan. Kuulen puoleksi unissani vanhoja, tuttuja, kolkuttavia ääniä lähellä olevasta riihestä, jossa parhaillaan puidaan. Itsekseni ihmettelen, miten monta hauskaa muistoa menneistä retkistä ja tapauksista voi liittyä muutamaan tuommoiseen ääneen. Sellaiset satunnaiset vaikuttimet herättävät meissä usein kaipuun tunteita entisiin parempiin aikoihin ja vanhat muistot vierivät ohitsemme pitkänä sarjana, suloisena, lämpöisenä, hienona kuin löyly, ja me vaivumme niihin. — — —
Nyt jo vanha kaappikello lyö kolme ja minä kavahdan ylös lämpöisestä sängystäni. Tuskin olen silmäni aukaissut, kun jo Pyyti, haukkuva lintukoirani on vuoteeni vieressä ja ilmoittaa ystävällisellä kädennuolennalla ja innokkaalla hännän heiluttamisella, että jo olisi aika lähteä metsään. Keittiössä on jo vaimoni täydessä työssä, niin että saan jo lasillisen teetä; ja kun sen päälle vielä pistän poskeeni parisen voileipää, olen valmis lähtemään. Tahtoisin suositella kaikille metsästäjille, jotka eivät käytä sitä tapaa, tuollaista pikkuista suurusta ennen lähtöä, tapahtukoon se kuinka aikaisin hyvänsä, sillä siitä on se hyöty, että sitten voi olla syömättä vaikka koko päivän, jos niin vaaditaan. Kun Pyydin kanssa lähdettiin, niin harvoin sitä palattiinkaan ennenkuin iltahämärässä.
Aamu oli ihana ja ennusti kaunista päivää.
Sumu peitti sakeana vaippana Päijänteeseen päin luisuvat niityt ja pienet pellot kaukaiseen lahteen saakka, näyttäen aavalta mereltä, josta yksityiset puut, latojen katot ja kunnaat kohosivat saarien ja luotojen tavoin. Ilman täytti nenänkalvoa makeasti kutittava usva, kuivuvien heinien, äsken leikattujen perunanvarsien ja riihen tuoksu. Västäräkkikin oli jo liikkeessä ja lensi sirosti ja keikailevasti kaartaen ometan katolta karjapihalle, jossa lehmä toisensa jälkeen nousi, oikoi kangistuneita jäseniänsä ja jäi töllistelemään meitä matalan karjapihan aidan yli.
Mutta ennenkuin lähdemme matkalle, pyydän lukijan luvalla saada esittää Pyydin, nelijalkaisen toverini monista kamppailuista. Nyt se vapisi innostuksesta ja häntä heilui. Olenkin monta kertaa ajatellut, että kuinkahan monta eri tunnetta se voikaan ilmaista hännällään: vihaa, rakkautta, intoa, pelkoa, kauhistusta ja ties' mitä! Pyyti oli aito pohjalainen pystykorva ja oli aikoinansa paras koira, minkä olen omistanut. Sanoin "oli", sillä se on nyt jo vanha, harmaaotsainen ja kankeajalkainen raajarikko, jonka ennen juhlallisen tuuhea kippurahäntäkin on nyt käynyt kapeaksi kuin vanhan levän letti. Kuulonsa on se nyt jo kokonaan kadottanut ja näkökin on huono. Jos tahdot huutaa sitä luoksesi, niin ei ole muuta keinoa kuin polkea lattiaa, ja kun se silloin kavahtaa ylös, viitata sormella sitä luokseen.
Pyydin äidin omisti ainakin aikoinaan kuuluisa Lovikan Eetu Rovaniemeltä, joka lienee hyvin tuttu entisen "Sporten"-lehden lukijoille nimimerkki H.R.S:n hauskoista kirjeistä Ylitorniolta. Kerrotaan äidistä, että se haukkui metsoa ja teeriä, vaikeni jos tapasi pyitä ja jäi seisaallensa lymyilevän metsäkanan eteen. Kun sain Pyydin, oli se, vaikka olikin vain parin vuoden vanha, jo kahdesti vaihtanut omistajaa. Ensimmäinen hylkäsi sen, koska se muka oli liiaksi arka, ja toinen piti sitä "jokamiehen koirana". Mutta kuinka olikaan, ei Pyyti ensimmäisestä päivästä alkaen jättänyt kotiansa ilman syytä, vaan pysyi uskollisesti kotona kaupungeissakin ja esiintyi aina todellisena suojelijana lapsia kohtaan, joiden paras ystävä ja vartija se oli.
Ainoastaan silloin, kun juuri olin palannut jostakin jänisjahdista, jossa Pyyti ei saanut olla mukana, se ynsein katsein tarkasteli usein jonkin pöydän tahi sohvan alta kauan pienimpiäkin liikkeitäni hyvin surkean naurettavan näköisenä. Sen ajatuksenjuoksu sanoi silloin selvästi: "Kuka peeveli käski sinun mennä jänisjahtiin ja miksen minä saanut olla mukana?" Pyyti ei muuten pitänyt nelijalkaisesta seurasta metsässä. Yhden ainoan kerran jätti se minut metsään, kun olimme professori B:n kanssa yhdessä linnustamassa ja silloin Pyyti joutuikin tappeluun B:n Jaakon kanssa. Pyyti suuttui ja lähti suoraa tietä kotiin. Sorsajahdissa se oli yhtä mainio kuin metsässäkin ja toi empimättä ammutun linnun vedestä, ellei venettä ollut saatavana.
Mutta palatkaamme matkaamme. Läksimme siis tallustelemaan lähellä olevan Kissajärven rantaan ja sinne mennessä tein matkasuunnitelmani. Päätin soutaa Kissajärven yli ja sieltä nousta sille ylängölle, joka ulottuu aina Harmoisten kylään saakka ja joka etelässä muodostaa laajan Päijänteeseen pistävän niemen, mikä päättyy jyrkkään Keulamäen kärkeen.
Ehei! Pyyti veneeseen perämieheksi ja sitten pienen Kissajärven tyyntä pintaa halkomaan. Kajaanilaisen uistimeni heitin veteen, koska hauit syövät parhaiten sumun hälvetessä. Mutta tällä kertaa eivät Kissajärven ukot olleet syömisen halussa, vaikka pienet hauit jo kuuluivat molskivan kortteiden, vesiapilain ja palpakkojen keskellä. Lähellä olevasta pienestä Unnasjärven suolammikosta, jossa ruutanat elustavat, kuului ohrasorsan mahtava "kääk, kä, kä, kä, kä" ja harjulta Kissalan talon yläpuolelta laulurastaan raikkaat aamusävelet. Pyyti istui perätuhdolla korvat terävinä kuin "uuden kuun sarvet" ja vilkkaasti tähystellen kaikkiin eri suuntiin sierainten ollessa alituisessa liikkeessä. Kyllä siinä koirassa, jos missään, oli "oikeata verta".
Kissajärven rannalta maa kohoaa vähitellen, kunnes se vihdoin muuttuu verraten tasaiseksi, havupuuta kasvavaksi ylängöksi, jossa on tavattavissa pienempiä soita ja rämeitä. Itse porrasmaalla, joka osaksi on vanhaa kaskimaata, kasvaa enimmäkseen sekametsää ja siellä on myös ahoja, vetisiä suonotkoja ja tiheän, kaskiperäisen lehtimetsän ympäröimiä pieniä kallionkeuloja. — Siellä olin usein ennen tavannut metsoja, mutta tällä kertaa ei Pyyti löytänyt mitään siltä taipalelta. En kuitenkaan ollut kulkenut kauan, ennenkuin jo ylhäältä ylängön laidasta, jossa tiesin olevan tavallisen ison suon, kuulin Pyydin haukkuvan. Metsot oleskelevat tähän vuodenaikaan (elokuussa) mielellään soiden rannoilla, joilla kasvaa mustikoita. Sykkivin sydämin rupesin pyrkimään ampumamatkalle. Hiipiessä on suurin varovaisuus tarpeen ja siinähän onkin metsästämisen paras viehätys. Jo kaukaa erotin äänekkään "kok, kok", jolla tuo kanalintujemme pulskin edustaja ilmoittaa kummastuksensa ja tyytymättömyytensä häirityksi tuloonsa rauhallisessa kotielämässään salomaan hiljaisuudessa. Tiheän lepikön lävitse pääsin verraten helposti kuperan kalliokolkan kylkeen, jonka toisella puolella alkoi suo ja jossa Pyyti kuului jo haukkuvan. Kallio oli melkein paljas, niin että ainoastaan siellä täällä kasvoi kuihtunut männynkuivanen tai käpertynyt, punamarjainen pihlajapahanen. Jonkin metrin pääsin vielä pitkin kallion kuvetta, mutta sitten en enää sen edemmäksi. Samassa näin jo kuitenkin Pyydinkin, joka istui selin minuun päin ja haukkua lasketteli muuatta mäntyryhmää kohden aina väliin tähystellen ympärillensä. Erinomaisen tarkalla aistillaan se huomasi minut pian, kun makailin vatsallani ränsistyneen pihlajan takana, ja pyörähti heti mäntyjen toiselle puolelle, niinkuin hyvän pystykorvan tulee tehdäkin. Seurasin terävän kuonon suuntaa ja tarkastin suurinta mäntyä. Olen tehnyt sen huomion, että metso, erittäinkin koiras, valitsee istumasijaksi mieluimmin suurimman ja mutkaoksaisimman hongan, mikä kasvaa lähellä. Ampumaväli oli jotensakin pitkä, mutta muuta neuvoa ei ollut, ja kun samassa näin suuren koirasmetson riippuvine siipineen, pyrstö pystyssä istuvan oksalla, tähtäsin pitkin kalliota ja luottaen vasempaan ahtaaksi näverrettyyn pyssynpiippuuni ammuin ja — hurraa, suurella rotinalla romahti metso melkein Pyydin suuhun.
Ripustettuani metson metsälaukkuni sivuun läksin samoamaan pitkin suon laitoja kiemurtelevia karjapolkuja ja jouduin sitten itse havumetsään. Olen aina ollut synkkien havumetsien ihailija, sillä ne tarjoavat paljon viehätystä lämpöisine, pehmeine väreineen, joissa ilmakin on happirikasta ja mitä terveellisintä. Sieltä en kuitenkaan saanut liikkeelle mitään eikä metsän hiljaista aamuhartautta häirinnyt muu kuin sieltä täältä kauas kuuluva palokärjen pärrytys onttojen kelohonkien kylkeen. Kello läheni jo kahdeksaa, kun olin kulkenut koko ylänkömaan halki ja saapunut sen toiseen laitaan, jossa ylänkö viettää Harmoisten laaksomaahan, joka taas vähitellen loivenee aina Päijänteeseen saakka.
En enää toivonut tapaavani lintuja, kun yhtäkkiä kuulin havumetsän laidassa olevasta tiheästä lepikosta hirveätä rotinaa ja sieltä lentää rasahteli metso toisensa perästä. Luin yksi, kaksi — seitsemän — ahaa — tästä tulee toinen leikki.
Tahdon tässä huomauttaa, että Pyydillä oli tapana haeskella molemmin puolin kaartaen niin, että se vähän väliä tuli halkaisijan suuntaan minua vastaan. Siitä oli se etu, että usein sain ampua jo lintujen lentäessä ylös maasta ja niin tapahtui nytkin. Muitten hajaantuessa havumetsään istuutui nuori koiras mäntyyn ampumamatkan päähän ja sen tietysti nykäisin heti mättääseen. Pyyti oli sillä aikaa painunut metsojen lentoa seuraten havumetsään eikä aikaakaan, niin jo kuulin haukuntaa. Olin juuri aikeessa lähteä sinnepäin, kun äkkiä kuulin rapinaa aidan takaa lepikosta, josta Pyyti oli pannut linnut liikkeelle. "Kyllä Pyyti itsensä hoitaa", ajattelin itsekseni ja kapusin aidan yli lepikkoon. En ollut siinä ottanut montakaan askelta, kun näin metson juoksevan ja pysähtyvän kiven taakse, niin että ainoastaan pää pilkoitti katajapensaan takaa. Menin lähemmäksi ja ammuin sen lentoon lähtiessään.
Metsästä kuului yhä Pyydin haukuntaa, minä läksin sinnepäin ja ammuin kolmannen metson. Haukkui se vielä neljättäkin, joka istui kuusen oksalla jonkin metrin päästä Pyydin kuonosta, mutta lintu lensi ennenkuin pääsin ampumamatkan päähän ja se oli sitäpaitsi koppelo, niin etten sitä missään tapauksessa olisi ampunut. Olin 8:sta ampunut kolme ja päätin siis jättää poikueen rauhaan siksi vuodeksi.
Vihelsin Pyytiä pois metsästä, kuljin lepikon lävitse, istahdin sen toisella puolella olevan kallion lappeelle, sytytin paperossin ja koko huomioni kiintyi erinomaisen viehättävään näköalaan, joka aukeni eteeni.
Edessäni laaksossa oli koko Harmoisten kylä, jonka moniväriset, keltaiset ja punaiset rakennukset tarjosivat vihreätä taustaa vastaan mitä kirjavimman kuvan. Edempänä etelässä kohosi rannalla riippakoivujen ympäröimänä entisen Miehoniemen kartanon autioksi jätetty päärakennus taitekattoineen ja vanhanaikaisine vinttiloukkoineen. Kun viimeksi olin siellä käymässä, olivat muurahaiset rakentaneet pesänsä — saliin. Nyt on rakennus hajoitettu maan tasalle. Sieltä näkyi pitkä, kimmeltelevä juova Päijännettä silmän kantamiin saakka, päättyen Kellosalmen niemeen, jossa valkoinen laivamerkki välähteli kuin lokki nousevaa ukkospilveä vasten. Kaukana "murkinan" puolella välkähteli mahtavana iso Tehin selkä. — — —
Olin aika lailla väsynyt, kun kuormineni saavuin Litun majataloon. Siellä syötyäni heittäydyin korkeaksi kokoonpannulle sängylle, eikä aikaakaan, niin seinälle ripustetut Skobeleffin ja Gurkon kuvat katosivat silmieni edestä — ja nukuin.
Iltapäivällä läksin taas matkalle ja päätin painua metsän läpi Jakaran torppaan, joka on Lummeneen rannalla, ja soutaa sieltä Jänissaareen, jossa toivoin tapaavani teeriä. Olin saapunut melkein Jakaran rantaan saakka mitään näkemättä, eikä Pyytiäkään näkynyt eikä kuulunut. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin palata takaisin samaa tietä ja vihdoin kuulinkin Pyydin haukuntaa. Saavuttuani paikalle ammuin pitkän matkan päästä vanhan ahon ylitse yksinäisen koirasmetson, jota Pyyti haukkui ahon toisessa laidassa. Ahon vieressä oli kaskimaa, jossa muuan mökkiläinen oli rukiinteossa. Hän kertoi, että Pyyti oli koko ajan haukkunut. Pari kertaa se oli lähtenyt puun alta ikäänkuin seuratakseen minun jälkiäni, mutta oli taas palannut takaisin. Läksin nyt toisen kerran Jakaraa kohden ja kauan kuulin vielä metsän hiljaisuudessa korvenperkaajan äänekästä "tpuu liki, tpuu liki", jolla hän käski vanhaa ruunaansa kivistä kaskea tehdessään.
Saatuani veneen Jakarasta soudin Jänissaareen, jossa en kuitenkaan ampunut muuta kuin ohrasorsan. Oli siellä kaksi vanhaa teerikukkoakin, mutta ne lensivät pois koko saaresta.
Mutta jo oli aurinkokin laskemaisillaan ja matka kotiin pitkä; oli siis lähdettävä paluumatkalle. Nauttien kauniista illasta läksin soutamaan Lummeneen rasvatyyntä pintaa Jakaraa kohden. Hakkurimäeltä kuului paimenen raikas "hoi kotio" ja Sorsaniemen lahdella lauloi yksinäinen myllymies soutaessaan surullista lauluaan niin, että metsä vastaan kajahti. Kaukaa etelästä kuulin Alhon kartanon, entisen vanhan kotini, ruokakellon, joka herätti kaihomielisiä muistoja entisiltä ajoilta, ja luoteessa Terikallion puolella kirjoi laskeva aurinko Jakaran selkää monilla väreillään — valkoisesta tulipunaiseen. Oli jo varsin pimeä, kun kyytihevosella ajaen saavuin kotiin Litun majatalosta.