ONNISTUNUT KALASTUSRETKI LUMMENEESEEN.
Oli kuutamoyö — tuollainen ihana elokuunkuutamo, joka saattaa rakastuneiden "syrämmet" pamppailemaan, mutta joka ihmeen hurmaavalla tavalla vaikuttaa myöskin metsästäjiin ja ennen kaikkea luonnon ihailijoihin hamaan pikkuvarpaaseen saakka.
Istuimme huvilani verannalla, veljeni ja minä, pienen "tyytinkin" ääressä, joka — suokaa anteeksi, hyvät vesipojat — maistui sangen hyvältä. Mutta se ei ollut meidän syymme; olenhan monta kertaa päättänyt, ettei se saisi maistua hyvältä, mutta nähkääs — se vanha Aatami, se vanha Aatami — mitä sille taitaa!
Edessämme on aivan verannan edustalla laaja Hornion selkä lukuisine saarineen. Sanottakoon nurkkaisänmaallisuudeksi, mutta minä ihailen Päijänteen suuria selkiä. Niissä on jotakin mahtavaa, meren tapaista. Samalla verannalla on myrskyn pauhatessa istunut miehiä, jotka ovat ikänsä viettäneet kesänsä saaristossa, ja he ovat sanoneet, että yleisvaikutus on merentapaista, eikö siinä ole todistuksia kylliksi — vai mitä?
Aivan rannasta edessämme alkaa kuun keltainen tie, jakaantuen lukemattomiin, joka silmänräpäys muotonsa muuttaviin ja toisiinsa pujahtaviin kultaisiin kiemuroihin, jatkuen hohtavana siltana Tuomassaarten poikki aina Lammassaaren kärkeen saakka.
Johtui mieleemme siinä istuessamme erään halvatun ukon sanat, kun hän viimeisen kerran kävi Kerttusalossa, ja tällä samalla verannalla istuen osoitti kuun hehkuvaa, kiemurtelevaa siltaa ja lausui kiiltävin silmin: "kas tuolla tanssivat ja leijailevat Päijänteen aaltojen ylitse kuolleitten henget hohtavissa puvuissaan, niin että kultaiset kuvastukset niistä vedessä kiertelevät!" Niin — ukko kuoli pian sen jälkeen — ehkä hänenkin henkensä tuossa nyt leijaili muiden kanssa — kukapa ne kaikki niin tarkoin tietää. — — —
Veljeni — taiteilija — oli täynnä ihastusta ja niin olin minäkin, vaikka olen nähnyt saman näyn vuosi vuodelta ja sitä ihaillut.
Omituista kyllä, se tunne, jonka kirkas kuutamoyö herättää kaikissa ihmisissä — kaikissa sanon — niin ehken tässä täytyy elimineerata kaikkein "pahimmat" kulttuuri-ihmiset — johdattaa mieleen menneet ajat ja tapahtumat. Niin heräsi meissäkin melkein samaan aikaan ajatus, että olisi ollut lähdettävä uistinretkelle Lummeneeseen, sen rannalla, suurien riippakoivujen alla sijaitsi lapsuuden kotimme, johon lukemattomat, näkymättömät, hienon hienot muistojen juurilangat vielä tänä päivänä päättyvät.
Veljeni toi ensin esille ajatuksensa ja minä olin heti valmis.
Oli suuret tulvavuodet ja puutarhamme oli kokonaan järvenä, josta syksyllä kasatut ruokamultaläjät kohosivat kuin saarina. Nämä olivat mainion mukavia täkyjen onkimapaikkoja. Kaloja oli monenlaisten toukkien ja matojen houkuttelemina "puutarhassa" runsaasti ja lapset olivat juuri viinimarjapensaitten alta, pionien vierestä ja piparjuurimaasta saaneet kauniita säynävänpoikasia, jotka kokemuksen mukaan ovat sangen hyviä täkyjä. Kaikki oli siis kuin nuoltu ja juotettu; päätimme seuraavana aamuna kohdata toisemme Padasjoen laivasillalla jatkaaksemme matkaamme Aallotar-laivalla Näpinsiltaan, josta oli muutaman kilometrin matka Lummeneeseen.
Neljän ajoissa seuraavana aamuna saavuin laivasillalle. Verraten vinha etelätuuli puhalsi nyt ja punertavat, hyvää vauhtia pohjoiseen päin syöksyvät hajalliset pilvet näyttivät uhkaavilta. Veljeni oli sen vuoksi jättänyt siveltimensä ja palettinsa kotiin niinkuin minä uskollisen seuraajani — kameran. Hän saapui viime tingassa ollen kahden vaiheilla, lähteäkö matkalle vai ei.
Sillalla oli silloinen "satamamestari", syntyisin asikkalalainen, ensimmäisiä, joita tapasin, ja välillämme syntyi seuraava keskustelu:
"Mihinkäs maister' nyt menie kalaan?"
"Lummeneeseen."
"Ei siell' nyt mitien saa, nähkäis maister', nyt on niin paha ilma, ja sitten nähkäis, saa Lummeniess' vaan alkukesie; sen sano, nähkäis maister', minulle yks' sielt' päin oleva; ei ne, nähkäis, monien viikkuon enien o' ollu' uistint' soutamass'."
Ahaa, ajattelin itsekseni, "ei hätie mitie", sehän mainiota, tulemme aika neitseellisiin vesiin ja myrsky — niin sehän paras kaikesta onkin. Vaikka oma kiitos haisee silakalta, en voi kieltää, että olen yhden ja toisen hauin saanut uistimella, koska kerttusalolaisilta ei puutu tuoretta kalaa juuri koskaan.
Yksi hyvän saaliin saamisen salaisuuksia on epäilemättä se seikka, ettei pelkää huonoa säätä.
Oikein harmittaa, kun näkee uistimen soutamisen jalossa urheilussa vielä "vihreiden", tavallisesti kaupunkilaisarvojen tai -tarten lähtevän kalaan vain silloin, kun on tyyni ja kirkas — s.o. kaikista epäedullisin ilma. Parhaimmat tulokset olen saanut, semminkin pienemmistä järvistä, kun olen lähtenyt vesille oikein "koiran ilmaan", vinhaan mutta lämpimään tuuleen ja rankkasateeseen. Silloin vesi on sekaista eikä siimaa näy, ja pikkukalat ovat helpoimmin pyydettävissä; ja mitä haukipoikia on vain läheisyydessä, ovat ne tällöin täydessä työssä, sillä ruokahalu on silloin mainio.
Aallottaren sievässä, mutta ahtaassa ruokasalissa laivankannella suunnittelimme sitten matkaamme. Tuuli oli nyt yltynyt myrskyksi ja myötätuulessa "kiiti laiva täysin purjein" kuin "meidän Janne" ainakin. Sivuutimme riippakoivuisen Kellosalmen ja runollisen kauniin Pirttisalon ja niin saavuimme Näpin siltaan, josta jalkapatikassa painelimme Lummeneen rannalle Harmoisten kylän luona. — Ensimmäisiä tehtäviämme rantaan päästyä oli tiedustella eräältä kalastajaukolta, olivatko Lummeneen pojat syömähaluiset. Sain nytkin saman vastauksen, ettei oltu viikkokausiin vesillä oltu, koska syövät vain alkukesänä — minulle kokemuksesta sangen mieluisa vastaus siis!
Kului sitten jokin aika ennenkuin saimme veneitä, matosia, tilapäisiä täkyongen pahlaimia j.n.e. Päätimme lähteä eri veneillä niin, että veljeni ja hänen poikansa menivät yhdellä, minä toisella.
Veneet olivat pieniä, matalia ja epämukavia niin että ainoastaan kelan käyttäminen oli mahdollinen rajussa myrskyssä.
Olimme unhottaneet ottaa matosia mukaamme kotoa, mutta niitä saimme kuitenkin tuulisesta, sopimattomasta ilmasta huolimatta sangen mukavasti.
Edellämainittu ukko oli nimittäin kesken pientä pihaansa laittanut matosia varten noin kuutiometrin suuruisen multakasan, jossa kerrassaan vilisi mitä parhaimpia onkimatosia.
Ja niin sitä lähdettiin kello 10 ajoissa. Tultuamme pienestä Harmoistenkaivo-nimisestä järvestä Lummeneeseen Jakaran selälle suuntasimme matkamme etelään päin, soutaen yksi kummallakin puolella selkää. Tuuli oli vastainen ja raju, niin että saimme ponnistella kaikin voimin päästäksemme eteenpäin. Kello 12 yhdyimme Pukkisaaren vastaisella niemellä.
"Halloo — saitteko mitään?"
"Ei, saaperi, niin hituistakaan."
"En minäkään, ei ne jäniksen papanat nyt syö."
"Ruvetaanko suurukselle?"
"Ruvetaan vaan."
Laskimme maalle ja vaivalla löysimme siksi suojatun paikan, että saimme teeveden keitetyksi.
Kello 1 lähdimme taas ponnistelemaan sivutuulella Alhon selkää pitkin
Pippurinsillalle päin.
Tuskin olin päässyt matkalle, kun jo tarttui ensimmäinen hauki, parin kilon painoinen. Säynävät näkyivät maistuvan, eikä niitä Lummeneessa muuten olekaan. Hauki oli otettava ylös haavitta, sillä niitä emme viitsineet kuljettaa mukanamme emmekä saaneet Harmoisistakaan lainata. Kun siihen on tottunut, käy se sangen mukavasti kaappaamalla kiinni kalan niskaan kiduskansien takaa.
Tuskin olin saanut uistimen veteen, niin jo iski siihen toinen jotenkin saman kokoinen, rynnäten nuolen nopeudella pohjasta ylöspäin.
Uusi säynävä — ja tuskin olin saanut siiman ulos, niin oli jo kolmas ja otteista päättäen suuri hauki tulossa. Sen kanssa reistailin aika kauan ennenkuin sain sen ilman haavia veneeseen; se painoi 10 vanhaa naulaa. Ja niin sitä jatkui — hauki hauin perästä. Myrsky oli nyt pahimmillaan ja veden pinta yhtenä vaahtona. En ole pitkänä kalastusaikanani vielä sellaista saantia nähnyt. Tuli muiden muassa yksi Lummeneessa hyvin harvinaisia vanhoja herroja, joka painoi 18 naulaa. Mutta siinä olikin työtä kovassa tuulessa saada se ylös ilman asetta. Pistin viimein molemmat käteni sen pään alle ja kallistaen venettä nostin sen pään veden rajassa olevalle laidalle, jolloin se tavallansa itse keikahti veneeseen.
Niitä olisi saanut vaikka kuinka paljon, jos olisi jaksanut soutaa ja elleivät täkyni olisi loppuneet.
Täytyi siis keskellä tätä sanomattoman hauskaa urheilua ruveta ongelle.
Olin silloin tällöin taistelujen väliaikoina luonut silmäyksen järven toiselle puolelle ja liikkeistä päättäen olivat sielläkin täydessä touhussa.
Ennen minua olivat hekin asettuneet ongelle.
Kun olimme suurella vaivalla saaneet vain muutamia särkiä, lähdimme taas kukin omalle suunnallemme yhtyäksemme Sorolan talossa yöksi.
Veljeni souti Matosalmen kautta Kalalahtea kohden, ja pian sieltäpäin alkoi kuulua pyssyn paukkinaa, hän kun oli joutunut sorsaparvien kimppuun ja jättänyt siksi aikaa hauit oman onnensa nojaan.
Auringon laskettua saavuimme molemmat venekunnat Sorolaan. Veljelläni oli 7 haukea, minulla 12.
Seuraavana päivänä olimme aikaisin liikkeessä, vaikka tuuli oli yhtä raju.
Eri teitä palasimme sitten Harmoisiin päivän kuluessa.
Veljeni souti suuren Salon saaren ympäri ja tuli 4 aikaan i.p. tuiki väsyneenä perille. Minä saavuin hiukan aikaisemmin samanlaisessa tilassa. Ihmeellistä kyllä, eivät kalat enää olleet ollenkaan halukkaat syömään. Veljeni oli saanut 2, minä sain 3, joten yhteinen saaliimme oli 24 haukea.
Kyytihevosella ajaen saavuimme sitten puoliyön aikana kotiin.
Monta kertaa olen sittemmin käynyt Lummeneessa, mutta en koskaan siellä enkä muuallakaan ole sellaista leikkiä nähnyt — olen joskus sinne tehnyt aivan "hukkareisujakin".