TALVIYÖN ELÄMÄÄ POHJOLASSA.
Lumirikas talvi oli ylimmillään. Kuin vehnäjauhot ison talon hinkaloissa peittää vahva lumikerros maan ja sen syksyisen roudan epätasaisuudet. Katajapensaat ovat sokkosilla pistäen esiin päänsä sinisine marjasilmineen kinoksista ja valkopäisten, harmaarintaisten pystykivien takaa. Kuuset seisovat suorina, vakavina ja jaloina valkoisissa pukimissaan. Oksakinoksien alta tuoksuu vastaamme viheriätä, kesäistä lämpöä. Hakamaiden sirot, huurteiset koivumetsät ympäröivät alempana olevia kuusinäreikköjä kuin hienon hienot untuvat suurta haahkatelkän pesää. Sinertävän vihreän, talvisen taivaan rastaanrintapilvien hattaroissa komea sinooberi ja heleä kromikeltainen sulautuvat toisiinsa. Ja kukkuloilta nähtyinä loistavat talot tulipunaisina kuin heltat valkoisen rotukanan päässä.
Niin, sieltähän ne kodikkaina, ystävällisinä ja lämpiminä pilkoittavat vastaamme nuo kylmän Pohjolan lämminveriset sydämet — Suomen kodit!
Kalpeana ja valotonna sukeltaa talviaurinko untuvamereen. Heikot talvivalon liekit leimuavat iltaruskona viimeisen kerran. Päivän iloiset, lyyrilliset sävelet muuttuvat pian tummaksi, öiseksi elegiaksi. Musta on taas Pohjolan haltijana — vähäksi aikaa. Täydellinen hiljaisuus vallitsee. On yö.
Naristen kääntää kolmisulkainen, kapearuumiinen, torpan poikien rikkiampuma viirikukko pitkän nokkansa pohjoiseen päin.
Rastaanrintapilvet ovat kadonneet. Tähti toisensa jälkeen tulee näkyviin ja tirkistää maata yhä kiiluvilla silmillään. Pohjolan äreä mestari Pakkanen kiristää maata yhä tulisemmin jäisillä kourillaan. Järvet vonkuvat ja murisevat kuin kaukainen ukkonen yhä paksunevien jääkahleittensa alla. Säristen ja puhisten työntää maahan väkisin tunkeutuva routa pitkiä halkeamia, häiriten maamyyrien rauhallista, unista talvielämää. Teeret ja peltopyyt kaivavat yhä syvempiä tunneleita. Metsot ja pyyt hakevat yöksi metsän tiheimpiä kuusia.
On kuin juhlallinen, vakava hiljaisuus ennen taistelua.
Ennen pitkää kuuluvatkin jo ensimmäiset pamaukset. Pakkasen tykit ovat toimessa yön ylväässä hiljaisuudessa. Paukkuvat puut ja seinät, paukkuu maa. — Öisen elegian vaimentajan hillitsemiä, hienon hienoja viulunsäveliä rikkovat vaskirumpujen komeat paukahdukset!
Rikkovat? — Eipä niinkään! Nehän kaikki kuuluvat yhteen!
Ja me, Pohjolan asukkaat, emmekö ihailisi tuota meille, ja vain meille yksinomaista, ihanaa, joskin samalla kaihomielistä talviyön luonnon sinfoniaa, varsinkin, jos suurta konserttisaliamme valaisee ihanat revontulet tai kirkas kuutamo, jolloin huurteiset koivumetsämme ovat kerrassaan hurmaavan kauniita.
Olen nähnyt metsiä Saksassa, Sveitsissä, Italiassa, mutta en missään niin kauniita kuin Suomen huurteiset koivikot - olkootpa ne sitten kultaisen päivän, välähtelevien revontulten tai kirkkaan kuun valaisemia.
Mutta loppuu yö. Elämä ei seiso paikallaan. Päivä seuraa yötä — valo pimeätä. Päivän edelläkävijän, aamusarastuksen keltaiset kromatofoorit tekevät heikkoon valoonsa nähden parastaan. On vielä hämärää. Äkkiä kuuluu navetasta raikas kiekunta. Tuopa kuin tervehdyksen kesästä ja lämmöstä. Kiitos, uljas poika! — Sinäpä sen ensiksi huusit: terve kultainen päivä!
Harmaa haamu liikkuu aamuhämärässä asuintuvasta kotaa kohti. Vanha mummohan se jo siellä kulkee, tuo nuoren päivän vanha, uskollinen seuralainen nyt niinkuin aina ennenkin. Terve sinulle, kodin hyvä haltija! Terve kodin päivätyön ja elämän uskollinen etuvartija! Olet aina valveilla, kun muut vielä nukkuvat parasta aamu-untaan — terve!
Kaikuvasti narisevat ja kopisevat talviaamun hiljaisuudessa ja kiljuvassa pakkasessa raskaat, lukemattomista tervaamisista kovat ja alta raudoitetut, pitkävartiset saappaat. — Eikö ole mummolla parempia? — Olisihan, mutta jäivät perintönä vaarilta nämä, ja ovat niin lämpöiset — muistojenkin lämpimyyttä — ja vaarin kujanpäässä kuutamolla ampuman, parhaimman jäniksen nahkalla vuoratut.
Jo kuuluu navetastakin liikehtimistä. Ne ovat aikaisia senkin eläjät — tarvitsevat suuruksensa — huutavat nälkäiset vatsat. Niin, siksihän mummo. —
Pian tunnet jo tuohen hajua ja näet vanhuksen kyykistyneenä padan vieressä. Ensimmäisten liekkien valossa näet puhtaat, kalpeat kasvot, joita sameista silmistä tuleva sydämen lämpö kirkastaa kunniakehänä. Kasvot eivät enää ole sileät, vaan on niihin vuosien kuluessa tullut ryppy rypyn viereen, nuo kuoleman polut, jotka kukin hetki hetkeltä vievät lähemmäksi sitä aikaa, jolloin mummon ei ainoastaan kasvot, vaan koko ruumis on oleva kirkastunut.
Ikäänkuin tervehdyksenä päivälle virtaa kodan oviraosta pitkä, heleänvalkoinen juova ulos pimeyteen.
Ilmestyy torpan pihalle toinenkin valoilmiö, joka virvatulen tavoin etenee tallia kohti. Kuuluu aisojen kolinaa, kulkusten kilinää ja reen kannasten vihlovaa kirkumista. — Miesten on aikaisin lähdettävä takamaille halkometsään, ehtiäksensä hyvään aikaan takaisin päivälliselle. Heitä seuraa Halli iloisesti pomppien ja haukahdellen: peijakas, kun on lystiä hevosten kanssa kilpailla, kunhan vain ei olisi niin monta paikkaa tien varrella tutkittavana!
Mutta onpa niitä talossa ja sen lähettyvillä muitakin eläjiä kuin kotiväki ja kotieläimet.
Riihten ylimmän hirren päällä on räystään alla pieni, pyöreä pallo, jonka keltaisesta sivusta loistaa komea, musta juova. Se on pakkastiainen, joka laskeutuu varpailleen ja vetäen päänsä höyhenten suojaan on ympäröinyt itsensä lämpöisellä ilmakehällä. Kun päivä sarastaa, lentää se suoraan kodan etualalla olevalle tunkiokasalle, jossa ruuanjätteet tarjoavat sille hyvän aterian. Sinnepä se sitten usein päivänkin kuluessa palajaa retkiltään, joilla se tapansa mukaan tutkii tarkasti torpan kaikki komeat omenapuut.
Ja kun mirri lähtee ensimmäiselle metsästysretkelleen riihten alle, kuuluu sieltä kaikuva "kirrik" ja lentoon pyrähtää parvi peltokanoja, joiden hienon hienot, harmaat, ruosteenkeltaiset ja ruskeat värit loistavat niin komeasti.
Kun vielä mustankirjavassa puvussaan prameileva harakka on ilmestynyt navetan katolle, varpusparvi tallin edustalle ja punarintainen punatulkku — talvimaisemamme ihanin koristus — pihlajaan, onkin talvinen aurinko jo näkyvissä.
Uusi päivä, joskin lyhyt, on alkanut.