KETUN UROTYÖ.
Se kertomus, josta seuraavassa aion puhua, ei ole mikään "laivurijuttu".
Se on syntynyt yhtä vähän laivan kajuutassa kuin pirtissä "äkkiväärien" ääressä miesten puhdetöitä tehdessä.
Ei sitä Kala-Matti keksinyt tuntikausia pohjaongella selkäluodolla istuessaan tahi Sysi-Jaakko "nurkantakaisten" innokas tupruttaja, vaan se on tosi tapaus, jonka minulle kertoi muuan Niemistön maalla asuja, jonka sanaa minulla ei ole vähänkään syytä epäillä. Kertomuksen todenmukaisuuden otan siis omalle vastuulleni.
Niemistön maa on Padasjoella ja on laadultansa oikein "Mikkojen" luvattu maa, kuten sanotaan. — Ja kyllä niitä junkkareita siellä onkin oikein "Porvoon mitalla".
Onhan niitä tosin vähän harvennettukin — mutta yksi vihalainen ei mätästä rakenna.
Seutu, jonka korkein kohta on sangen kivistä ja kallioista, liikamaista, visakoivua kasvavaa hylkymaata, sijaitsee kahden ison kartanon, ison kylän ja Päijänteen välillä.
Kaikki edut siis Mikkolan talon varaksi: hyvät lymy- ja pesäpaikat sekä laajalti ympäri moninaista metsästysmaata.
Kun kartanoissa lanta ajetaan pelloille tahi tehdään syysteurastukset, silloinpa Mikkolan väkikin on liikkeessä ja pitää iloista elämää kylän variksien kanssa.
Kylän rakennuksista ne eivät silloin paljon välitä eivätkä pelkää kartanon suurta "Jaakkoakaan" juuri ollenkaan. Ovathan ne tottuneet vanhasta vaarista alkaen pitkin vuotta kuulemaan Jaakon mahtavaa mutta vaaratonta haukuntaa öisin. Ja niin ovatkin sen seudun ketut tulleet kuuluisiksi rohkeudestansa ja tottuneet "noukkimaan" kartanossa asuvan Hilma-tädin kanat toisen toisensa perästä.
Haikeaksi surukseen sai täti nähdä, kuinka Helmit, Pärlat, Fannyt ja muut lemmikit saivat rottien, hiirien, päästäisten, siansuolien ja muun "paholaisen rosollin" kanssa ottaa osaa nälkäisten kettulaisten vatsain tarpeen tyydyttämiseen.
Mutta ei siinäkään kyllin; saivatpa karitsatkin heittää viattoman henkensä samaa tarkoitusta varten. Tuskin olivat pikku vuonat syntyneet ja kankeilla, paksuilla jaloillaan hyppien ruvenneet nauttimaan kesäilmasta, niin jo oli kettu kuin paholainen niiden kurkussa ja vei ne emon silmien edestä, vähät välittäen sen etukäpälien turhasta rummuttamisesta.
Olivatpa ne peevelit kerran aikoneet tappaa muutaman kuukauden vanhan porsaankin, jonka surkeat hätähuudot kuitenkin pelastivat sen joutumasta Mikkolan isännän juhannuskinkuksi!
"Sellaisia 'kommervenkkiä' ne meillä vuosittain panevat toimeen, ne perhanan torakot" — lisäsi torppari.
"Eikö teillä ole koiraa, joka ne kyöräilisi pois?"
"No, onhan meillä tuo Musti-pahanen, mutta sekin tuli niin lihavaksi ja laiskaksi sitten kuin — – ettei tahdo viitsiä. Näyttää melkein siltä kuin olisivat senkin 'vietävät' vain paremmin kotiutuneet, sittenkun saivat niin läheisen sukulaisen taloon ja parrassaan eli paremmin hännällään nauravat meikäläisten huolille."
Kun muutamia vuosia sitten kävin siellä, onnistuin muiden kettujen ohessa saamaan tapetuksi yhden oikein vanhan herran — oikein torpparien "lemmikin". Olin näet siellä olevia metsästysmaitani luvattomista jäniksen ansoista perkaamassa, kun jäljissäni tuli erään "patruunan" omistama "puolivillainen" jäniskoira Halli. Se sai kuin saikin tiheästä kuusinäreiköstä liikkeelle siellä talvikortteeria pitävän hankipojan ja paukutteli juuri, kierteinen häntä tutisevassa liikkeessä — vastajälkiä täyttä kurkkua, kun eteeni ilmestyi kartanon halkotiellä kummallinen olento ihailemaan Hallin kauheata haukuntaa. Se oli pystykorvainen kuin kettu, mutta häntä lyhyt ja sangen tuuhea sekä aivan pystysuorassa asennossa.
Ennenkuin sain selkoa, mikä elukka se oikeastaan olikaan, katosi se muutamien sekuntien kuluttua kuusimetsään.
Jäljistä näin sittemmin, että se oli kettu ja vieläpä isokin.
Palasin kotiin ja seuraavana päivänä kaatui sama herra parin metrin päässä siitä paikasta, missä edellisenä päivänä olin sen nähnyt.
Merkillisintä oli, että sen häntä, joka oli selvästi jo sen pentuna ollessa katkennut syystä tahi toisesta, oli aivan lyhyt, mutta sangen tuuhea. Ja se rustinki antoi ketulle, omituisessa liikkeessä kun oli, tuon koomillisen ulkonäön.
Muuten ei ole ihmeellistä, että sellaiset vapautta rakastavat mieronkiertäjät kuin ketut viihtyvät Niemistön maalla. Sieltä on nimittäin sangen laaja ja kaunis näköala.
Etelässä ovat Verhon kartanon laajat viljelysmaat ja niiden keskellä kartano. Näköalan taustana on Liimanpohjan lahti, jonka takana kohoaa Maakesken kangas. Idässä näkyy Päijänteen selkiä aina Kirjoisiin ja Kelveneeseen saakka ja pohjoisessa on sakea metsä, jonka takaa Saksalan ruokakellot kajahtavat kaukaa, ollen ketuillakin hyvänä merkkinä siitä, milloin iltaisin niityt ja vainiot tyhjentyvät ihmisistä ja heidän metsästyksensä alkaa.
Juuri tänne oli vanha narttu rakentanut pesänsä lähelle torppaa.
Kuinka olikaan, oli muuan torppari päättänyt kostaa tälle "korvenperkaajalle" kaikki sen ilkityöt ja sai kun saikin pesäpaikan selville, mikä ei ollutkaan vaikeata keksiä sinne vuosien kuluessa kasaantuneitten monenlaisten ja monenkarvaisten ruuanjätteiden takia.
Pitkäaikaisen hakemisen jälkeen määräsi hän poikasten makuusijankin ja sai ne, kun raukat vielä olivat pieniä, eräänä kauniina kevätkesäpäivänä kiinni jok'ikisen, kun ne vaaraa aavistamatta loikoilivat auringon helteessä pesän suun edustalla.
Poikaset pantiin koppaan — ja sitten lähdettiin muutaman kilometrin päässä olevaa kotia kohden marssimaan. Torpassa peitettiin koppa, sidottiin lujasti loimella ja vietiin navettaan. Varmuuden vuoksi lukittiin vielä navetan ovi yöksi.
Tyytyväisenä torppari pani sinä iltana maata, kun hänen kostonsa oli onnistunut, ja hyvät palkinnot oli saatavana ketunpoikasten tappamisesta.
Mutta torpparimme oli nuolaissut ennenkuin tipahti. Hän ei voinut aavistaakaan, että revon kuuluisa viekkaus olisi kehittynyt niin pitkälle. Sillä kun aamulla tultiin noutamaan pentuja, olivat kaikki poissa, vaikka ovi oli lukossa. Siis Kettulan rouva oli tehnyt sankarityön, jonka vertaista ei mikään eläin ole kyennyt tekemään. Miten se oli tapahtunut, selvisi sittemmin, kun asiaa lähemmin tutkittiin.
Samana päivänä, jolloin torppari oli tehnyt Kettulassa tuhojaan, oli emä palannut auringon laskiessa kotia laahaten muassaan kuovin, jonka se tavalla tai toisella oli pyydystänyt kartanon alla olevan vetisen niityn viidakosta.
Ilta oli kaunis, ja jos kettu olisi valppaalla silmällään voinut nauttia luonnon kauneudesta, niin olisi se voinut sinäkin iltana tehdä sitä runsaasti. Saksalan puolelta olisi se kuullut metsäkanan räikeätä ääntä Suotajärven torpan lähettyvillä olevan lammikon rannalla. Verhon puolelta taas vilkasta kevätillan elämää niityllä. Päijänteen rannalla: sieltä heinätavin rääkyntää, täältä kuovin huutoa ja etempää selältä kaakon surkeata parkumista. Ja kaikkialta ympäristöstä rakastuneitten sammakkojen intohimoista kurnuttamista.
Mutta nyt oli leikki kaukana. Missä olivat lapset? — Missä vanhempien toiveet? Missä tulevat kanojen noukkijat? — Missä peltopyiden sieppaajat? Missä viekkauden perijät — missä Niemistönmaan haltijat?
Poissa olivat kaikki! Ei muuta kuin lähteä hakemaan — ehkei ole kaikki vielä hukassa? Ahaa! Tuntuu hieno, jos ei vieno ketunlapsen haju. Mistä? — Tuolta päin!
Oikein, torpparin koppa on kulkiessa tarttunut oksaan siellä, lehteen täällä ja ketun haju on voimakas. Sitä täytyy seurata!
Kyllä lie äiti parkaa kauhistuttanut, kun ensi kertaa elämässä täytyi seurata ihmisen — verivihollisen — jälkiä, jotka vielä veivät suorastaan torppaan!
Otaksutaan, että emäkettu jälkiä seuraten ja torppaan saavuttua oli saanut poikasten paikan selville niiden hienosta vonkumisesta.
Kun asiaa myöhemmin tutkittiin, huomattiin, että kettu oli suurella vaivalla kaivanut pohjahirsien alitse käytävän lattian alle. Tämä kaivaminen oli sitä suurempi urotyö, kun se oli tapahtunut ainoalta puolelta, josta semmoinen oli mahdollinen, nimittäin karjapihan puolelta, siis kaikkien siellä yötä viettävien lehmien silmien edessä. Kun ajattelee, kuinka lehmät vihaavat ketunkarvaista eläintä, voi arvata, kuinka suuren sankarityön emäkettu sinä yönä teki ja kuinka suurta ponnistusta tämä hengenvaarallinen yritys siltä kysyi.
Sitä todistaa sekin seikka, että torpan vanha muori oli yöllä monta kertaa herännyt siihen pahaan metakkaan, jota lehmät pitivät pitkin yötä. Olihan muori aikonut pari kertaa mennä katsomaankin, mutta ei tullut mennyksi, kun luuli "elävien" niitä vain ahdistelevan!
Kun käytävä oli kaivettu pohjahirren alitse, oli uusi vastus tullut ponnistelevan eteen. Pitkin seinää on nimittäin laudoista tehty käytävä, josta lehmät ruokitaan. Kynsin hampain oli sekin ollut murrettava ennenkuin navettaan päästiin.
Kun laudat onnettomuudeksi — tahi onneksi — olivat osaksi lahonneita, oli sekin yritys onnistunut.
Näin navettaan päästyä, jolloin poikasten vinkuminen oli ollut emän Ariadnen-lankana, seurasi viimeinen tehtävä, loimen rikki repiminen hampaiden ja käpälien avulla.
Tätä näin raivaamaansa tietä pitkin oli kettu sitten henkensä uhalla kuljettanut poikasensa suussaan lehmien välitse toisen toisensa jälkeen kultaiseen vapauteen. Mihin se ne vei, sitä ei tiedetä, sillä vanha koti oli luonnollisesti ainiaaksi hyljätty.
Semmoinen oli Niemistön ketun merkillinen urotyö.