ENSIMMÄINEN LUKU.
Kinnarniemen pitäjä on suuri pitäjä. Kaksi kirkkoakin siellä kapean salmen yli toistaan silmäilee.
Vanha Herranhuone on jo puolisensataa vuotta sitten saanut väistyä uuden, komeamman tieltä. Samoin vanhaa kirkkoa ympäröivä vanha hautausmaakin, jonka mullassa ammoin eläneet ja heidän jälkiänsä seuranneet, viitisenkymmentä vuotta sitten päivänsä päättäneet kinnarniemeläiset ikiuntaan uinuvat, on täytyttyään saanut luovuttaa oikeutensa uudelle, kaukana kirkolta, Keikkulankankaalla sijaitsevalle hautausmaalle.
Jos oli vanha hautausmaa vuossatoja hoidon puutteessa huokaillut, ei saanut uusikaan kalmisto kauneudellaan kehua.
Kinnarniemeläiset olivat, ja taitavat vieläkin olla, uutteria ja työteliäitä ihmisiä, mutta kauneusaisti heiltä puuttui. Mistäpä sitä, sydänmaan ihmiset, olisivat sievän somistelun siemeniä saaneet sieluunsa. Hyvä, että leipä riitti…
Arkisissa askareissa uurastaessaan eivät kinnarniemeläiset joutaneet ulkonaiselle komeudelle huomiotaan kiinnittämään. Talot, suurimmatkin niistä, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olivat rakennuksiltaan ränstyneitä, vaikka viljelykset rehevinä rehoittivatkin ja peltojen pientareet kukoistivat. Huoneiden sisustus oli yksinkertainen. Tuoli, pöytä ja sänky, sänky, pöytä ja tuoli, missä järjestyksessä kukin ne tahtoi lausua, olivat tavallisemmat huonekalut. Nurkkaan kiinnitetty astiakaappi kuului jo harvinaisuuksiin.
Puhtauskin huoneissa oli puutteellinen. Russakat olivat tupien tuttuja vieraita ja muu niitä pienempi »karja» sänkyjen säännöllisiä säestäjiä. Harva oli se talo, jossa useammin kuin kerran vuodessa lattia vedellä valeltiin, hiekalla hangattiin ja puhtaaksi pestiin.
Se olisi ollut turhaa touhua, kun vähemmälläkin tultiin toimeen.
Mitäpä sitä hautausmaata kannattaa kaunistaa, oli sanottu, kun joku vieraspaikkakuntalainen oli kalmiston huonoa hoitoa kauhistunut. Kyllä siellä kuolleitten kelpaa köllötellä… Eihän tässä elävilläkään sen parempaa ole.
Ja niin oli hautausmaa saanut aina hoidotta jäädä.
Eripuraisiakin olivat kinnarniemeläiset. Reilusti riitelivät, kun pahakseen panivat.
Vanhat ihmiset muistavat vielä varsin hyvin, miten aikanaan oli uuden kirkon paikastakin kinattu ja riidelty. Toiset tahtoivat sitä vanhan kirkon viereen, toiset sen nykyiselle paikalle, salmen taakse, Kirppuvuoren kupeelle kinnasivat. Kun sitten vihdoin oli paikasta hammastapurren sovittu, syntyi taas uusi riita ja suukopu kirkon suuruudesta. Eräät puolustivat pientä, vaatimatonta temppeliä, toiset taas suurta ja komeata.
— Kukas sen komeuden maksaa? oli kunnankokouksessa kiivaasti kysytty.
— Se maksaa, joka viimeiseksi jää, oli silmät säihkyen vastattu.
Ja niin oli päätetty rakentaa nykyinen komea kirkko kaunistukseksi ja kauhistukseksi kinnarniemeläisille.
Mutta vanha kirkko sai hoidotta ränstyä. Vasta sitten kinnarniemeläiset älysivät sitä hiukan kohentaa, kun museomiehet siihen silmänsä iskivät.
* * * * *
Nyt elää Kinnarniemen pitäjä nousukauttaan.
Parikymmentä vuotta sitten rakennettu rautatie toi mukanaan paljon pahan kera joukon hyvääkin.
Kinnarniemen kirkonkylästä on tullut näiden seutujen keskeisin liikepaikka, jossa kymmenkunnan kauppiasta, pari pankkia, kolme kahvilaa, nahkuri ja pirtukauppias Lekkerinen elämän aineellista puolta edustavat.
Henkisten harrastusten huoltaminen on, paitsi nykyaikaisten seurojen ja yhdistysten, kahden kansakoulun ja yhden yhteiskoulun yhteisenä huolena. Sähkövalot loistavat matalimmankin majan ikkunoista, ja köyhimmänkin eläjän lapsilla on nyt mahdollisuus päästä henkisestä valosta ja valistuksesta osalliseksi.
Jos vanhat, edesmenneet kinnarniemeläiset haudoistaan kesken kaiken nousisivat, niin hämmästyneinä he katseleisivat sitä kiirettä ja kuhinaa, mikä ennen niin rauhallisilla ja hiljaisilla kujilla nyt vallitsee.
Ja ammoin nukkuneet, kunnioitettavat kunnanmiehet, suorastaan pyörtyisivät tätä nykyajan kunnallista komentoa katsellessaan.
Ennen, vanhaan ja hyvään aikaan, kuului kunnan valittujen joukkoon vain talollisia, suurempia ja rikkaimpia niistäkin. Nyt siellä hääräävät sepät ja sepänsällit, suutarit, räätälit ja kiertävät kuljeksijat… Ei, parasta on pitää päänsä pehkussa uusien isäntien orhia ohjaillessa.