TOINEN LUKU.
Suotta ei sanota, että Ristimäki on Kinnarniemen pitäjän komeimpia taloja.
Suuret on sillä viljelykset ja muuta maata vaikka maaherran lääniksi. Rakennuksetkin, poikkeuksena pitäjän muiden talojen rakennuksista, ovat sellaisia, että niitä kelpaa katsella.
Risumäen vanha, jo aikoja sitten kuollut isäntä oli ollut ahkera mies, kova itse työtä tekemään, kova muilta vaatimaan. Hän ja hänen isänsä ne olivat Risumäen vauraudelle perustuksen laskeneet. Ei ole tästä nykyisestä isännästä heidän työnsä jatkajaa. Liiaksi on viinaanmenevä ja muihin pahoihin tapoihin taipuva.
Asumattomalle aholle, vanhojen kinnarniemeläisten kaskimaille, Risumäen rinteelle, oli vanhan isännän isän isä asumuksensa kyhännyt. Vuosien vieriessä oli tästä pienestä, turvekattoisesta majasta paisunut talo, joka hyvän sallimuksen suojaamana, omistajiensa ahkeruudella oli vähitellen vaurastunut siksi, mikä se on vielä tänäkin päivänä. Nykyisen isännän hallitessa se tosin on jo hiukan rappeutunut, mutta huoleti se kestää vielä tämän miespolven raastamisen, ja ehkäpä tuleva polvi sen työllään ja tarmollaan jälleen entiselleen kohottaa.
Siinä samannimisen mäen etelänpuoleisella rinteellä sijaitsee Risumäen talo Kinnarniemen kirkolle vievän valtamaantien varrella. Jo etäälle paistaa päärakennuksen punainen kylki, ja lähemmäksi tultua avautuu tulijan eteen talon viljavat vainiot, pellot ja kotiniityt. Siitä, missä maantie kaartaa pienen, kalaisen Särkijärven, siitä alkavat talon viljelykset, jotka peittävät enemmän kuin neliökilometrin alan ja antavat runsaan sadon sille, joka sen haluaa niistä ottaa. Etäämpänäkin on kasvavia kytömaita ja heinää antavia niittyjä, mutta ne eivät näy maantielle.
Kun maantieltä poiketaan taloon, tapaa tulijan silmä ensimmäiseksi komean kivinavetan, jonka jo vanha isäntä eläessään rakennutti. Navetan kohdalla tekee tie pienen käänteen, ja siinä onkin vastassa jo Risumäen kaksikerroksinen päärakennus, ja vähän etäämpänä siitä toinen pienempi ja vanhempi rakennus, renkitupa, joka on palvelusväen ja päivätyöläisten hallussa.
Pihassa kasvaa pari tuuheata pihlajaa ja joku vanha, jykevä koivu. Aikoinaan hyvin hoidettu kasvitarha on nyt kauttaaltaan heinän ja rikkaruohon peittämä. Omenapuut ovat kuivaneet ja marjapensaista ei ole mitään jälellä. Alkuaikoina oli nykyisen isännänkin hallitessa kasvitarhaa hiukan hoidettu, mutta nyt siihen ei saa enää kukaan koskea. Se on isännän tahto.
— Eletään sitä, piruvie, Risumäessä muutenkin kuin vattu- ja tikkerperipuskilla, on isäntä sanonut.
Kasvitarhan takana ovat talon aitat, makasiinit ja muut ulkorakennukset, ja niistä vähän alempana sauna ja riihet. Saunan ja riihen välissä virtaa pieni puro, Heinpuro, joka saa alkunsa ylempänä metsänreunassa olevasta suuresta lähteestä, josta koko talo noutaa vetensä. Vanha isäntävainaja oli aikonut lähteestä johtaa veden tupaan, talliin ja navettaan, mutta työ keskeytyi alkuunsa, eikä tämä nykyinen, taloon vävyksi tullut isäntä ole viitsinyt työtä jatkaa eikä hyvää suunnitelmaa toteuttaa.
Jos pihaan tullut vieras on isännän mieleinen, käsketään hänet heti lasiverannalla varustetun eteisen kautta kamariin; muuten hän saa väen tupaan poiketa ja siellä asiansa toimittaa. Kamariin kutsutulle vieraalle annetaan kahvit ja ankarista asetuksista huolimatta pian pienet ryypytkin, mutta tuvassaolija saa kauan isännän saapumista odottaa.
Viime aikoina on kamariin kutsuttavien vieraiden luku tuntuvasti kasvanut ja käynyt kirjavammaksi. Ennen löysivät sinne tiensä vain pitäjän säätyhenkilöt suntiota myöten ja muut mahtavat eläjät. Nyt siellä nähdään jo miehiä yleisesti tunnetuista viinankeittäjistä ruveten.
Aika ja tavat ovat muuttuneet.
Nykyinen Ristimäen isäntä on viinaanmenevä mies, juoppo suoraan sanoen. Ja kun virolaiset ja muut väkevämmät juomat eivät tänne aina aikanaan ehdi, täytyy väliin korpikuusen kyyneleilläkin kaulaa kastella.
Nytkin on Risumäen isännän vieraana eräs huonomaineinen souvari, Hanssu nimeltään.
— Paljonko sulla sitä on? tiedustaa isäntä silmää iskien.
— Pa-pari litraa, änkyttää Hanssu sivuilleen vilkuillen, ettei vain kukaan kuulisi.
— Ei ole sitten hätää, Hanssu, kun senkin verran on tiedossa. Jokos sulta jauhot loppuivat, vai tuleeko niistä vielä?
— E-ei niistä tu-tule, valehtelee Hanssu silmää räpäyttämättä. Hän on saanut Risumäen isännältä jauhoja vain sitä varten, että isäntä viinoissa pysyisi. Mutta Hanssu on viekas. Hän antaa samasta keitoksesta muillekin, saadakseen siten paremman palkan vaivaloisesta työstään.
— Ei tule? perää isäntä.
Hanssu hiukan hätkähtää, mutta saa pian rohkeutensa takaisin.
— E-ei, vaikka i-itkis ja ta-aas yrittäs.
— No, minkäs sille. Kun ei tule, niin ei tule. Vaikka olis kuinka rikkaan talon poika, kun ei ole rahaa, niin ei ole. Eikös niin, Hanssu?
— Ju-juuri vissiin ni-niin!
Sitten Hanssu vetää pullottavan kanisterin poveltaan ja tarjoaa isännälle. Ahnaasti isäntä tarttuu kanisteriin käsiksi ja kieltään lipoen, ähisten aukaisee korkin.
Hyvillään Hanssukin lerpattavaa alahuultaan imeksii.
Haistellaan siinä sitten aluksi Hanssun valmistetta ja viimein hiukan maistellaankin.
— Perhanan hyvää se onkin, kehasee isäntä irvistäen.
— Jo-joo, myöntää Hanssu hyvillään. Ky-kyllä minä sen ko-konstin jo o-osaan.
— Pirun hyvin osaatkin!
— Jo-joo!
Kun siinä sitten on hetkinen kallisteltu, sovitaan lopuksi, että Hanssu hakee Risumäen vanhan aitan takaa yön kuluessa jauhosäkin ja kulettaa sen »tehtaalleen» Kalman korpeen.
— Sitä pitää aina olla varakangasta rullalla, sanoo isäntä Hanssun lähtiessä.
— Jo-joo, vahvistaa Hanssu. Va-varalta vi-vieras ko-koiraa lyö.
Ja ennenkuin aurinko on seuraavana aamuna noussut, on Hanssulla uusi annos Risumäen isännän antamista jauhoista Kalman korvessa happanemassa.
Hanssu on hiukan huonossa maineessa oleva mies, mutta Risumäen isäntä on kunniallisten kansalaisten kirjoissa.