KOLMAS LUKU.
Hanssun lähdettyä isäntä jäi yksinään kamariin.
Aurinko paistoi ulkona paahtavan kuumana. Kärpäset surisivat ikkunalasia vasten ja hämähäkit kutoivat seittejään.
Hiki valui isännän selkäpiitä pitkin, turpea niska punoitti ja pyöreä naama, jonka keskellä pieni nykerönenä yksinäisenä värjötti kuin rusina leipurin pullassa, oli hikihelmien peittämä.
Ryyppy toisensa jälkeen katosi isännän leveään suuhun. Partakarvat kastuivat aina joka kerta, kun isäntä ryyppäsi, ja niitä hän kulausten väliaikoina imeksi ja kielellään lipoi. »Sorretun voima», vaikka kotitekoinenkin, näytti vähitellen pitävän puolensa.
Siinä oli vasta viides tai kuudes täräys menossa, ja isäntä oli kohta valmis vaikka pikkuryssää tai sänkypolskaa tanssimaan.
Vielä pieni tuikku, niin hän jo lauluksi pisti:
Voi, voi sun rimsujas Amalja, senkin kanalja ——. trallallaa — —.
Hätäisesti hän tavantakaa vilkasi kelloonsa ja päätään puistaen ärähti:
— Missä pirussa se viipyy?
Ja kun odotettua tulijaa ei kuulunut, ryyppäsi hän äkäisesti pohjaa myöten, nousi ylös ja horjuvin askelin asteli tupaan, missä Amalja hämmensi suurta vellipataa.
Ristimäessä keitettiin silloin aina velliä, milloin ei puolikovia kokoperunoita pyöräytetty. — Risumäen ruokajärjestys oli koko kyläkunnan tiedossa. Kaikki kyläläiset aina Kinkomaan ruotimummua myöten tiesivät mitä ruokaa Risumäessä minäkin päivänä väelle annettiin.
Sanottiin, että ruokakellokin sen jo soidessaan ilmaisi.
Silloin, kun piian käsi oli vellipataa sekottaessa väsynyt, silloin hän aina vellikellon nuorasta nyki laiskemmin ja kello vonkui:
Veel… lille… veel, lille…
veel… lille…
Mutta milloin kokoperunoita oli kiehautettu, silloin aina piika Amaljan kädet vellikellon nuoraa riuskemmin repivät, ja kello pauhasi:
Pe… ru… noi… ta!
pe… ru… noi… ta!
Tähän perunasoittoon oli huutolaispoika keksinyt vielä asiaankuuluvan lisäyksenkin:
ru… sa… koita, ru… sa… koita.
Ja vellinkeitosta oli Kipeä-Kusti, kyliä kiertelevä laiskanpulskea vekkuli sepittänyt oikein laulunkin, joka alkoi:
Kytölästä Risumäkeen
vellin malli tuotiin,
kun puuroa piti keitettämän,
niin vellinä sitä juotiin.
Mutta eipä mennä tapausten edelle. Kerrotaan asiat järjestyksessä.
Kun isäntä tuli tupaan ja näki piika Amaljan paljaat, päivän polttamat kintut, ruskeat, pyöreät, käsivarret, avoimen kaulan ja punaiset huulet, hairasi hän Amaljaa niin, että tämä kirkuen pakeni.
— Elä pelkää, puluseni, hoki isäntä yhä vain lähennellen ja kourien.
— Pois pelistä! Kynnet irti! tiuski Amalja kauhalla hosuen.
— Mitäs turhia, ähki isäntä Amaljaa puoleensa vetäen ja nuuskaisia huuliaan Amaljan huulille törköttäen.
— Päästäkää irti! piruvie, tempoili Amalja isännän sylissä.
— Elähän nyt, elähän nyt, kultaseni, lohdutteli isäntä ja samalla aivastaa pärskäytti, että nuuska pirahti suusta Amaljan poskille.
— Senkin kurakuono! Päästä irti, koippura! suuttui Amalja.
— So, so, so sitä piian pallukkaa, pyöreäpyllystä pullukkaa, hoki humalainen isäntä, ähkyi ja halasi. Ethän sinä ennenkään ole minua pelännyt, kultuseni.
— En teitä, mutta emäntää, sai Amalja töin tuskin isännän kovassa syleilyssä sanotuksi.
Silloin isäntä hervottomana hellitti heti, otteensa.
Saituudestaan huolimatta oli Risumäen emäntä oikeudenmukainen ja totuutta rakastava ihminen, ja oli hirveän arka niissä hyväilyasioissa, joita isäntä taas mielityönään harrasti.
Monta kovaa sanaa emäntä oli isännälle tämän ja Amaljan välisestäkin suhteesta sanonut.
— Häpeäisit vähän. Kahdeksan lapsen isä ja viitsit yökaudet piikojen perässä hypätä, senkin sonni!
Eikä emäntä syyttä suotta miestään torunutkaan.
Kylällä aivan yleisesti totena tohistiin, että Risumäen isäntä oli jo kahdelle piialleen lapsen laittanut ja arvailtiin, että kuinkahan käy nyt tuon Amaljan. Se kun on niin verevä ja mehevä ihminen. Kyllä sekin vielä Risumäen nuuskanaaman pehmitettäväksi joutuu.
Sanovat ne kyläläiset ja puhuvat, pahuukset, paljon muutakin. Ja niin, sitä vain nyt luullaan, että näissä puheissa ei ole nokarettakaan liikaa eikä asiaa ole suurennuslasin läpi katseltu.
Ja mitäpä se meihin kuuluu, vaikka asia totta onkin.
Emmehän me, viattomat ja vieraat ihmiset, rupea Ristimäen tihrusilmäisen isännän puolesta vastaamaan. Selvittäköön itse asiansa, jos luulee siihen pystyvänsä ja katsoo, että henkselit kestävät.
Ja toisekseen!
Ristimäen isännässä on niin paljon tätä maallista massaa, ettei se mitään tee, vaikka hän yleisenä litviikkipäivänä vähän tiukemmallekin joutuisi. Paksu niska ja -pyöreä, täyteläinen maha. Eivät ne niin pian kovemmassakaan kuumuudessa olemattomiin haihdu, etteikö hän häthätään ehdi pahoja töitään tunnustaa ja syntejään anteeksi anoa.
Jos nimittäin haluaisi. Emmehän me syrjäiset sitäkään tiedä.
* * * * *
Heti kun isäntä hellitti otteensa ja piika Amalja ehti pistää kauhansa pohjaan kärähtäneeseen vellipataan, aukeni tuvan ovi.
Tulija ei ollutkaan emäntä. Helpotuksen huokaus pääsi Amaljalta ja isännältä röhänauru.
Tupaan tulija oli räätälimestari Neulanen, mies, jota isäntä jo äsken odotti.
— Päivästä päivään! hihkasi isäntä ennenkuin tulija ehti suunsa avata.
— Päivää, päivää, vastasi mulkosilmäinen Neulanen. Niisti nenänsä ja kättään housun takamuksiin sipasten isännälle peukalohankasta ojensi.
— Tulihan se, mestari, viimeinkin, aloitti isäntä.
— Minä tässä jo Amaljalle sanoin, että eipä taida Neulanen tullakaan, vaikka lupasi. Käydäänpäs tästä nyt vähän peremmälle.
Näin sanottuaan hän hairasi mestaria kainalosta ja Amaljalle silmää vilkuttaen vei Neulasen kamariinsa, kaatoi viinaa kuppiin ja kehoitti:
— Mestari ottaa nyt tästä pienen täräyksen. Kippis!
Ja mestari otti. Hän oli myös niitä vanhan kansan miehiä; joiden suu ei ole tuohesta eikä kieli sokerivesiin tottunut. Kippis!
Mestari maistoi- ja irvisti, kuten tapa vaati.
— Kas niin!
— Mitäs turhia. Mestari ottaa uudemman kerran ja pohjia myöten.
— Kiitos, kiitos! Kas niin!
Ja taas mestari otti ja irvisti.
Kun mestari oli vielä kerran kaulaansa kastanut, siirtyi isäntä aivan hänen, viereensä istumaan ja Neulasen korvaan supisi:
— Kuulehan, Neulanen! Tiedätkö sinä, mitä varten minä olen sinut tänne haettanut?
— En. Minulla ei ole pienintäkään aaninkia asiasta.
— Kuule, etkö sinä, peijakas, kuule, sitä tiedä?
— En, en, epäsi Neulanen.
— Minä olenkin sellainen mies, että A.. No, Neulanen… Maistetaas välillä… Sellainen mies, että… hei kippis!… joka en kaikkien kanssa kuppia kallistele. No, hei!
Nyt puhut, pirulainen, pehmosia, ajatteli Neulanen. Kuka vain sulle ryypyn tarjoaa, niin silmät killissä sen nahkaasi kietaset, ketale. Mutta ääneen hän sanoi:
— Eihän se, isäntä, kaikkien kanssa justeeraile… Meinaan, ettei ryyppää kuin…
— No en, jumaliste! Ne ovatkin eri miehet, joiden kanssa minä kippistelen.
— Aivan niin, aivan niin. Eihän isäntä kohojen kanssa koolaile… Juu, juu…
— Eri miehet, sanon minä… eri miehet, jotka lauluja laulaa ja tyttöjä kaulaa. Eikös niin, Neulanen?
— Juu, juu.
— Mutta hei, Neulanen! Kippis! — Vai et sinä tiedä, kuule, Neulanen, mitä varten iso Risumäki sinut luokseen haetti. Sanonko minä, Neulanen?
— Sanokaa vain, sanokaa vain, lipoi Neulanen ja sieraimiaan tuhautteli.
— Sinä olet viisas mies, Neulanen, pirun viisas… Mutta ryypätääs välillä… Terve! Suotta sinä, kuule, räätälinä olet… Papiksi tai vallesmanniksi paremmin passaisit… Kippis!
— Hih, hih, hih hihitti Neulanen. Isännän kehuminen tuntui niin kovin mukavalta. Ja viinakin vähitellen veikeästi vaikutti.
— Joo… papiksi, piruvie, tai vallesmanniksi… Jos minulla olisi tuo sinun pääsi, niin vallesmanniksi, saatana, minä rupeaisin… Kippis… ja näyttäisin Syrjälän Teemullekin pitkän perkeleen…
— Kyllähän se, isäntä…
— No, kyllä minä, kuule, nytkin voin näyttää… uskotko Neulanen…
Uskotko etten voi? Häh!?
— Uskon, uskon… Voihan se, isäntä, niitä vain tahtoo.
— No, niin minä voinkin, piruvie! Mutta kuule, Neulanen, se Teemu on kanssa viisas mies olevinaan. Mutta olkoon, peijakas! Näytetään sille, että rahalla saa ja hevosella pääsee… Näytetäänkö, Neulanen?
— Näytetään vain, innostui Neulanen, jonka päähän pälkähti ajatus, että jospa tässä hänkin jotenkin hyötyisi. Mihinkähän se tuo isäntä oikein tähtää? Kyllä sillä joku äkkisväärä jutku on mielessä, ei se muuten näin lojaalisti juota…
Pitemmälle ei räätälimestari Neulasen tarvinnut aprikoida, sillä isäntä paljasti heti ajatuksensa. Suunsa suppuun asettaen ja nuuskamälliä parantaen hän Neulasen korvaan supisi:
— Sitä varten, kuule, ison Risumäen isäntä on räätälimestari Neulasen tänne käskenyt, että se auttaisi minua himpun verran eräässä asiassa… Arvaathan sinä missä asiassa?
— En voi kommertaa hoksaamaan… Mistäpäs minä, epäsi Neulanen.
— Sinä olet viisas mies… pirun viisas… Neulanen. Kuule, ruvetaan yhteen keinoon ja ajetaan Syrjälän Teemu mökistään. Sotketaan asiat niin, ettei pirukaan niistä saa selvää. Kyllä minä sinun vaivasi palkitsen… Maksan, että tuntuu. Vai enkös ole aina ennenkin hyvin korvannut? Häh!?
— Kyllähän se, isäntä, on maksanut, myönteli Neulanen.
— Pirun reilusti, kehäsi isäntä itsekin! Aina hitusen paremmin kuin muut… olen minä vain sellainen eppu…
— Juu, juu… Paljonkin paremmin.
Ilkeältä tuntui isännästäkin melkein syyttä Syrjälän Teemun kimppuun käydä. Humalaiset aivotkaan eivät sitä ajatusta tahtoneet oikein sulattaa. Siksi sitä piti kiertäen kaartaen valmistella ja edelleen kehittää. Omantunnonäänen viimeisetkin rippeet piti pois kitkeä ja rehellisyys viinaan hukuttaa. Ja kun hetken hiljaisuus tuntui luontoa lauhduttavan, hyppäsi isäntä äkkiä seisomaan ja hihkasi:
— Perkele!
Räätälimestari Neulanen säpsähti ja kyyryyn vetäytyen, ikäänkuin itseään näkymättömämmäksi tehden pelonsekaisella äänellä säliisi:
— No, no… Mitäs isäntä nyt meinaa?
Isäntä heittäytyi raukeana vanhuuttaan natisevaan keinutuoliin, jääden siihen paikoilleen istumaan.
Sitten hän kotvan kuluttua rauhoittuneena alkoi ajatustaan edelleen kehittää: Miten hän voisi saada räätäli Neulasen tässä asiassa ehdottomasti puolelleen? Maksaisiko sille avustuksesta, kuten ennenkin tai pelkillä lupauksillako houkutteleisi. Entäpä, jos se ilmaisee kesken kaiken hänen tuumansa, ja Teemu saa niistä vihiä ja ryhtyy puolustautumaan. Piruko sen tuon Neulasenkaan tietää… Mutta eihän se ole ennenkään mitään ilmaissut. Niin on toiminut, puhunut ja tehnyt kuten olen käskenyt. Niin vannoi Neulanen siinä Heinälän jutussakin väärin, että paukkui… ja senkin se teki sadalla markalla… Eikä se uskalla tässäkään asiassa kieliä kantaa… ei, piruvie, uskallakaan. Ja jos se yrittäisi leukojaan aukoa, niin kyllähän minä sen pirun vaikenemaan saisin… Juottaisin humalaan ja kalloon kolhaseisin… Perkele!
Viimeiseen sanaan hän ajatuksistaan havahtui ja viekkauteensa turvautuen Neulaselle noin kauttarantain virkahti:
— Syrjälä on kaunis paikka, hän silmää mukavasti muljauttaen sanoi.
Kelpaisi siinä Neulasenkin asua.
Pitemmälle hän ei jatkanut, vaan ikäänkuin sanojensa vaikutusta tarkkaillen täytti lasit ja Neulaseen päin kääntyen kehoitti:
— No, hei! Kippis!
— Kas niin, kas niin, ähkyi Neulanen partaansa pyyhkien.
Isäntä painoi pullonkorkin kiinni ja äskeistä jatkaen virkkoi:
— Kaunis se on, Syrjälä… Hyvin sopisi Neulasellekin… Ja jos
Neulanen haluaa, niin…
Henkeään pidätellen Neulanen odotti jatkoa.
… niin kukapa kieltää, vaikka Neulanen…
Isäntä oli jo vähällä sanoa, että vaikka Neulanen Syrjälään pääseekin asumaan, mutta samassa hän ajatteli, että se on liian suuri palkkio, tekee Neulanen sen pikku palveluksen vähemmälläkin. Ja niinpä hän tokasikin:
— Mutta eipä puhuta siitä tämän enempää.
Isännän viimeiset sanat tuntuivat siltä kuin kylmää vettä olisi kaataa hulautettu Neulasen niskaan. Mitähän se tuo isäntä oikeen aikoi sanoa? Tiedä hänet, kälmin. Kysyisinkö siltä? Enpä kysy. En ole niin hotale. Tämä taitaa olla riitillinen hetki. Supliikki voi konseftit helposti pilata. Ollaanpa lojaalisen verkallisia… ei riennetä riitinkien edelle. Ja ikäänkuin isännän lopullista päätöstä kiirehtien, hän nousi äkkiä ylös, katsoi tihrusilmillään kelloa ja sanoi:
Aika rientää. Pitää, maar, tästä jo lähteäkin.
Isäntä hätääntyi. Jokohan se nyt menee, tuo Neulanen… eihän asia vielä valmis ole: Mitäs pirua minä nyt teen. Sanonko sille selvät sanat? En pentele sanokaan… Mutta mistäs se muuten…
Siinä oli nyt syntymässä sellainen pulma, jota humalaiset aivot eivät tahtoneet voida ratkaista. Sen verran ne olivat asiasta tolkulla, ettei peli vielä selvä ole. Mutta mitä siihen tarvittaisiin, sitä ne eivät jaksaneet täydelleen harkita.
Ahaa… nytpä se selvisi. Pieni tuikku lisää, ja sitten ne taas askartaa.
Ja se auttoi.
Isäntä uskoi nyt Neulaselle täydelleen salaisuutensa. Hän aikoi vuokralautakunnan välitystä hyväkseen käyttäen häätää Syrjälän Teemun mökistään. Neulanen oli vuokralautakunnan jäsen, puhelias, ja valmis tekemään melkeinpä mitä vain. Neulasen piti kokouksessa pitää täydellisesti isännän puolta ja sotkea asia tämän eduksi.
Ja isäntä pani nyt omasta puolestaan sanat Neulasen suuhun ja lupasi häntä muistaa, jos vain saadaan Syrjälän Teemulta mökki pois.
— No sehän saadaan, kehäsi Neulanen ryypyistä rohkaistuneena. Kyllä minä väännän Syrjälältä niskat nurin, että rusahtaa ja ajan hänet mökistä maantielle…
— Joo… joo -.. perskutavie… hykerteli isäntä innostuneena lihavia käsiään. Pois… pois…
— Että rusahtaa, vakuutti räätälimestari Neulanen, tehden kädellään sanojaan kuvaavan liikkeen.
* * * * *
Risumäen ruokakello pauhasi: Veel… lille… veel… lille… veel… lille…
Väki tuli pian pellolta tupaan.
Sinttyneet silakat ja vetelä velli painuivat kesäkuumalla aluksi vastenmielisesti syöjien vatsaan. Mutta vähitellen vauhti koveni ja vellikuppi toisensa jälkeen tyhjeni. Näivettyneet, toissilmäiset silakat vain itsekseen ihmettelivät, että miksikähän ne meitä oikein luulevat, kun ovat jo kohta kaksi kuukautta kolmasti päivässä nurkkakaapista pöydälle ja pöydältä nurkkakaappiin viskelleet, että kuivuneet niskat ovat rutisseet…
Kamarista kuului isännän voimakas kuorsuu.
Väki piti taas tänään tavallista pitemmän ruokalevon. Eihän sillä ollut kiirettä, kun isäntäkin kuului lepäilevän.