KUUDES LUKU.
Nyt elettiin syyskuussa ja syksyn tuntua oli ilmassa.
Päivät olivat harmaita, painostavia… Tuuli vinkui viidakoissa ja honteloita heinänkorsia helisti.
Lyijynraskaana lepäsi taivas tienoiden yllä ja vihmoi vesiään kuin kiukuissaan itkevä ihminen kyyneleitä.
Tiet olivat yleensä kuran ja melkein läpipääsemättömän ravan peitossa.
Ei niillä näillä seuduin montakaan kulkijaa viikkokausiin kävellyt.
Alavilla mailla pellot veden vallassa huppelehtivat ja olivat mäkien rinteilläkin niin märkiä, että hyvä, kun huonon perunasadon sai niiltä kunnolla korjatuksi.
Nurmet, niityt ja peltojen pientareet olivat kesäisen vihreytensä menettäneet, ja haalistuneet heinänkorret syksyinen sade kuin uhalla maahan pieksi ja viimeisenkin suven suloisuuden niiltä riisti. Tuuli pudotteli puiden kellastuneet lehdet… Hyinen kylmän henki nurkissa tohisi, hallaa huokui. Koko luonto valmistautui kuin korkeimman käskystä aikaista talvea vastaanottamaan… talvea, joka tänä vuonna kylmästä, sateisesta syksystä huolimatta tavallista myöhempään alkoi puroja kuivailla, järviä jäätää ja valkoista vaippaansa lakeuksien yli levitellä.
Kinnarniemen pitäjän vuokralautakunnat olivat tänä syksynä ahkerassa työssä. Torppien, vuokra- ja mäkitupa-alueiden itsenäistyttäminen oli loppuun suoritettava. Siksi ei sopinut kuhnailla. Vaikka vastenmielisestikin, oli ukkojen kuitenkin torpasta torppaan ja mökistä mökkiin kuljettava, satoi tai tuuli. Harvoissa paikoissa oli isännän ja vuokraajan väli itsestään, ilman vuokralautakunnan väliintuloa selvinnyt. Kura roiskui kunnan luottamusmiesten kantapäistä, kun he sateen koittamia teitä patikoivat…
Monessa paikassa olivat jo poikenneet, useammassa oli vielä poikettava.
Vähäväkiset odottivat jännittyneinä vuokralautakunnan kaikkivoipaa vaikutusta. Isännät, manttaalinomistajat, käsiään hykertelivät puolueettomien punnitsijain päätöksille… jos ne hyviä olivat. Karkeasti kirosivat, jos pahasti panivat.
Risumäen isäntä hyppi ilosta, kun sai tahtonsa toteutetuksi… kälmi. Oli saanut opettajan, joka oli vuokralautakunnan puheenjohtaja, uskomaan, että Syrjälän Teemu on pyytänyt vuokralautakuntaa ratkaisemaan hänen ja Risumäen isännän välistä riitaisuutta. Räätälimestari Neulanen oli pyynnön vielä vahvistanut.
Ja nyt vuokralautakunta on menossa Syrjälään sovinnon henkeä hieromaan. Risumäen isäntä seuraa mukana. Kyyräilee jäljessä kuin hiirtä vaaniva kissa… Silloin tällöin Neulasen kanssa supisee. Pakosta pitää isännän pelissä mukana olla, vaikka vähän ilettääkin, selvää miestä. Laki ja reklementit eivät kuulu muuten mukautuvan.
Syrjälässä on vuokralautakunnan tuloa jo kauan odotettu. Kulkevilta oli kuultu, että tänään tulevat.
Tavallista aikaisemmin on Syrjälässä jalkeilla oltu. Aamiainenkin on alakuloisina syöty, ja jännittyneinä nyt vuokralautakuntaa odotetaan. Äänettöminä liikutaan edestakaisin ja askareet toimitetaan. Tavantakaa kurkistetaan ikkunasta maantielle. Ja kun mitään ei näy, raskaasti huoaten käännytään hetkeksi pois päin, mutta pian taas takaisin palataan.
Teemu on oikein pyhäpukimissa ja Eevakin on, harvinaisia vieraita, ankaria lakien ja oikeuksien noudattajia varten itsensä siistinyt.
Painostava ja alakuloinen on vanhusten mieli. Ei ole lähettyvillä ketään, keltä neuvoa kysyisi… Lapsetkin, aikuisiksi varttuneet, suurin kieltäymyksin ja puutetta kärsien kasvatetut, ovat maailmalle menneet, pois pienestä pesästä pyrähtäneet omaa onneaan etsimään. Kukapa heitä, vanhoja, nyt kuulisi…
Rauhattomina he mökissään liikkuvat, yhä vain maantielle tähyävät.
— Nyt ne tulevat, ilmoittaa viimein Teemu, ja hänen sydämensä pampattaa pahemmin kuin raskaimman ponnistuksen jälkeen.
— Tulkoot, äännähtää Eeva painokkaasti. Eivät ne meitä kumminkaan puremata nielase.
Kello onkin jo kohta kymmenen, kun vuokralautakunnan jäsenet, saapuvat
Syrjälään.
Aholan isäntä, vuokranantajain edustajana, astuu ensinnä tupaan ja kuulumisia kysellen kädestäpitäen tervehtii. Sitten tulee opettaja Viisainen, lautakunnan puheenjohtajana, ja räätäli Neulanen vuokranottajain edustajana, ynnä pari muuta lautakunnan jäsentä. He eivät kättele, muuten vain hyvää päivää toivottavat. Viimeisenä vääntää Risumäen isäntä. Hetken hän ovensuussa seisahtaa kuin ajatuksiinsa vaipuneena ja sitten kuin hiukan häpeissään, epäröiden ojentaa kättä.
Hitaasti tarttuu Teemu ojennettuun käteen, mutta Eeva ei ole sitä huomaavinaan, Juudaksen kättä, selkänsä vain kääntää ja Aholan isännälle puhelee.
— Onpa siinä vieraille istuntakin, sanoo Teemu, kun tulijat eivät heti istuunnu.
Painavat siinä miehet hitaasti puuta, mutta opettaja Viisainen astuu arvokkaasti pöydän ääreen avaa salkkunsa ja ottaa sieltä esille joukon papereita. Räätäli Neulanen muuttaa opettajan rinnalle pöydän päähän. Risumäen isäntä painautuu aivan ovensuuhun.
Ollaan kotvan ääneti. Pidetään juhlallinen lepohetki. Opettaja
Viisainen selailee vain papereitaan nimensä mukainen ilme kasvoillaan.
Ulkona sataa kuin saavista kaataen ja voimakas tuuli pieksää sadepisaroita Syrjälän mökin matalaa ikkunaa vastaan kuin kuolinkelloja soittaen… raskaasti, rauhattomasti.
Tuvassa vallitsee painostava hiljaisuus.
Opettaja Viisaisen paperien rapina antaa kuitenkin hiukan eloa tähän synkkään tunnelmaan. Muurin raossa sirittävä sirkkakin on hetkeksi hellittänyt. Sekin ikäänkuin vierastaa outoja tulijoita. Kuuntelee… pienen pirauksen päästää… ja taas vaikenee. Kun se on kotvan kuunnellut, virittää se pian voimakkaan virtensä, sirittää niin iloisesti, ettei moista ennen kuultu…
Sirkan siritys havahduttaa tuvassa olijatkin.
— Onpas tässä talossa sirkkoja, virkkaa opettaja Viisainen yhä vain papereitaan silmäillen.
— No, kuuluupa olevan, aivan kuin Egyptissä ennen vanhaan, jatkaa opettajan puheeseen räätäli Neulanen.
— Omiksi tarpeiksi, urahtaa Teemu.
Taas istutaan ja tuumitaan.
Keskustelu ei vain tahdo päästä alkuun. On kuin kaikkia painostaisi jokin salaperäinen, sanoin selittämätön…
Teemu luo tutkivan silmäyksen tuvassa istujiin, etenkin Risumäen isäntään, ja Eevaan päin kääntyen sanoo tälle.
— Panehan pannu tulelle. Harvoin meillä tällaiset vieraat poikkeavat.
Eeva noudattaa äänettömänä annettua kehoitusta.
Toiset istuvat yhä totisina paikoillaan, lipevyydestään kuulu
Neulanenkin.
Mutta viimein pääsee opettaja Viisainen tehtäväänsä käsiksi. Aluksi pari kertaa rykäisten, kuin arvokkuuttaan korostaen, hän ottaa suunvuoron:
— Kinnarniemen pitäjän läntisen piirin vuokralautakunta on maanviljelijä Vilppi Risumäen ja mäkitupalaisen Teemu Syrjälän yhteisestä pyynnöstä kokoontunut paikan päälle selvittämään erimielisyyttä, joka mäkitupa-alueen lunastus- ja itsenäistyttämisasiassa on syntynyt maanomistajan ja maanvuokraajan välille. Vuokralautakunnan puheenjohtajana minä julistan kokouksen avatuksi ja kehoitan asiallisia väittelyittä sopimaan riitaisuutensa.
Sirkan laulu on taas vaiennut. Laulaja aivan kuin kuuntelee.
Teemun silmät sumenevat. Kuuliko hän oikein… yhteisestä pyynnöstä… selvittämään erimielisyyttä… joka lunastus- ja itsenäistyttämisasiassa on syntynyt. Kenen yhteisestä pyynnöstä? Mitä erimielisyyttä? Eihän hän ole tänne ketään pyytänyt… eikä hänellä ole kenenkään kanssa mitään erimielisyyttä ollut. Veroni olen maksanut ja taksvärkkini tehnyt… Ei, nyt minä en ymmärrä.
Hämmennyksestään tointuen hän katsoo ensin pöydän takana olevaan opettaja Viisaiseen, sitten allapäin istuvaan Risumäen isäntään ja luihukatseiseen räätäli Neulaseen. Mitä nämä miehet ajattelevat? Aholan isäntä ei ainakaan voi olla näiden kanssa samaa mieltä, ei koskaan. Sellainen reilu omantunnon mies ei alennu koiruuksiin.
Sitten hän sanoo verkalleen:
— Minä en oikein ymmärrä, mitä opettaja äsken sanoi, ellen väärin kuullut. En minä ole tänne ketään kutsunut, eikä minulla Risumäen isännän kanssa ole ollut minkäänlaista erimielisyyttä mökkiä koskevissa asioissa. Veroni olen maksanut säntilleen ja taksvärkkini tehnyt aikanaan. Vai enkös ole, isäntä?
Isäntä pyörittelee lakkia käsissään ja on kuin kuumilla kivillä istuisi.
Räätäli Neulanen mulkoilee pilkallisesti, heiluttaa jalkaansa ja sylkeä ruiskauttaa lattialle.
Aholan isäntä istuu vakavana ajatuksiinsa vaipuneena.
— Tuota, tuota, aloittaa Risumäen isäntä yhä lakkiaan heilutellen ja lattiaan katsellen. Onhan se maksanut… Mutta viime ja tämän vuoden verot ovat maksamatta…
— Niin ovat, myöntää Teemu väliin. Isäntä ei ole maksua ottanut vastaan. Olen tarjonnut sitä itse ja vieraidenmiesten välityksellä.
— Sepä kumma, tohahtaa Neulanen leveisiin sieraimiinsa. Kyllä minulta on vero otettu, kun olen sen ajallaan maksanut…
— On tai ei, se ei kuulu nyt tähän, keskeyttää opettaja.
— Miks'ei kuulu, väittää Neulanen. Kuuluupa hyvinkin. Kun lojaalisti veronsa maksaa, komtantisti kuittauttaa, niin silloin ei synny tällaisia turhia symppatiijoja. Neulanen puhuu, kuten jo aikaisemmin olemme huomanneet, mielellään hyvin suurpiirteisesti ja käyttää sanoja, joiden merkityksestä ei itsekään ole selvillä.
— Onko tämä, mitä Syrjälä tässä sanoo, totta? kysyy opettaja Risumäen isännältä.
— Eipä vainkaan, ynähtää taas Neulanen. Minunkin kuulteni on Teemu sanonut, että kutsutaanpa tänne vuokralautakunta asioita justeeraamaan, elleivät ne muuten selviä, hän valehtelee silmää räpäyttämättä.
Opettaja kopauttaa kynällä pöytään:
— Minä kysyin Risumäen isännältä, enkä räätäli Neulaselta.
Isäntä epäröi. On kahden vaiheilla… Selvin päin ei tahdo kehdata oikein valehdella. Niin paatunut ei hän sentään vielä ole. Mutta mikäs, tässä muukaan auttaa, kun tuli alotettua, perhana! Parempi olisi ollut perääntyä aikoinaan… Nyt se on myöhäistä. Kunniakin tästä jo kärsii, suuren Risumäen isännän kunnia. Mitenkäs tästä nyt selvitään. Piru, kun se pirtupullokin unohtui kotiin… Rohkaisuryyppyä tarvittaisiin…
Pian hän kuitenkin tilanteesta selviää. Kolkuttavan omantunnon ääni oli niin monasti ennenkin saanut vaieta. Suuremmitta vastuksitta se nytkin hiljaiseksi heittyi.
— On ja ei, myönsi ja kielsi hän kaksimielisesti. Kuten räätälimestari Neulanenkin tässä jo sanoi, on Teemu tahtonut tänne vuokralautakuntaa, käskenyt minun sitä pyytämään. Aikaa en muista, mutta niin on asia.
Nytpä taas möit sielusi paholaiselle, ilkkui itsekseen räätäli
Neulanen. Pelkäsinkin jo, että minut vain permeen panit.
Isäntä jatkoi:
— Ja vuokraa taas ei ole maksettu sitä määrää, mitä minä olen pyytänyt.
— Paljonko isäntä on vuokraa vaatinut? tiedustaa opettaja.
— Tuhatkuusisataa vuodessa.
— Sellainenko on sopimus?
Syntyy hetken äänettömyys. Risumäen isäntä pyörittelee hermostuneesti lakkiaan. Räätäli Neulanen viheltelee hiljaa, rummuttaa sormillaan pöytää ja altakulmain luihusti luimistaa. Aholan isäntä puhelee hiljaa Eevan kanssa, seuraten kuitenkin toisella korvallaan kokouksen kulkua.
— Sopimus on ollut kaksisataa markkaa vuodessa ja kolme työpäivää taloon elonleikkuuaikana, vastaa Teemu asiastaan varmana.
— Mistäs niin halvalla tällaisen kauniin ja yytsiikaavan lukaalin saa, tokasee taas Neulanen. Eiköhän se ole pötypuhetta. Julkaisematon manifesti…
— Puhu sinä, Neulanen, vasta sitten, kun sinulta kysytään,- sanoo Teemu painokkaasti.
— Minä olen tämän vuokralautakunnan valtuutettu jäsen, ja minulla kansan valitsemana luottamusmiehenä on oikeus puhua ja päätellä juristi sen selväpiirteisesti ja loojaalisti missä hyvänsä, intti Neulanen.
— Puhutaanpa asiasta ja maltillisesti, huomauttaa opettaja.
— Se on oikein, vahvistaa Aholan isäntä. Ja Neulasen puoleen kääntyen jatkaa:
— Ei tässä turha suukopu eikä tuulenpieksentä auta.
— Ei autakaan, myöntää Neulanen. Mutta kun asia on näin riitillis-juristista laatua, täytyy kaikki lainpykälät ja parakraafit ottaa huomioon, että kysymys pysyy oorningissa.
— Minkälainen se sopimus sitten on ollut? kysyy opettaja nyt Risumäen isännältä.
— Ei meillä mitään varmaa sopimusta ole ollut, valehtelee isäntä silmää räpäyttämättä. Hän oli jo voittanut omantunnon syyttävän äänen, vaimentanut sen kokonaan kuulumattomaksi.
— Sepä perhana, kivahtaa Teemu, jota isännän kieräily kismittää. Vai ei ole ollut. Eikös isäntä muista, kun yks'kolmatta vuotta takaperin sopimus tehtiin. Isäntä itse sen vielä kirjoittikin. Ja renki-Jussi ja Heinälän Matti panivat puumerkkinsä alle.
— Tuo paperi tänne, sanoo isäntä, äänessä ilkeä, pirullinen sointu.
— Tännekö? kysyy Teemu ihmetellen. Sehän on mahdotonta! Paperi jäi isännän haltuun… ja todistajat ovat kuolleet. Mitenkäs minä voin sen tänne tuoda.
Opettaja on ymmällä. Eipä taida asia aivan selvä ollakaan. Mutta lakia ja asetuksia on noudatettava.
— Onko ollut kirjallinen vuokrasopimus? hän kysyy.
— On, vastaa Teemu.
— Ei ole, väittää Risumäen isäntä.
— Toinen sanoo on ja toinen ei, jatkaa opettaja neuvotonna. Mahdotonhan tässä on selvyyttä saada, kumpi riitapuolista on oikeassa.
— Tietäähän sen, kumman sanalle tässä on paino pantava, puuttuu puheeseen Neulanen. Ainahan ne lakimiehetkin tällaisissa asioissa juristeeraavat ja funteeraavat ja sitten paukauttavat kuten paktumi edellyttää. Aina siinä arvokkaamman sana on painavampi ja traamallisempi.
— Mahdoton sitä on tietää, virkkaa verkalleen Aholan isäntä. Ja
Risumäen isännän puoleen kääntyen kehoittaa:
— Eiköhän olisi parasta, että sopisitte asian keskenänne. Eihän siitä näinkään mitään tolkkua tule.
— Täällä olisi kahvia, sanoo Eeva väliin. Olkaa hyvät ja ottakaa.
— Juodaanpa tosiaan kahvit ja sovitaan asiat, innostuu opettaja, nousten kahvia ottamaan.
— Se minustakin on paras, lisää Aholan isäntä kahvia hörppiessään.
— No, Neulanen kanssa, ettei kielen kannat kuiva, kehoittaa Eeva räätäliä, joka ei äskeistä tarjousta ollut huomaavinaan.
Neulanen äkämystyy Eevan piikikkäästä huomautuksesta, tohauttelee leveihin sieraimiinsa, rypistelee otsaansa ja vasta monen kehoituksen jälkeen ottaa kupin käteensä.
Vastahakoisesti, happamin naamoin Risumäen isäntäkin kahvinsa juo, altakulmain luimistelee, kieltään lipoo, ja pitkin seiniä ja väliin ulos ikkunasta katselee.
Toiset tyhjentävät kuppinsa mielihyvin. Opettaja ottaa vielä kolmannenkin kupillisen ja Eevan kahvia hyväksi kiittelee. Juotuaan hän sytyttää savukkeen, palaa entiselle paikalleen ja silmäilee taas papereitaan.
Aholan isäntä täyttää piippunsa kotikasvuisella, Risumäen isäntä pistää hellankulmalle muljauttamansa nuuskamällin uudelleen huuleensa ja räätäli Neulanen pikanellipötkön poskeensa.
Aikansa tupakoituaan opettaja katkaisee äänettömyyden.
— Jahah, jatketaanpas taas, hän sanoo. Minusta tuntuu, jos asianomaiset eivät sovintoa tee, että vuokralautakunnan on vaikea tätä asiata nyt ratkaista. Toinen väittää, että on tehty kirjallinen sopimus ja toinen, että ei ole. Kumpaa tässä on uskottava?
— Tietenkin Risumäen isäntää, sävähtää Neulanen äskeisestä kiukuissaan.
— Yhtä hyvin Teemua, virkkaa Aholan isäntä rauhallisesti.
Vuokralautakunnan toiset jäsenet eivät halua ilmaista mielipidettään.
Ääneti vain istuvat ja valmista odottavat.
— Kun asia on näin hämärä ja kun asianomaiset eivät tällä kertaa voi kumpikaan väitettään todistaa, niin minä ehdotan, että kysymystä ei nyt tässä kokouksessa tämän paremmin vielä ratkaista, vaan pidetään vastedes määrättävänä päivänä uusi kokous, johon asianosaiset tuokoot kaikki näytteet ja todistukset, joiden nojalla tahtovat oikeuttaan valvoa. Onko tämä vuokralautakunnan yhteinen mielipide? Tai minä kysyn ensin:
— Haluavatko asianomaiset sopia asian keskenään ilman vuokralautakunnan välitystä?
— Saahan sitä yrittää, vastaa Teemu levollisesti.
— Ei, jyräyttää Risumäen isäntä.
— No, mitäs vuokralautakunnan jäsenet sanovat?
— Yhytään opettajaan, kuuluu useammasta suusta.
Aholan isäntä ei vastaa opettajan kysymykseen. Mutta Risumäen isännälle hän sanoo:
— Sovi pois sinäkin. Mitäs turhia rettelöit.
— Ei passaa, murahtaa Risumäen isäntä.
Ja räätälimestari Neulanen supattaa lähellä istuvalle Tupalan Kallelle:
— Tällaista suurta replatsuunikysymystä ei passaa mitenkään ilman taktillisia vaktoja ratkaista. Kaikki ropleemit pitää olla akuraatisti selvillä ennenkuin vuokralautakunta voi asian justeerata ja jetsulleen saada.
Eeva kuulee Neulasen puheen ja hellan luota virkkaa tälle niin kovasti, että kaikki kuulevat:
— Eiköhän olisi paras, että räätäli Neulanen justeeraisi ja replakoisi omat asiansa ensin ja vasta sitten toisten asioihin sekaantuisi.
Räätäli Neulanen ei vastaa mitään. Hän on silmittömästi suuttunut. Äkeissään hän työntää oikean käden etusormen poskeensa, pikanellipötkön sieltä lupsauttaen nykäisee, sieraimiinsa tuhauttelee ja puhisee. Nousee äkkiä seisomaan ja harppaa kiivaasti ovelle. Mennessään hän paiskaa pikanellipötkön kynnyksen eteen lattialle, että lätkähtää ja ovea sulkiessaan kivahtaa:
— Voi, perskutavie, tuota akkaa!
Tupaan jääneet naurahtavat Neulasen äkäiselle poistumiselle. Ainoastaan Risumäen isännän ilme on muuttumaton. Hän pelkää, että miten tässä nyt käy, kun puolustaja meni pois.
Opettaja Viisainen istuu äänetönnä ja ajattelee otsa rypyssä. Kysymys on todella pulmallinen. Mutta jonkinlainen päätös tässä on kuitenkin tehtävä. Hän silmäilee lakia ja tutkii asetuksia. Miten tässä toisen tai toisen riitapuolen etuja ja oikeuksia kokkaamatta osaisi toimia?
Ajateltuaan asiaa puolin ja toisin hänen katseensa kirkastuu. Hän ottaa kynän käteensä, kirjoittaa ja kirjoitettuaan lukee:
»Kinnarniemen pitäjän läntinen vuokralautakunta on tämän asian tutkinut ja katsoo tällöin selville tulleen, että vastaaja, mäkitupalainen Teemu Syrjälä ei ole voinut nyt toteennäyttää, että hänellä ja maanviljelijä Vilppi Ristimäellä, jonka tiluksiin n.s. Syrjälän mäkitupa-alue kuuluu, olisi ollut kirjallinen sopimus tai suullinen välipuhe sanotun alueen vuokraamisesta, vuokraajasta ja -maksusta, mutta ei vuokralautakunta voi myöskään sopimusten olemassaoloa kieltää; tähän nähden vuokralautakunta päättää vastedes määrättävänä aikana pitää paikan päällä uuden kokouksen, johon kantaja, mäkitupalainen Teemu Syrjälä, jos aikoo kannettaan jatkaa, tuokoon vuokrasopimuksen tai muuten näyttäköön toteen oikeutensa Syrjälän mäkitupa-alueen omistamiseen ja viljelemiseen, ja johon vastaaja, maanviljelijä Vilppi Ristimäki, saapukoon, jos haluaa oikeuksiaan valvoa. Julistettiin ja annettiin säädetty valitusosoitus.
Aika ja paikka kuin yllä.»
* * * * *
Vaitiollen ja huokaillen vanhukset vuokralautakunnan lähdettyä jäivät mökkiinsä. Huolten harmaat varjot liikkuivat heidän ohimoillaan ja kalpeat kasvot kuin kauhusta värisivät…
Hiljaa ja totisina he vierähtivät vuoteelle.
Uni oli sinä yönä Syrjälän matalassa mökissä tuntematon käsite.