VIIDES LUKU.
Räätälimestari Neulasen Risumäessä käynti tuli pian Syrjälän Teemun tietoon. Saipa hän osittain kuulla ne puheetkin, joita isäntä ja Neulanen olivat keskenään vatvoneet.
Humalaisten hiljaisuus on sellaista, että heidän sanansa kuullaan paremmin sivullisten korvilla kuin heidän omillaan.
Niinpä Risumäen isännän ja räätälimestari Neulasen keskustelun kuuli tupaan vellipataa hämmentävä piika Amalja luultavasti paremmin kuin keskustelijoista kumpikaan. Ja hän ei malttanut pitää kuulemaansa omana salaisuutenaan.
Sunnuntai-iltana asemalla käydessään hän poikkesi Syrjälään kuten niin usein ennenkin.
Monet kupit kahvia hän oli Syrjälän Eevan nokikylkipannusta juonut, ja se sama asia häntä nytkin veti Syrjälään poikkeamaan.
Ja siinä kahvia juodessa ja Eevan kanssa rupatellessa hän tuli kuin sivumennen maininneeksi Neulasen käynnin Risumäessä ja ne puheet, jotka oli kuullut kamarista tupaan.
Ensin hän aikoi koko asiasta vaieta, mutta muistaessaan monet Risumäen isännän hänelle antamat pettäneet lupaukset, hän aivan kuin pieni kosto mielessä tuli asian paljastaneeksi. Olisi isäntäkin pitänyt häntä toisia parempana, kuten oli luvannut, niin ei hänkään olisi tarpeettomia löpissyt. Mutta eipä pitänyt. Viimeisessä iltamassakin oli kaikkia halaillut, jotka vain lähelle tulivat ja limunaatilla tyttöjä juotellut. Ja sitten yötä myöten oli Kiusalan kylän kautta kotiin koippuroinut… Sen huonomaineisen Sulka-Huldan perässä pihistänyt… Kittiäkös hän on tässä velvollinen tosiasioista suutaan tukkeamaan.
Ja niin se sitten tuli Risumäen isännän katala hanke ennenaikaisesti
Syrjälän Teemun tietoon.
Mahdottomalta tuntui aluksi uskoa Amaljan puheitten paikkansa pitävyyttä. Olisiko isäntä todella niin pikkumainen, että siitä Hanssun viinatehtaan hävittämisestä tällaista kostoa suunnitteleisi? Mitään asiallista syytä ei pitäisi olla. Ja siitäkin on jo niin pitkä aika kulunut… pian kokonainen vuosi.
Aluksi Teemu Amaljan puheille hymyili, mutta sitten hän kävi jo vakavaksi, kun Amalja lupasi panna päänsä pantiksi, ellei asia olisi rikusta rikkuun niinkuin hän sen kertoi.
Mutta mahdottomalta se tuntui sittenkin.
Olihan Teemu itse mökin kivisen ahon laitaan rakentanut, pellot raivannut ja suotakin jo hiukan ojittanut.
Halla oli alkuvuosina suurimman sadon korjannut. Monasti oli ottanut niin tarkkaan, ettei ollut juuri suuhun pantavaa jäänyt. Toissavuonnakin ihan kaikki vienyt…
Pettuun oli silloin aina pitänyt turvautua. Rahaa ei riittänyt niin paljon, että olisi puhtaassa rukiisessa pysytty. Ja velkaa ei tehty. Sitä syrjäläläiset aivan pelkäsivät. Ennemmin nälkää näkivät.
Monena iltana he olivatkin vuosien kuluessa eineettä levolle käyneet ja aamulla murkinatta töilleen rientäneet.
Vallankin alkuaikoina. Silloin, kun mökki oli valmiiksi saatu, ja pieni peltotilkku, vastaraivattu, voimaton, niukan sadon antoi, sadon, josta vielä hallakin vei osansa.
Silloin se piti tiukalla. Ihan hengenpäälle otti… Oikein suolia kouristi. Vieläkin puistattaa, kun muistaa. Ihme, että henki pysyi.
Vaikka Teemu olikin mökkinsä rakennushirret saanut Ristimäestä sellaisella kaupalla, että maksaa sitten kun jaksaa, oli tuvan tekeminen, asuttavaan kuntoon laittaminen, navetan ja muiden välttämättömien suojien rakentaminen vienyt hänen vähäiset säästönsä niin tarkkaan, ettei niistä leivän lisään paljoakaan riittänyt.
* * * * *
Kyllähän moni oli sanonut, kun Teemun mökin laittamisesta puhe tuli, ettei hänen olisi pitänyt Risumäen isännän kanssa kauppoihin lähteä. Kirjalliset, todistajien varmentamat kaupatkaan eivät hänen kanssaan ole kaikistellen pitäneet. Rahalla se on ne rikki riidellyt ja todistajat lahjonut… Kyllä ne tiedetään ja tunnetaan Risumäen nykyisen isännän kolttoset. Pitäköön Teemukin vain varansa.
Mutta Teemu ei näistä puheista piitannut. Hän luotti Risumäen isännän sanaan kuin pukki suuriin sarviinsa.
Talkoolla vedätti mökin hirret paikoilleen. Sen vanhan ladon Risumäen raitin suusta. Eikähän siitä monta kuormaa tullutkaan, pienestä pöksästä. Lahojakin olivat hirret. Toiset aivan käsiin murenivat. Muualta täytyi hankkia lisää.
— Kaikenlaista sontaa se Ristimäki kehtaa myydäkin, puhelivat talkoomiehet. Pellolle ajettavaa törkyä. Ja hyvän maksun ottaa. Ei ole omaatuntoa ukolla. Eikä häpyä.
Teemun Eeva keitti talkoomiehille hyvät kahvit Ruusperin lesken mökissä. Oikein korpun kanssa ajajille tarjosi.
Ja hyvin tulivat hirret perille.
Lähitaloista olikin hevonen ja mies auttamassa. Risumäestä ei.
Risumäkeläiset eivät joutaneet… Teemun talkooseen. Johan nyt.
Sitä kyllä vähän ihmeteltiin. Porttilan Kalle sanoi:
— Mitähän iso Risumäki on meinannut, kun ei ole renkiään talkooseen pannut. Köyhätkin tässä koettavat vointinsa mukaan auttaa. Suurrikkaan ei kannata. Voi saamari sitä saituutta!
— Koskas sinä ennen olet Risumäen isäntää viinattomissa talkoissa nähnyt? kivahti Aholan Manu.
— Enhän minä isäntää ole kaivannutkaan. Renkikin olisi riittänyt.
— Ei se pane renkiäänkään muualle kuin sellaisiin paikkoihin, joihin sitä käydään viinapotun kanssa pyytämässä. Sellainen se on Risumäen isäntä. Etkös sinä, Kalle, sitä vielä tiedä?
— Kyllähän minä sen. Mutta sitähän minä vain ihmettelen, ettei se edes
Teemun talkooseen… Se kun on tämä Teemu taloon vähän kuin sukuakin.
— No, voi sun saamari! rähähti Aholan Manu nauramaan. Vanha mies, etkä vielä sitä tiedä, että huono sukulainen on suttakin pahempi… Ja onkos Teemu sen perässä viinapottu povessa juossut? Häh?
— No, eipä ei… Eihän se Teemu sellaista.
— Ei. Ei se kulje viinapottu povessa eikä ketun häntä kainalossa, kuten monet muut tekevät. Tähän tapaan se tarina jatkui.
Eeva kaatoi pöydän luona kahvia kuppeihin.
— Tulkaapas ottamaan lisää, hän kehoitti.
— Mitäs suotta, miehet estelivät. Kyllä se jo piisaa… Eihän sitä nyt niin juoda, että revetään.
— Ottakaa pois vain, höpötti Eeva. Ja pankaa sokeria sekaan ja kastakaa. Ne ovat hyviä korppuja… Ja puhtaita ovat… Nyykreenistä ostettuja.
Ja talkoomiehet joivat, vaikka tavan vuoksi vähän estelivätkin, kolmannen ja vielä neljännenkin kupillisen. Eevan kahvi oli hyvää. Ihan sitä lystikseen kinnasi.
Kiitellen siitä sitten erottiin.
Ja niin tulivat mökin hirret paikoilleen.
Seuraavana päivänä Aholan Manu ajoi vielä melkein kiitoskaupalla tarpeelliset nurkka- ja muurinpohjakivet, ja niin pääsi Teemu mökkiään rakentamaan.
Intomielin hän kävikin työhön käsiksi.
Maanlaatu mökin paikalla oli kovaa hiekkaa. Ei tarvinnut edes perustusta kaivaa. Mitäpähän vain ohuen routakerroksen mursi ja nurkkakivet väänsi paikoilleen.
Rakennustöissä Teemulla oli hyvänä apuna kolmitoistavuotias poikansa, Antti. Eihän Antista salvoksella paljon apua ollut, mutta raskaimpia hirsiä väännellessä ja nostellessa se tuntui. Ja muuna auttajana hän merkitsi paljon. Sukkela ja huomaavainen kun oli.
Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan Teemu rakennuksella hääri. Kuin sivumennen keskipäivällä hiukan einehti, entistä lujemmin taas työhön tarttuakseen.
Hirsikerros hirsikerrokselta kohosi rakennus. Sattuihan niitä aina väliin pieniä vastoinkäymisiäkin, mutta suuremmilta haavereilta toki säilyi. Eeva oli Antin kanssa jo kesällä sammaleet nyhtänyt. Mökin paikka oli silloin jo katsottu. Kelpasi niitä kuivia sammaleita nyt varauksen väliin ja salvokseen pistellä. Paljon niitä menikin… Nurkkiin etenkin. Ne olivat hyvin hatarat. Kyllähän Teemu ajatteli aluksi uudet nurkat hakata, mutta kun tupa olisi näin lähes puolella metrillä pienentynyt, niin luopui tuumasta. Pieni siitä tuli näinkin. Ei sitä sopinut enää lyhentää eikä kaventaa. Ja pikemmin sai katon päänsä päälle, kun entisiin salvoksiin hirret asetteli. Mitäpähän lahonneempien tilalle uusia veisteli ja vähemmän lahoja muuten paikkaili.
Mukavalta se oman mökin rakentaminen tuntuikin. Ihan lystikseen sitä teki. Ja vaikka illalla olisi miten kovasti väsyttänyt, niin istahtaa ei vain voinut. Piti milloin mitäkin paikkaa kohentaa ja kääntää… Vasta sitten, kun hämärä tuli ja voimat väsyivät, täytyi työstä lakata… vastenmielisesti. Kun sitten pimeän pakoittamana hetkisen, ennen pois lähtöä, salvoksella istahti, niin voi, miten mukavasti se tuolla rinnassa kiersi, kun ajatteli, että pian pääsee oman katon alle asumaan. Oikein suupieli nauruun venähti ja kyynel, ilon kyynel, poskelle valahti… Ja vasta sitten, kun oli hetkisen levännyt tunsi mies väsymyksen raskaan painon. Päivän ponnistuksista olivat jalat aivan jäykistyneet ja selkä kangistunut. Eipä tahtonut jaksaa kunnolla asuntoon kävellä…
Mutta aamulla taas, hyvin nukutun yön jälkeen, oli väsymys kuin pois puhallettu. Rakennuspuuhat virkistivät mielen ja antoivat voimia vaikeimmatkin vastukset ilomielin voittamaan…
Aamukahvitta Teemu olisi monta kertaa uutisrakennukselleen lähtenyt, ellei Eeva olisi ihan takinliepeistä pitänyt ja sanonut:
— Ehtiihän sinne nyt vähemmälläkin.
— Ei tule muuten valmista, oli Teemu nauraen hymähtänyt. Täytyy pitää pientä kiirettä.
Ja niin oli taas hyräillen lähtenyt.
* * * * *
Huhtikuu läheni jo loppuaan.
Vapuksi Teemu oli aikonut mökkinsä valmiiksi saada, mutta vaikka hän miten raatoi, niin ei ehtinyt. Muuten se jo oli melkein valmis, mutta muuri ja lattia puuttuivat. Ikkunatkin jo olivat seinillä ja ovi paikoillaan. Itse Teemu oli lasinpuitteet ja ovenkin tehnyt. Saranat ja lukon vain oli ostanut. Ja niinpä hän saattoikin uteliaille leikillään sanoa, sitten kun tupa jo oli valmis ja lapset lattialla leikkivät, että kaikki ne tässä mökissä ovat omatekoisia, paitsi akka. —
Nyt siinä tuvassa vasta mukava oli iltahämärässä istahtaa ja ajatella:
Tuohon peräikkunan alle pannaan pöytä. Se on tosin vanha ja huono, ettei oikein kehtaisi uuteen tupaan tuoda. Mutta kun sen korjaa ja maalaa, niin eiköpä tuo menne siksi kunnes ehdin uuden, paremman tehdä… Tuohon ikkunattomalle sivuseinämälle pannaan sänky, aivan peräseinään pää kiinni. Ja mitenkäs se on. Eikös siihen sovi vielä toinenkin sänky. Jahkapa mittaan… Sopii, kyllä sopii. Sängyt ovat sitten siinä. Nurkkaan täytyy tehdä Eevalle kaappi, jossa se saa astioitaan säilytellä… Ja tuonne uuninnurkkaan toinen, ruokia varten… Tai mitä nyt Eevakin sanonee… Joo.
Tällaisissa ajatuksissa Teemu työnsä päätettyään tuvassaan usein iltaisin istui niin myöhään, että Eeva väliin pelkäsi häntä jonkun onnettomuuden kohdanneen.
Kun Eeva sitten Teemulta tämän viipymistä uteli, vastasi hän:
— Viivyinpähän vain… Katselin siellä mökillä ja suunnitteita…
— No, mitä sinä siellä katselit? Näkeehän tuon vähemmälläkin.
— Muuten vain…
Ja keskustelu katkesi siihen.
Eeva ja Teemu olivat luonteeltaan aivan erilaiset. Edellinen jäykkä, suoraluontoinen töksäle, jälkimmäinen sovittelevampi, maltillisempi ja mietiskelyyn taipuvainen.
Eeva saattoi väliin tyhjästä kiukustua ja turhasta pauhata kuin porokello. Silloin häntä ei huvikseen kuunnellut. Puhetta tuli kuin turkin hiasta. Ei siinä sanoja punnittu eikä niiden vaikutusta udeltu. Huudettiin vain huudon vuoksi, että suupielet vaahtosi… Eeva oli muuten tekevä, terhakka ja osaava ihminen. Kyllä häneltä työ sujui. Eipä löytynyt juuri naista, joka hänelle kyntti, ja huonot miehetkin olivat helisemässä. Ensimmäisenä hän leikkuupelloilla hääri ja heinäniityillä liikkui. Ja kyllä siinä silloin laiskemmatkin paraansa panivat, kun Eeva reuhtoi mukana… Eivät kehdanneet vätystellä. Olisi pian pilkaksi pistänyt… Nauranut ja naurattanut.
Toisenlainen oli Teemu. Hän ei liikoja puhunut eikä turhia tolissut. Sanoipahan kuitenkin silloin tällöin joukkoon jonkun leikillisen sanan, joka väliin kirvelikin, kehen se sattui. Mutta työmies hän oli vertaa vailla. Ei juuri sellaista työtä löytynyt, josta hän ei olisi suoriutunut. Sanottiinkin, kun vaikea työ eteen tuli, että olisipa tässä nyt Syrjälän Teemu, kyllä hän tekisi.
Kylällä luultiin, että se oli Eeva, joka Teemun huushollissa isännyyttä piti. Mutta se oli harhaluulo. Kyllä Teemu sentään perheen päämies oli. Teemun suuttuessa ei Eevan auttanut muuta kuin vaieta. Se tapahtui tosin harvoin, että Teemu Eevan suun tukki. Mutta milloin se sattui, oli mukinat heti lopetettava. Ennen nuorempana, vielä ryyppyyn menevänä, pienessä pirinässä ollessaan ei Teemu sietänyt Eevan rompotusta ollenkaan. Oli silloin suorasukaisempi. Ihan kirota täräytti, löi nyrkkiä pöytään, että astiat helisi:
— Suu kiinni, akka!
Mutta se tapahtui aniharvoin. Vuosikausiin ei enää ollenkaan. Teemusta oli tullut aivan raitis mies. Ei kannata ryypätä, oli sanonut. Hukkaan siinä raha menee. Sama kuin järveen heittäisi…
Jo vuosikausia Teemu oli oman mökin laittamista ajatellut. Ei ollut siitä kuitenkaan kenellekään mitään virkkanut. Oli tuuminut, että kukapa mulle maata sen verran luovuttaisi, että mökin sijan.
Viimein tämä oman mökin kaipuu oli käynyt niin voimakkaaksi, että sitä ei voinut enää mitenkään vastustaa… Melkein väkisten täytyi lähteä siitä Risumäen isännälle puhumaan, kun se mieluisin mökin paikka oli juuri Risumäen maalta löytynyt.
Höylisti oli Risumäen isäntä Teemun arkaan pyyntöön suostunut.
Ihmeteltävän myötämielisesti.
— Mitäs muuta. Tee vain mökki itsellesi, oli sanonut. Osta tuo lato tuosta raitinsuusta. Siinä on vielä hyvät hirret.
— Mitähän se maksaa? oli Teemu kysynyt.
— Kyllä siitä hinnasta aina sovitaan. Maksa sitten kun jaksat, oli isäntä sanonut.
— Paljonkohan siitä maasta pitäisi maksaa, ja minkäverran minä sitä saisin?
— Ota niin paljon kuin haluat. Kyllähän sitä kangasmaan syrjää siinä riittää.
— Enpä minä sitä liikoja… Milläpäs minä sen maksaisin… Mutta saisinkohan minä sitä pari kolme tynnyrinalaa?
— Riittääkö se?
— Eiköpä tuo riittäne.
Se on hyvä paikka, se Kiviahon syrjä.
Mutta ettet sanoisi minua nylkyriksi, niin pannaan siitä vaikka pari sataa tai sataviisikymmentä vuodessa ja leikkuuaikana kolme työpäivää teiltä jokaiselta.
Teemun mielestä siinä oli hintaa jo liikaakin, mutta kun isäntä ei suostunut alentamaan, niin hän myöntyi ennenkuin rakkaasta mieliteostaan luopui.
— Koskas se sitten mitataan ja erotetaan? oli Teemu kysynyt.
Mitäpä mittaamisia ja erottamisia siinä on. Kyllähän sinä tiedät, mitä sulle kuuluu ja sillä hyvä.
Eiköhän sentään selvyyden vuoksi
Mitäs turhia! Kyllähän miesten puhe muutenkin pitää paikkansa.
Sovittiin siinä sitten niin kuin isäntä tahtoi. Teemun uudistetuista pyynnöistä tehtiin kuitenkin jonkinlainen kirjallinen sopimus kahdeksikymmeneksi vuodeksi, oikeudella jatkaa sitä sitten vielä samoilla ehdoilla yhtä pitkäksi ajaksi. Renki ja päivämies, panivat puumerkkinsä isännän kirjoittaman sopimuksen alle. Paperi jäi isännän haltuun. Missäpä minä sitä säilyttäisin, oli Teemu sanonut.
Paluumatkalla Teemu kyllä isännän suopeutta ihmetteli, mutta oli kuitenkin niin iloissaan mökin paikan saadessaan, ettei siihen sen enempää huomiotaan kiinnittänyt… Kyllä hän muisti, miten Risumäen isäntä oli Heinälän leskeltä mökin viennyt. Mutta heilläpä ei ollut kirjallista sopimusta. Ainoastaan suullinen kauppa. Sitten Heinälä kuoli ja todistajat kuolivat… Vuoden kuluttua isäntä ajoi lesken pois mökistä ja vuokrasi sen räätäli Neulaselle…
Mutta ehkei se minulle niin tee, Teemu ajatteli. Ja onhan meillä sitäpaitsi kirjallinen sopimus… Kyllä se pitää, vaikka suupuheet pettävätkin…
* * * * *
Nyt oli mökki niin valmis, että siihen voitiin muuttaa.
Eteinen siitä vielä puuttui, ja tupaan johtavat portaat olivat puolitekoiset. Mutta mitäpäs niistä. Ne olivat puutteita, joita omaa mökkiä vuosikausia kaivanneet eivät huomanneet. Tai jos huomasivatkin, eivät niistä välittäneet. Ehtihän ne tehdä…
Oikein hevosella ne Teemun tavarat tuotiin, vaikkei niistä täyttä kuormaakaan karttunut.
Aholan isäntä oli sanonut, kun Teemu häneltä hevosta epäröiden pyysi:
— Ota vaikka kaksi, jos haluat. Maksu ei tule kysymykseen.
Se olikin reilu mies, oikea miesten mies, Aholan Matti isäntä.
Monta vuotta Teemu oli perheineen Aholan porstuanperäkamarissa asunut. Ja hyvä oli ollut asuakin. Vuokra oli halpa, ja talonväki laatuihmisiä isännästä ruveten. Hyvin siinä oli toimeen tultu. Varsin mukavasti olisi voitu vieläkin asua… mutta kun se oman mökin kaipuu oli suuri… niin minkäs teki. Muuttaa täytyi hyvästäkin talosta.
Olisihan sen Aholan maaltakin mökinpaikan saanut, mutta lähemmäksi rintakyliä mieli veti…
Ja niin täytyi mukavista ihmisistä luopua.
Hyvästellessä tuli isäntä vielä portille ja jälkeen huusi:
— Jos vastakin hevosta tarvitset, ennenkuin oman ostat, niin kyllä meiltä saat, kun vain käyt hakemassa. Ja samaan hengenvetoon lisäsi:
— Poiketkaa talossa muulloinkin kuin ohi kulkiessanne.
Niin oli sanonut Aholan isäntä. Eivät ne kaikki alempiaan niin kehotteleisi. Kiitteleisivät itsekseen, kun eroon pääsisivät. Kyllä ne tiedetään ja tunnetaan tämän puolen isoiset. Ei niiden hyvyydestä köyhä kostu… Eihän Risumäen isäntäkään tuntenut entisen torpparinsa poikaa, vaikka poika oli monet päivätyöt nuorempana taloon tehnyt, ennenkuin vasta sitten, kun poika lyseon koulusta pappina palasi.
* * * * *
Hyvä oli omassa mökissä asua. Oikein se tuntui mukavalta.
Ja kaunistakin täällä jo oli.
Tupa tosin oli pieni. Hädintuskin Teemun vähäiset huonekalut siihen sopivat. Kun sängyt, pöytä ja tuolit oli asetettu paikoilleen, niin eipä lattialle liikoja tiloja jäänyt. Sen verran vain, että liikkumaan pääsi.
Mutta kaikki oli niin siistiä ja puhdasta; Miten soma se tuo nurkkakaappikin tuolla peränurkassa on. Voi hyvänen aika! Aivanhan se on kuin Risumäen uusi piironki… melkein kuin opettajan kaupungista tuoma astiakaappi… Kelpaa sitä siihen astiansa ja tavaransa järjestää…
Ja entäs hellan luona oleva hylly! Sehän on kuin itse apteekin hylly, täynnä keittoastiaa niin, ettei kahvipannulle tilaa riitä. Siinä on pata, siinä kasaria kaksi ja… Niin, oikeastaan siinä ei muuta ollutkaan. Onnellisissa silmissä näytti kaikki niin suurelta, loistavalta.
Ja tuvan seinät! Voi komeutta suurta! Puhtautta ne loistivat kuin pappilan tupa. Lattia hohti kuin hiekalla hangattu kehlon pohja. Ja tiilenvärinen muuri paistoi kuin kirkon seinä kirkkaimpana kesäpäivänä.
Kelpasi sitä sellaisen loiston ja komeuden keskellä elää ja hengittää.
Kauan siinä ensimmäisenä iltana Syrjälän asukkaat uutta mökkiään äänettöminä ihailivat. Katselivat joka paikkaa pienessä tuvassaan ja painoivat kaiken näkemänsä mieleensä, imivät sieluunsa niin voimakkaasti, ettei kuva sieltä koskaan kaikkoaisi…
Kun tupa saatiin kaikin puolin kuntoon, eteinen valmiiksi ja portaat paikoilleen, ryhdyttiin joukolla pihamaata ja lähintä ympäristöä kaunistamaan.
Teemu itse tarttui tulisesti kuokanvarteen, öillä päiviä jatkoi… Ja pian pieni peltotilkku Kiviahon karuun syrjään syntyi, ja vuosi vuodelta kuokos laajeni…
Eeva lasten kanssa pihamaata puhdisti, kantoja kiskoi ja liikoja puita poisti. Antti poika hääri oikeana puutarhurina. Hän oli kansakoulussa oppinut vähin yhtä ja toista. Ja kaiken taitonsa ja kauneusaistinsa hän herkällä lapsen mielellä käytti oman mökin ympäristön somistamiseksi. Pian pieni lehtimaja pihanurkkaan ilmestyi ja kaunis kuusiaita rakkaimman paikan maan päällä jo syksyyn mennessä maantiestä eroitti.
Syrjäläläiset viettivät näinä aikoina elämänsä kauniimpia hetkiä.
Pian pihakoivuihin ensimmäiset linnut ilmestyivät… Käen kukunta ja rastaan raksutus etempää korviin kantautui…
Jos kaikki päivät kauniita olivat, niin illat vielä ihanampia. Etenkin lauantai-illat… Saunan suloinen tuoksu tuulen mukana jo kaukaa sieraimiin tuli, ja saunassa uusien vastojen ihana kosketus ihon pintaa hellästi hyväili, viikon vaivat ja vastoinkäymiset ruumiista pois karkoitti ja mielestä loihti. Ja kun saunasta tultua sai verkalleen kivelle istahtaa, ja lämmin kesätuuli ruskettunutta, mutta nyt punoittavaa ja höyryävää raatajan ruumista hyväili, niin voiko ihminen milloinkaan suurempaa nautintoa tuntea ja parempaa työn vaivojen palkitsemista toivoa…
Ja entäs ne suloiset sunnuntaiaamut!
Milloin et kirkkoon kiiruhtanut, sait nukkua tavallista myöhempään… Ja herättyäsi avoimesta ikkunasta pihapuissa visertävien lintujen laulua kuunnella…
Se oli jotakin niin kaunista ja pyhää, että herkimmällä hetkellä kyynel, ilon kyynel, silmäkulmaan herahti…
Ja nyt. Nytkö heidän pitäisi tästä rakkaaksi käyneestä majasta muuttaa? Sanoa ikuiset jäähyväiset vanhojen päivien varaksi ajatellulle tuvalle, savuttuneelle saunalle, Haavoittuneelle navetalle, pienille pelloille, pihamaalle… Kaikelle sille, jolle he olivat vuosien vaivat uhranneet, raataneet varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, että selkä on köyristynyt, käsi kovaksi ja känsäiseksi käynyt.
Tämäkö on Jumalan tahto?
Eikö löydy maassa oikeutta? Rikkaatko täällä vain määräävät ja rahan voimalla lain ja oikeuden päälaelleen kääntävät? Eikö köyhällä ole mitään sanomista? Eikö köyhän puhetta kuulla silloin kuin rikkaat rehkivät ja totuutta vääräksi vääntävät?
Minkä kuolemansynnin he ovat tehneet, että heiltä vanhojen päivien pieni pesä aiotaan särkeä, katto pään päältä riistää ja oman rakentamansa mökin ovi iäksi sulkea?
4 — Mökistä maantielle.
Tätä pientä piennarta, karua kankaan syrjää ja vähäläntää tölliäkö ison Risumäen isäntä on vailla? Eikö hän ilman tätä voi tässä maailmassa tulla toimeen? Tarvitseeko hän tämän elääkseen, kuten he tarvitsevat, vai saaliin himostako hän tähän matalaan majaan aikoo kyntensä iskeä ja vanhukset tielle viskata?
Ja millä oikeudella?
Väkevämmän oikeudella. Rahan voimalla.
Eikö köyhällä ja vähäväkisellä ole oikeutta, lain turvaa?
Ei silloin, kun lain kirjain vääräksi väännetään ja totuudelta rahalla silmät puhkaistaan.
Mutta onko se oikein?
Totuus maan perii, sanotaan kuolemattomassa sanassa.
Missä on silloin totuus, kun vääryys rehoittaa ja vilppi ja viekkaus vaunuissa ajavat?
* * * * *
Tällaiset ajatukset askartelivat Syrjälän Teemun aivoissa sinä iltana, kun hän piika-Amaljalta Risumäen isännän aikeet kuuli.
Väsyneenä hän viimein vuoteelleen heittäytyi ja oikeuden voittoon luottaen pian makeaan uneen nukahti.
Mutta hänen vaimonsa, Eeva, valvoi vielä myöhään, ja vasta aamupuolella yötä vettynein silmin vuoteelle vierähti.
Voi, miten raskasta!