KYMMENES LUKU.
Käräjäpäivä oli nyt käsissä.
Pyhävaatteisiin pukeutuneena vapiseva vanhus lähti käräjille. Yksin meni. Ei todistajia tavoitellut eikä niitä puolestaan puhumaan pyydellyt. Niin luotti asiansa oikeuteen, ettei edes asiamiestä ottanut itselleen.
— Oikea asia puhuu itse puolestaan, sanoi Teemu vaimolleen, kun tämä kehoitti todistajia hankkimaan ja lakimiehiltä kysymään neuvoa.
— Kyllä ne sinut siellä pussiin panevat. Osaavat ne selvänkin asian hyväkseen sotkea ja sekoittaa. Ota vain asiamies ja kysy viisaimmilta neuvoa.
— Enkä ota. Minä luotan lakiin ja oikeuteen. Ei sitä leipää köyhänkään suusta niin vain riistetä eikä kattoa pään päältä revitä. Näytteet ja todistukset vaaditaan isännältäkin. Ja mistäs hän ne ottaa. Ei mistään. Ja yksinäni menen minäkin.
Ja niin hän lähti.
* * * * *
Oikeuden istunto alkoi vasta kello 10 aamulla, mutta jo paljoa aikaisemmin oli lainturvan ja oikeudenetsijöitä käräjäpaikalle kokoontunut.
Juurevien maalaismiesten keskellä hääri hoikkakinttuisia salkkuherroja hienot sikaarit hampaissa. Mitä lienevät olleet asianajajia ja herrassöötinkejä. Kovin olivat kohteliaita, kun talonpoikaista miestä puhuttelivat. Höylisti apuaan tarjosivat. Oikein kilvan kyselivät, eikö kukaan lainopillista neuvojaa tarvitse. Tarkkaan tiedustelivat, minkälainen asia kullakin oli, ja sen kuultuaan kantapäillään keikistelivät ja sanoivat:
— Tjaah… Jos antaisitte asian ajettavakseni, niin voisitte voittaa. Muuten siitä ei tule mitään, tai jos tulee, niin korkeintaan nahkaksi menee.
Teemultakin eräs tiedusti, mitä varten on tultu käräjille.
— Mitäpä se vieraalle kuuluu… Tulimpahan vain… vastasi hän vältellen.
Olkapäitään kohauttaen poistui salkkuherra ja teki seuraavalle saman kysymyksen. Siitä täisikin saada asiakkaan, koskapa menivät kamariin, kovasti papereita kallistelivat ja keskenään supattivat…
Mutta kas.
Tuolta astuu tomerana käräjäpaikalle jo itse vallesmannikin, kuuluisa
Karl Adolf Pihlgrén. Salkku on hänelläkin kainalossa. Mitähän se sillä?
Ja vallesmannin jäljessä tulevat Risumäen isäntä ja Raitalan Hanssu.
— Mitähän se tuo Hanssukin käräjillä? ajattelee Teemu. Jokohan ovat viimeinkin viinankeitosta tavanneet ja käräjille käskeneet? Eipä se olisi liian aikaista. Mutta mitäs ne tuolta vallesmannin asunnolta päin tulevat? Olisikohan isäntä Hanssun puolesta vallesmannille puhunut ja asian sotkenut? Ei suinkaan se sentään ole sellaiseen ruvennut… Kaikkia ma kans ajattelenkin.
Teemu ei tiedä, että isäntä on käyttänyt Hanssua vallesmannin luona sitä varten, että vallesmanni panisi tälle sanat suuhun. Neuvoisi ja selittäisi, miten Hanssun on oikeuden edessä puhuttava.
Mistä Teemu, yksinkertainen, rehellinen mies sen arvaisi ja aavistaisi.
Pönäkkänä astuu suuri vallesherra. Nöyränä köyhä kansa hänelle tietä antaa. Jotkut julkeimmat sivumennen silmää iskevät, aivan kuin tahtoisivat sanoa:
— Siinä menee tämän paikkakunnan laki ja oikeus… Pirtupinnarien ystävä ja vääryydellä ratsastaja.
Mutta mahtimiehet hänelle tuttavallisesti naurahtaen nyökkäävät:
— Terve, terve!
Ja Karl Adolf Pihlgrén hymyilee heille vastaan ja huultaan lupsauttaa, että verestävät ikenet ja madonsyömät hampaat näkyvät:
— Ka, terve, terve!
Risumäen isäntä vilkuilee hätäisenä väkijoukkoon. Mitä hän tähyilee?
Hän etsii räätälimestari Neulasta, jonka puheitten mukaan piti jo varhain aamulla saapua vallesmannin luo viimeistä voitelua saamaan.
Missäs mestari viipyy?
Kyllä hän tulee jahka joutuu. Laillisen esteen takia on vain vähän myöhästynyt.
Eilen oli sisuksista niin pirusti purrut ja vääntänyt, että siihen paikkaan luuli kitkahtavansa. Rohtojakin oli ryypännyt, mutta mikään ei tuntunut auttavan.
Akalle tuli hätä käteen. Sängyn vieressä itki ja ulisi:
— Voi, voi, voi!… Jos sinä nyt kuolet, niin minkäs minä sitten jään?
— Jää tänne! oli mestari mahaansa pidellen kiukussaan kivahtanut.
— Voi, hyvä isä sentään, ulisi akka kahta kauheammin. Voi, voi, miten on vielä jumalaton, vaikka viimeiset hetket ovat käsissä. Sano toki joku hyvä, imelä sana, ennenkuin tästä elämästä erkanet.
— Siirappi! sihisi mestari hammasta purren.
Mutta siitäkös se akka yhä yltyi. Pappia hakemaan ihan väkisin yritti. Hameen helmasta mestari hänet viime tingassa ovella kiinni sai, lattialle selälleen nykäsi:
— Perkele! Vai vielä pappia! Tullaan tässä lojaalisti toimeen ilmankin.
Yötä myöten oli tauti sitten vähitellen helpottanut. Aamulla ylösnousun aikaan vielä vähän nipisti, mutta mojevan ryypyn saatuaan maha asettui alalleen, kuuntelemaan, perskutavie, akuraatisti rupesi.
Nyt räätälimestari Neulanen on pienessä pöhnässä. Hyvä vatsalääke on tämän saanut aikaan. Siksi hän taudin tapaamista tutuilleen näin reippaasti kertoi.
* * * * *
Korkea oikeus asettuu arvokkaasti pöydän ääreen
Lainmiekkaa heiluttaa tällä kertaa joku nuori hovioikeudenauskultantti. Hitaasti ja epäröiden päätökset tekee ja sanelee nuori, kokematon tuomari.
Jo huudetaan oikeuden eteen maanviljelijä Vilppi Risumäki ja mäkitupalainen Teemu Syrjälä.
Vallesmanni Karl Adolf Pihlgrén ilmoittautuu isännän avustajaksi.
Oikeuden puheenjohtaja lukee yks'toikkoisella äänellä kanteen ja kysyy:
— Onko kantajalla vielä mitään lisättävää?
Vallesmanni pyytää kohteliaasti kumartaen puheenvuoron.
Mitään erikoista lisättävää ei hänellä ole. Sitä seikkaa hän tahtoo kuitenkin erikoisesti painostaa, että koska vastaaja ilmeisesti vastoin parempaa tietoa ja aikoinaan tehtyä sopimusta tahtoo asiassa kierräillä, että oikeus, koska minkäänlaista kirjallista sopimusta ei ole olemassa, ottaisi huomioon etupäässä juuri todistajien lausunnot, todistajien, joiksi kantaja pyytää ilmoittaa räätälimestari Optatus Neulasen ja työmies Hannes Raitalan.
Teemua aivan päästä pyörryttää. Mitä? Kuuliko hän oikein? Todistajiksi
Neulasen ja Raitalan Hanssun… Ei. Onko hän aivan sekaisin?…
Eiväthän nämä tiedä asiaan tuon taivaallista.
Mutta nuoren tuomarin ääni kuuluu pöydän takaa:
— Myöntääkö vastaaja kanteen oikeaksi?
— Ei.
— Onko vastaajalla mitään muistuttamista sitä vastaan?
— On paljonkin, vastaa Teemu.
— No, mitä?
— Kanne on aivan aiheeton.
Ja Teemu selitti juurta jaksaen, miten hän oli mökin rakentanut, minkälainen heillä oli isännän kanssa sopimus, ja miten hän, koska sopimus ei ole sitä edellyttänyt, ei ole suostunut maksamaan sitä vuokraa, mitä isäntä nyt vaatii.
— Ja mitä metsänhaaskaukseen tulee, niin siihen minä en ole syyllinen. Polttopuiksi olen lahoja pökkelöitä kerännyt, ja siihen minulla sopimuksen mukaan on ollut oikeus.
— Pyytäisin, että vastaajalta kysyttäisiin: Kuka petäjiä on kaatanut ja kolonut? Kieltääkö vastaaja senkin, keskeyttää nimismies. Onko siihenkin lupa ja sopimus ollut?
Ja tuomari kysyy.
— Ei ole ollut sopimusta, ainoastaan suullinen lupa, myöntää Teemu. Nälissäni olen niitä kalunnut. Mutta siitä on jo niin kauan… Eikä isäntä niistä jälkeenpäin maksua ottanut, vaikka sitä tarjosin. Maksan mielelläni vieläkin, jos kelpaa. Sen teen ja täytän aina, mitä oikeudella ja kohtuudella vaaditaan.
Nimismies supisee jotakin tuomarin korvaan.
— Jaahah… jaahah… vastaa tämä. Vai hiukan höperö ja hermostunut. Ja jatkaa.
— Kutsutaanpa todistajat sisään. Ja kun todistajat saapuvat:
– Onko vastaajalla mitään muistuttamista todistajia vastaan?
— Ei. Mitäpäs minulla. Ihmettelen vain, että mitä ne tähän asiaan tietävät.
Todistajat tekevät valan ja sitten heitä kuulustellaan. Neulasta ensin.
— Mitä todistaja tietää tähän asiaan, kysyy tuomari.
— Paljonkin, vastaa Neulanen.
— Tietääkö todistaja, onko Syrjälän ja Risumäen välillä ollut kirjallinen vuokrasopimus, ja jos on ollut, niin minkälainen se on ollut?
— Ei ole ollut kirjallista, valehtelee Neulanen silmää räpäyttämättä. Suullinen supliikki vain Ei mitään vaktoja eikä vulmakteja. Hyvän hyvyyttään se isäntä on tämän Syrjäläisen antanut mökissä näinkin kauan asua. Ei sitä kaikki tekisi… Akuraatisti veron vaatisivat, ihan komtantisti tahtoisivat.
— Mitäs vastaaja tähän?
— Summassa se tämä Neulanen puhuu. Ei hän ole ollut sopimusta tekemässä eikä siitä mitään tiedä.
— Vai en ole ollut! Sepä pirhana! Paninhan minä siihen nimeni alle, aivan lojaalisti vulmaktin oikeaksi todistin.
— Sinäkö?
— Juu, juu. Aivan seekeristi.
— Mutta sehän nyt on kumma! Eihän sinua näkynyt mailla ei halmeilla siihen aikaan. Renki-Jussi ja Heinälän Matti siinä todistajina olivat etkä sinä. Mutta he ovat kuolleet.
Tuomari koputtaa ja sanoo:
— Pysytään asiassa.
— Asiaa tämä onkin, vastaa Teemu ääni väristen.
Nimismies supattaa taas tuomarille.
— Jaahah… jaahah… myöntää tämä.
— Todistaja siis tietää, että sopimus on ollut sellainen, kun kanteessa sanotaan.
— Aivan rikasta rikkuun.
— Mutta äsken sinä sanoit, ettei mitään sopimusta ole ollutkaan, huomauttaa Teemu Neulaselle.
Neulanen hätkähtää, mutta pian hän siitä selviää:
— Niin. Minä tarkoitin, että nyt ei ole enää uutta sopimusta ollut.
Sitä minä aanasin. Älä sinä sotke ja sekoita.
Tuomari kirjoittaa hetkisen ja kysyy sitten:
— Mitä todistaja tietää metsänhaaskauksesta?
— Voi, veikkonen, paljonkin!
— No, mitä? Kertokaa!
— Vuotta en enää akuraatisti muista, mutta sen muistan, että pirusti oli petäjiä Petkelkorvessa kaadettu… Aivan senttimenttaalisesti hakattu ja kolottu.
— Kuka niitä oli kaatanut?
— Heh, no, tämä Syrjäläinen.
— Myöntääkö vastaaja?
— Olen sen aina myöntänyt.
— Todistaja saa poistua, käskee tuomari ja kirjoittaa.
Teemu tuijottaa paikoillaan. Kummat ajatukset hänen aivoissaan askaroivat. Mitenkähän tässä käy? Väkevämmän oikeudella tässä nyt väännetään… En pysty nyt väitteitäni todistamaan… Raha on tehnyt taas tehtävänsä…
Tuomari kehoittaa:
— Käskekää toinen todistaja sisään.
Silmät selällään tollottaa Hanssu ensin tuomaria, sitten vallesmannia ja Risumäen isäntää, viimeksi Teemuakin vilkaisee.
— Mitä todistaja tietää tähän asiaan?
— Jaa, mi… minäkö?
— Niin, niin. Mitä tiedätte?
— Em… mi… mi… mi…
Nimismies rykäisee varsin kuuluvasti.
Hanssu säpsähtää. Hän huomaa, että hänelle se tuo vallesherra yskii… yskiipä hyvinkin. Niinhän se sanoi, että rykäsee, jos vikaan menee…
Jokohan se nyt jo sitten meni vituraan… Mites se taas käskikään sanomaan? Kas, kun en muista, vaikka äskön vielä ulkoa osasin… Ja kun vallesmanni katsoo häntä tiukasti silmiin ja rykii, niin aivan ymmälle siinä Hanssu menee:
— Em… mi… mi… hän yrittää, tu… tu… tuota. Ky… kyllä… mi… minä… tu… tuota…
Tuomari raapaisee kärsimättömänä korvallistaan.
Mutta nimismies virkkaa:
— Herra puheenjohtaja. Pyytäisin, että todistajalle luettaisiin edellisen todistajan lausunto ja kysyttäisiin, yhtyykö hän siihen.
— Ni… niin, änkyttää Hanssu ja huokaisee helpoituksesta.
Ja nuori, kokematon tuomari tekee työtä käskettyä. Ja kun hän sitten kysyy:
— Yhtyykö todistaja tähän lausuntoon? vastaa Hanssu silmät pyöreinä:
— Ti… tietysti y… yhytään.
Ja pari pientä kysymystä Hanssulle tehtyään, tuomari viittaa hänelle kädellään:
— Saatte mennä!
— E… entäs ne ja… jalkavaivat? mutisee Hanssu mennessään.
Tuomari kirjoittaa taas, ja kirjoitettuaan hän kysyy Teemulta:
— Onko vastaajalla vielä jotain sanottavaa? Teemu havahtuu kuin unesta.
Hän on masentunut, murtunut mies. Nyt hän jo huomaa, miten hänelle tulee käymään… Maantielle… Pois vanhain päiväin varaksi tehdystä mökistä… Kylläpä ovat katalia… Ja hiljaisella äänellä, melkein kuulumattomasti hän vastaa:
— Ei mitään.
Ja kun asianosaiset hetken kuluttua kutsutaan uudelleen sisään, päätöstä kuulemaan, ei Teemu tahdo jaksaa pystyssä pysyä. Jännitys on lauennut, vanhan voimat ovat pettäneet ja hän on täydellisesti uupunut, murtunut mies.
Oikeuden päätös on lyhyt ja selvä. Mutta lyhyydestään huolimatta paljon puhuva.
Teemu tuomitaan luovuttamaan Syrjälän mäkitupa-alue rakennuksineen, kaikkineen, sen omistajan, maanviljelijä Vilppi Risumäen vapaasti hallittavaksi, muuttamaan mökistä pois, maksamaan rästiin jääneen vuokran korkoineen ja korvaamaan Risumäen isännän oikeudenkäyntikulut niin ja niin suurella summalla.
— Voih…! huokaisee Teemu tuomion kuultuaan ja vaipuu voimattomana lattialle.
Hänet talutetaan siitä pois.
Hetken kuluttua hän toipui sen verran, että muutamien hyvien ihmisten avustamana pääsi asemalle, junaan ja viimein kotiinsa… siihen pieneen, matalaan, rakkaaseen mökkiin, josta hänet vääryydellä ja väkipakolla pois ajetaan…
Mutta vallesmanni, Risumäen isäntä ja räätälimestari Neulanen istuivat sinä iltana sangen myöhään nimismiehen kamarissa. He nauttivat elämästä ja Risumäen isännän pirtupullon tuttavallisesta pulinasta…