YHDESTOISTA LUKU.
Käräjien jälkeiset päivät olivat Syrjälän matalassa mökissä tukahduttavan painostavia… Yöt kammottavia.
Synkkä alakuloisuus lepäsi koko tienoon yllä.
Tuskaisena valitteli tuuli metsissä, aukeilla mailla aivan hyytä henki.
Kohinalla sadekuuro toisensa jälkeen maahan iski, tuulen tuomana mökin matalia ikkunoita armotta pieksi…
Tavallisina vuosina näihin aikoihin oli jo täysi talvi. Nyt tuntui siltä kuin sitä ei tulisikaan.
Hiljaisina, vaiteliaina vanhukset majassaan liikkuivat, sanaa sanomattomina töitään toimittelivat.
Viikon kestäneeltä tautivuoteelta oli Teemukin jo jalkeille jaksanut.
Keuhkokuumeeksi oli kunnan kiertävä sairaanhoitajatar sairautta aluksi sanonut, tarkemmin tutkittuaan sitten sydänkrampiksi arvaillut.
Ja sieltä sydämen kohdalta se kovemmin jäytikin. Ei tuskallisen kovasti kouristanut, vaan hiljalleen painoi, varsinkin silloin, kun kauan toimetonna istui paikoillaan.
Ja nyt täytyi istua. Ei jaksanut vielä töihin tarttua. Kovin oli huonoa tuvassa liikkuminenkin. Työhön tottuneelle vanhukselle kävi pitkäksi vuoteessa oleminen. Liikkua piti, vaikka vaivoinkin.
Hitaasti kuluivat tunnit. Verkalleen päivät, syksyiset synkät päivät iäisyyteen vierivät…
Alakuloinen, arka oli asujanten mieli. Poissa oli entinen toimeliaisuus ja reippaus. Raskailta tuntuivat jalat, kankeilta kädet. Ja rintaa jäyti. Kalvoi kuin nälkäinen lapsi äitinsä tyhjää nisää…
— Mitenkäs kävi? kysyi Eeva Teemulta, kun tämä taudistaan toipui. Oli hän sen jo muilta kuullut, mutta mieheltään varmuutta tahtoi.
— Vaikea oli tähän kysymykseen vastata. Kerrassaan raskaalta tuntui totuus tunnustaa. Mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Niin täytyi sanoa kuin asia oli, vaikka se miten kovasti koski ja rintaa kouristi.
— Huonosti, huonosti kävi, huokasi Teemu. Kohta meillä ei ole kattoa päämme päällä. Isäntä voitti… Minä hetkenä hyvänsä hän saattaa ajaa meidät mökistä maantielle…
Valtavaan, tuskaiseen itkuun purskahti Eeva tämän kuultuaan. Suonenvedontapaisesti hänen hartiansa nytkähtelivät ja suuret, kuumat vesihelmet valuivat silmistä esiliinaan, jolla hän kyyneleitään kuivasi…
— Niinkö onnettomasti kävi? Johan minä sitä aavistinkin. Etkä sinä vain kysynyt lakimiehiltä neuvoa, vaikka kehoitin. Voi, meitä poloisia! Mihin me nyt tästä menemme?
— Niin se kävi. Mitäpä siinä olisivat neuvot auttaneet. Hukkaan olisivat ainoat pennit menneet. Isännällä oli ja on rahaa enemmän. Ja Neulanen ja Hanssu puhuivat kuin käskettiin. Vastoin parempaa tietoaan valehtelivat ja väärin vannoivat.
— Niinkö tekivät? Mitä sinä sanoit? Ettäkö ihan väärin vannoivat?
— Niin tekivät. Silmää räpäyttämättä Neulanen vannoi ja valehteli. Hanssu ei ollut vielä niin paatunut. Aluksi hän hämmästyi, sanat ihan kurkkuun tarttuivat. Mutta kun vallesmanni vähän auttoi, niin viimein rohkaisi Hanssukin itsensä ja puhui kuin puhutettiin.
— Ettäkö itse vallesmannikin oli tässä asiassa isännän puolella?
— Oli.. Kuinkas muuten. Näyttää se sillekin raha kelpaavan, raha niinkuin pirtukin…
— Voi, maailmaa pahennusten tähden, ja voi niitä, joittenka kautta pahennukset tulevat, sanotaan kuolemattomassa sanassa! Kyllä se Jumala vielä kostaa tämän työn niin isännälle kuin vallesmannillekin. Antaapa vielä osan Neulaselle ja Hanssullekin. Hiuskarvaakaan ei Hänen tietämättään ihmisen päästä putoa… Ja mitä ihminen kylvää, sen hän saa myös niittää…
— Kunpa kostaisi, kunpa kostaisi! Minä en siihen ainakaan kykene. Eikä minulla ole haluakaan.
— Kosto on Herran kädessä. Hän yksin antaa jokaiselle ansion mukaan. Ei sinun tarvitsekaan kostaa. Kuule, ei tarvitse. Kyllä Herra sen aikanaan tekee. Suuret sotajoukotkin hän kykenee kurittamaan ja maahan lyömään. Ei paina paljon Hänen käsissään isännät, ei vallesmannit. Niin ovat kuin akanat tuulessa…
* * * * *
Nöyrinä ja kuuliaisina vanhukset alistuivat kovaan kohtaloonsa.
Elämää oli edelleenkin ajateltava, niin synkältä ja toivottomalta kuin se näyttikin.
Heti parattuaan Teemu tallusteli Aholaan. Sieltä oli ennenkin hädän hetkellä avun löytänyt, sinne nytkin turvautui.
Aholassa tiedettiin, miten käräjillä oli käynyt. Aholan isäntä oli lautamies, ja nyt hän juurtajaksaen selitti Teemulle asian.
Neulasen ja Hanssun valallisesta todistuksesta tällainen tuomio johtui. Hän oli kyllä tuomarille koettanut selittää, että nyt ei taida mennä niinkuin pitäisi. Todistajat taisivat puhua vastoin parempaa tietoaan. Mutta ei ollut tuomari huomautuksesta mitään välittänyt. Laki on laki, oli sanonut. Hänen täytyy tuomita lain kirjaimen mukaan, vaikka tietäisikin, ettei asia aivan niin ole. Kahden todistajan lausunto on otettava huomioon ja se pitää, varsinkin silloin, kun todistajia ei ole yritettykään jäävätä. Niin oli sanonut. Vanha tuomari ei olisi niin tehnyt. Kyllä se olisi tarkemmin tutkinut ja tuuminut. Kumma, kun tämä nuorimies uskalsi asian heti lukkoon lyödä. Paha, ettei vanha tuomari ollut itse oikeutta jakamassa. Poikaset ovat aina tottumattomia silloin, kun miehisen miehen mieltä kysytään. Toiset lautakunnan jäsenet yhtyivät tuomariin. Mäkelän Mattikin. Minä vain olin eri mieltä, mutta se ei auttanut. Sääsken ääni ei kauaksi kuulunut. Ja nimismiehen sotkeminen ja asiaan sekaantuminen oli kanssa paha juttu. Yhtenään se siinä tuomarin korvaan supisi ja häklätti. Kun olisit ymmärtänyt edes lykkäystä pyytää tai kun olisit älynnyt ilmoittaa tyytymättömyyttä päätökseen, niin asia ei olisi ollut vielä tykkänään menetetty niinkuin se, ikävä kyllä, nyt on. Kyllähän minä olisin sinua neuvonut, jos tiesin, ettei sinulla ollut avustajaa. Mutta en tiennyt ennenkuin vasta oikeuden edessä. Ja silloin en antamani tuomarinvalan perusteella saanut sinua neuvoa enkä ohjata. Päätöstä tehdessä koetin, kuten jo sanoin, puolestasi puhua, mutta se ei auttanut. Loppu oli surullinen, sen myönnän.
Näin Aholan isäntä, vanha lautamies, vakavana Teemulle puheli.
Äänettömänä kuunteli Teemu Aholan isännän sanoja.
Kyynelkarpalot kohosivat hänen silmäkulmiinsa ja leuka liikutuksesta vavahti. Jumalan kiitos, hän itsekseen huokasi, että tässä maailmassa löytyy vielä oikeitakin ihmisiä, kuten tuo Aholan isäntä. Kovasti ovat viimeiset ajat ihmisyyttä ja oikeamielisyyttä alas painaneet, mutta vielä on siemen hyvääkin jälellä.
Pienemmät pensaat on paha muassaan vienyt, mutta suuret, juurevat puut yhä paikoillaan totuutta julistaen seisovat.
Kotvan kuluttua Teemu sitten ääneen isännälle virkkoi, varsinaisen asiansa ilmoitti:
— Kolmattakymmentä ajastaikaa siitä on kulunut, kun tästä talosta lähdin. Omaan mökkiini luulin muuttaneeni, omaa maata kuokkineeni, ja oman katon alla luulin saavani kuolla kupsahtaa sittenkun päivätyöni on päättynyt ja elo leikattavaksi tuleentunut… Mutta se oli erehdys. Katkera pettymys. Petoksella minulta on kaikki mennyt: parinkymmenen vuoden raskas raadanta ja vanhojen päivien varaksi tehty pieni pesä. Tyhjempänä olen tässä nyt kuin täältä lähtiessäni. Silloin minulla oli vielä kuin koko elämä edessä. Nyt se on taakse, saavuttamattomaan etäisyyteen vierinyt…
Taas putosi heleä helmi vanhuksen kurttuiselle poskelle, siitä lattialle valahti.
Hetken häiriintymättömän hiljaisuuden jälkeen Teemu taas isäntään katsoen verkalleen virkkoi:
— Vieläköhän olisi Aholassa kahdelle vanhalle tilaa ja suojaa? Paljon sitä ei tarvittaisi. Olen menettänyt niin uskoni muihin ihmisiin, että toisten puoleen en uskalla enää kääntyä. Pahasti pettivät nuorempanakin miestä, pahemmin vielä, kukaties, vanhaa ja vapisevaa pehmittäisivät.
— Kyllä sitä on ja täytyy olla, vastasi Aholan isäntä. Tule sinä vain meille takaisin. Porstuanperäkamari tyhjennetään taas sinua varten kuten kerran ennenkin. Saat asua siinä niin kauan kuin tahdot, ja vuokra on sama kuin ennenkin: kolmemarkkaa kuukaudessa. Tai jos se on liikaa, niin tingitään.
— Minä tulen niin mielelläni, Teemu hyvillään vastasi. Ei ole liikoja vaadittu. Pilkkahinta nykyaikaan. Hyvästi nyt vain, ja kiitoksia!
Ja isännän estelyistä huolimatta hän lähti kiireesti köppäsemään
Syrjälää kohti. Kertomaan vaimolleen sitä suurta ilosanomaa, jonka hän
Aholassa nyt kuuli. Jalat tuntuivat keveimmiltä, mieli iloisemmalta. Ja
rinnanaltakaan ei tällä hetkellä taas ollenkaan jäytänyt.
— Siunattu olkoon Aholan isäntä, huokasi Eeva Teemun viestin kuultuaan.
Herra hänelle hänen hyvyytensä palkitkoon…