HAAKSIRIKKO.
"Kun on huono pää, pitää lukea ahkerammin", lausui eräänä keväänä koulun loputtua kunnallisneuvos Curtén pojallensa Florianille, joka oli töin tuskin päässyt ylemmälle luokalle, vaikka kyllä oli koettanut koko vuoden oikein voimainsa takaa lukea pinnistää.
Tuo säännöllisesti joka kerran koulusta arvosanoja tuodessa lausuttu kehoitus oli oikeastaan tarpeeton, sillä ei Florianilta suinkaan ahkeruutta puuttunut, mutta hirmuisen kova pää hänellä oli aivan pienestä pitäin. Mielellään hän oli ensi alussa kirjaimia katsellut, mutta nimet ne eivät ruvenneet, pysymään muistissa. Sittemmin koulussa oli niin paljo kaikenlaista opittavaa, että kävi vielä mahdottomammaksi muistin ahjoon sovittaa niitä kaikkia.
Kernaimmin olisi Florian viimein jättänyt koko lukemisen sikseen, varsinkin kuin kumppanitkin alkoivat pilkkaella hänen osaamattomuuttaan. Vaan silloinpa sanottiin kotona, että kovinhan näyttäisi rumalta kunnallisneuvoksen pojan tyhmäksi jäädä, vaikka tosin ei kaunista ollut tuokaan huonojen todistusten saanti.
Tämä tarttui mieleen ja siitä vähitellen kasvoi kiihkeä kunnianhimo, joka nytkin mainittuna keväänä oli Florianin melkein saanut itkuun tillahtamaan tuossa ihan kumppanien nähden, kun todistus tuli kouraan ja hänet sanottiin päästettävän viidennelle luokalle ainoastaan ahkeruutensa tähden.
Isän lausuessa kertoiluksensa päätti Florian lukea vielä, ahkerammin ja pani päätöksensä heti toimeen. Hänen vanhempansa kun asuivat lyseokaupungissa, ei hänellä ollut kotimatkastakaan huolta, Sentähden hän jo tutkintopäivän iltapuolella alkoi kirjan ääressä istumisensa. "Ahkera, ole ahkera!" kaikui alinomaa hänen korvissaan. Niinpä kumppanit häntä tuskin koko kesänä saivat liikkeelle, taikka jos saivatkin, oli hänellä ajatukset kirjoissa, joten hänestä ei kellekään hauskuutta ollut.
Kerran hänet puoli väkisin vietiin onkimatkalle. Hän istui muutamain kumppanien kanssa veneessä ja katseli tosin onkensa poloa; mutta siitä johtuivat hänen ajatuksensa siimaa myöten alas kaloihin, jotka muka piirustelivat siellä vanhan Kreikanmaan karttaa ja asettelivat sen maakuntia paikoillensa. Vaan nepä eivät osuneetkaan oikein, vaikka kalat miten olisivat koettaneet; sen tähden niiden kesken syntyi kinaa ja ne siinä mellastellessaan nykivät hänen siimaansa ja poloansa.
"Johan ne kalat vievät sinut koko miehen!" ivasivat kumppanit.
"Missäs kohti se Fokis-maa on?" kysyi Florian, voidakseen neuvoa kaloille ja siten toimittaa sinne rauhaa.
Kumppanit tietysti nauramaan ja ivaamaan. Florian joutui luonteensa arkuuden tähden tuosta hämilleen, ja yhä harvemmin kumppanit häntä enää saivat mihinkään lähtemään.
Kova pää vaati kovaa lukua ja luku ikäänkuin sulatti uhrinsa kirjoihin ja teki, kuten muista näytti, hajamieliseksi.
Viime luokalle päästyään joutui Florian kaikkein ihmeeksi kihloihin.
Mutta omituisestipa se sekin tapahtui.
Kunnallisneuvoksella oli pidot ja Florian oli väkisin saatu franseesiin. Hän istui parinsa vieressä. Soitosta johtuivat ajatukset äänioppiin, mitenkä eri äänet saadaan eri pituisista ja paksuisista pianonkielistä eri lailla pingoittamalla ja miten eri äänet tekevät eri suuria aaltoja ilmassa.
Niinpä Florian ei huomannut pitää vaaria tanssivuorostansa.
Vastatanssijat tulivat aivan eteen ja herra ivaten virkkoi: "no,
Florian, suutele jo!" tarkoittaen, että Florian parinsa kanssa olivat
niin rakastuneet, että muuta eivät enää olleet vailla kuin suutelua.
Äänioppi haihtui kerrassaan, vaan sen sijaan eksyi Florian toiselle taholle. Hän luuli nyt oltavan "kaivoleikkisillä", jossa sormusta kuljetetaan suusta suuhun. Ja hän ikään kuin havahtuen alkoi huulillansa etsiä sormusta parinsa huulilta.
Tytön veli, vastatanssija, se juuri oli pannut tuon kujeen toimeen, uskomalla siitä kuitenkaan tuollaista tulevan. Mutta kun vieraat eivät ottaneet oikein tajutaksensa moista leikkiä eikä asianomaisten vanhemmilla ollut kummallakaan puolen mitään esteitä lähemmän sukulaisuuden rakentamista vastaan, julistettiin Florian ja Lisette kihloihin, johon he itsekin sekä taipumuksesta että häpeätä välttääkseen pitkittä puheitta suostuivat.
Mitään puutetta ei Florianilla koskaan ollut, sillä hänen vanhempiaan ainakin luultiin rikkaiksi. Mutta vanhempain ja palvelijain täytyi aina pitää huoli hänen pienimmistäkin tarpeistansa; niitähän ei sopinut jättää Florianin ajateltavaksi, se olisi häirinnyt lukua. Näin oli hän vähitellen vierastanut kokonaan tosi elämästä ja alkoi yhä useammin ajatuksissaan johtua kaikenlaisista jokapäiväisen elämän pikku asioista joko etäiseen muinaisuuteen taikka muihin hullunkurisuuksiin.
* * * * *
"Ahkeruus kaikki voittaa." Niinpä Floriankin viimein pääsi ylioppilaaksi.
Mutta silloin ne vasta huolet ja vastukset alkoivat.
Isä oli varmuuden vuoksi ollut saattamassa ensi lukukauden alussa Florianiansa Helsinkiin ja hankkinut hänelle asunnon ravintoineen kaikkineen, että poika saisi oikein rauhassa lukea. Isä hänet myöskin oli jo keväällä määrännyt historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan, josta helpoimmin sitte voi siirtyä mille uralle hyvänsä, kun pojalla itsellään ei kumminkaan ollut edes aavistustakaan, miksi hänen pitäisi ruveta.
Näistä siis ei ollut huolta. Mutta Florian ei ollut tottunut vapaasen elämään eikä vapaasen, omintakeiseen työhön. Hän oli tähän asti tehnyt työtä käskettyä, lukenut, mitä opettajat luettavaksi määräsivät. Nyt hän ei itse osannut järjestää lukuansa, kun ei enää niin tarkkaa ohjetta eikä ohjaajaa ollut.
Hän luki vain, luki ahkerasti aamusta iltaan milloin mitäkin ja toisinaan kävi luennoilla kuulemassa konsa ketäkin. Mitäpä hän niistä luennoista hyötyi, ajatukset ne kun vain aina vastustamattomasti livahtivat pois ennen vaikka vaivallakin opittuihin asioihin.
Tämä se alkoi Floriania huolettaa, ja niissä huolissaan hän muuttui hyvin lyhyessä ajassa umpimieliseksi ja synkäksi, kun vilkas mielikuvitus ryhtyi luomaan eteen kaikenlaista ikävää.
Lisette kirjoitteli tuon tuostakin ja kyseli, joko hän oli saanut selville uransa ja ryhtynyt sille valmistautumaan.
Se saattoi Florianin melkein tuskihinsa. Kunniantunto ja kunnianhimo estivät vastaamasta eittävästi, eikähän valhekaan olisi pitkälle auttanut, ainakaan useampia lukukausia.
Viimein hän päätti kirjoittaa isällensä asian koko synkeydessään ja tekikin kirjeen suunnitelman valmiiksi eräällä luentotunnilla.
Asuntoonsa palattuaan pyysi Florian johonkin tarpeesen rahaa emännältänsä. Isä näet, arvaten poikansa kykenemättömäksi muistamaan juoksevia asioitaan ja hoitamaan varojaan, oli pannut hänen pankkiiriksensa asunnon emännän.
Silloin emäntä antoi hoitolaalleen kunnallisneuvoksen kirjeen, joka samana päivänä oli saapunut hänen kirjeensä sisässä. Isä Guldén siinä kertoi monen takauksen tähden olevansa ihan joutumaisillaan vararikkoon ja samalla kehoitti Floriania nyt rohkeasti pitämään huolta itsestään, niinkuin monen muunkin ylioppilaan täytyy tehdä.
Florian ei ensin käsittänyt oikein koko asiaa, vaan selvisihän se viimein.
Olipa siinä miettimistä Florianin laiselle miehelle. Neuvottomuudessaan aikoi hän jo surmata itsensä, mutta kauhistui sitä tekoa, eikähän se muutenkaan oikein soveltunut kunnianhimoiselle mielelle. Karttaakseen kiusaustakin siihen sulloi hän uuteen revolveriin, jonka oli kerran saanut lahjaksi, kaksi jäljellä olevaa patroonia ja työnsi aseen nuttunsa taskuun, aikoen viedä sen asekauppaan myötäväksi.
Matkalla unhottui häneltä tämä asiansa ja hän astui ylioppilastaloon ylös lukusaliin, istahti siellä sohvan nurkkaan ja vaipui ajatuksiinsa.
Miten olikaan, sattui käsi taskussa revolveriin. Taaskin pettivät ajatukset. Huolet hiukan hälvenivät, mieli kiintyi revolverin koneistoon. Hän näet oli kerran huviksensa purkanut koko koneen ja sitte jälleen asetellut paikoilleen.
Siinä miettiessään, miten lupasin nostaa hanaa ja miten samalla patroonitukki pyörähtää, miten hanan ponsi sitte livahtaa liipasimen varasta ja vipu silloin iskee hanan pään nallipuikkoon — sitä miettiessään hän painalsikin liipasinta, ikäänkuin näyttääkseen: juuri noin!
Lukusalissa oli paljo muitakin ylioppilaita rauhallisesti lukemassa kuka sanomia, ken mitäkin.
Yht'äkkiä kuuluu paukaus ja Florian Guldén peittyy ruudin savuun.
Kaikki hypähtävät seisomaan. Savun hiukan hajotessa näkevät he
Florianin vetävän taskustaan revolveria ja pakenevat suin päin ulos
salista.
Florian kauhistuu. Hänkö on ampunut ja tässä rauhoitetussa paikassa.
Ei, se on mahdotonta. Mutta tuossahan on revolveri ihan omassa kädessä.
Ja reisi tuntuu kostealta ja niin kummalliselta. Mitä? vertako?
Florian tuskistuu. Muistamatta revolveriaan nostaa hän molempia käsiään otsaansa kohti. Oikea käsi on vielä samassa asennossa kuin sen lauaistessa revolveria taskussa. Aseensuu osuu juuri ohimon kohdalle, vähän viistoon ylös päin. Etusormi vavahtaa ja piipusta tuiskahtaa luoti luusta sisään.
Se teki tehtävänsä, vaikka olikin lennähtänyt käskemättä. Ase putosi raukeasta kädestä, pää retkahti eteen päin.
Kun hyvään aikaan ei enää kuulunut mitään, rohkastuivat muutamat ulos paenneista ja palasivat katsomaan tuota mieletöntä, joka muka itsemurhan paikakseen valitsi juuri ylioppilasten lukusalin.
Onneton oli tapaturman uhrina kuoleman teossa! vähän vielä vääntelehti ja vavahteli ruumis.
Lääkärin apua oli aivan käsillä, vaan turha vaiva. Nutun rintataskusta pilkisti paperin nurkka. Toivoen siitä saatavan selitystä kamalaan tekoon, otettiin se käsille ja luettiin.
Se oli tuo Florianin kirjeen suunnitelma isällensä. Hän siinä kuvaili tilansa tukaluutta ja arvaeli siihen joutumisensa syitä sekä lausui lopuksi:
"Jos olisin nuorempana päässyt johonkin käsin kosketeltavaan työhön,
sen toki olisi täytynyt totuttaa tosi elämään, vaan nyt häilyn ilmassa.
Isä, voi miksi miksi et ajoissa pannut minua jonkin käsityön oppiin?
Ehkäpä se ei vielä nytkään ole liian myöhäistä."