IV.
Joutui mansikka-aika ja hyvä marjakesä tulikin. Päivärinteet olivat kirjavinaan punaisia, viljelemättömiä Pohjolan hedelmiä, makeampia kuin mitkään viljellyt marjat.
Eräänä aamuna lehtori Lajunen jo aikaisin läksi liikkeelle, oikeastaan kävelylle, vaan otti kuitenkin korisen käteensä eteen ehkä sattuvan marjikon varalle.
Hän kiersi järven rantaa lähimmälle mäelle peltojen taa ja astuskeli mitään erittäin ajattelematta, mutta muistamatta mansikoitakaan. Ei hän myöskään ollut vaipunut luonnon ihailemiseen, kuten tavallisesti ennen.
Viimein hänen eteensä ilmestyi parin pensaan takaa joku, joka kyyrysillään todellakin kokoeli Luojan ja luonnon antimia, eikä se ollut kukaan muu kuin rouva Streng, joka oli sinne ehtinyt ennen häntä.
Lehtori yritti peräytymään, mutta liian myöhään; rouva jo huomasi hänet. Hänen siis täytyi tervehtiä.
"Hyvää huomenta!" vastasi iloinen ääni. "Kyllä näitä marjoja on täällä teillekin, ei teidän sen tähden tarvitse paeta."
"En minä sen tähden yrittänytkään." — Hän ei koettanut salata paon aiettansa.
"Minkä tähden sitte? Sanokaapas, miksi te olette viime aikoina ruvenneet pelkäämään minua. Olenko minä muuttunut julmemmaksi vai miten?"
"Ette suinkaan. Päin vastoin olette liiankin hyvä." — Lehtori tarkoitti yleensä kaikkia niitä rouvan ominaisuuksia, jotka häntä miellyttivät, eikä erittäin niin sanottua hyvyyden avua.
"Ei kukaan voi olla liian hyvä, eikähän hyvyyden pitäisi ketään pakoon ajaa. Ettekö enää pidä minua ystävänänne?"
"Pidän liiaksikin."
"Nyt minä en teitä ollenkaan ymmärrä."
"En minä itsekään. Sen vain tunnen, että minun tarvitsisi puhua, mutta en voi kellekään."
"Ettekö minullekaan?"
"Kaikkein vähimmin teille."
"No, kyllä ainakin yhdelle voitte puhua, tuonne!" Hän osoitti kohti taivasta.
Lehtori punastui. Oliko hän unhottanut Jumalansa! Todellakin viime aikoina, silloin kuin oli hautonut tuota salaisuuttansa, joka nyt oli ollut vähällä pujahtaa ennen aikojaan hänen suustansa, kenties, kuten hän tähän asti luuli, sotkemaan toisen, ehkäpä useammankin henkilön rauhaa.
Hän astui reippaasti rouvan luo, antoi kättä ja lausui vain yhden sanan: "kiitos!"
"Mitäpä siinä on erittäin kiittämistä. Tietystihän Jumalalle voi kuka hyvänsä puhua kaikki asiansa."
"Niin tosiaankin, mutta hän yritti minulta unohtumaan. Nyt olen selvillä, ja tuo teidän yksi viittauksenne minulta poisti ahdistuksen. Nyt minä myöskin voin puhua suoraan teille, kun näen, että teidän rauhanne ei häiriydy."
"Mikä sitte muka saattaisi häiritä minun rauhaani?"
Lehtori jätti siihen vastaamatta. Vasta hetkisen kuluttua virkkoi hän:
"Minä olen nyt tänä kesänä huomannut, mikä suuri ero on teidän ja minun vaimoni välillä."
"Tuskin suurempaa kuin teidän ja minun mieheni välillä. Minä olen huomannut enemmänkin. Silloin kuin teidän rouvanne laittoi meille kaupunkilais-illalliset, joita te ette näyttäneet hyväksyvän, sanoi Viktor kotiin palattuamme, kun niiden pitojen johdosta kiistelimme, että te ja minä sopisimme paremmin yhteen kuin hän ja minä. Minusta hän siinä arvasi ihan oikein enkä minä sitä siis vastustanutkaan, vaan sanoin mitä nytkin sanon, että mikä kerran on mahdotonta, miksipä sillä rupeisimme sotkemaan rauhaamme, ehkä vielä toistenkin."
Lehtori vaipui ihmettelemisen äänettömyyteen. "Saatammehan siltä pysyä ystävinä", jatkoi rouva. "Minä huomasin teidän yrityksenne totuttaa rouvaanne toisiin tapoihin ja rupesin mielelläni auttamaan; toivoin näette samalla, että Viktorikin hiukan luopuisi muutamista tavoistaan. Kun se ei onnistunut täydellisesti teille — Viktor näyttää olevan kyllin onnellinen sellaisenaan kuin on — olen sitte tarkastellut, miten te tästä asiasta selviäisitte. Minua pakenemisenne näytti olevan mielessänne jotakin, johon en tahtonut antaa teidän eksyä. Sen tähden piti minun saada teidät ennen puhumaan ja muistamaan velvollisuutenne, kuin kokonaan jouduitte harhateille."
Lehtorin ihmettely yhä kasvoi. Miten tarkka aisti tuolla rouvalla!
"Niin, pysykäämme ystävinä", virkkoi hän viimein. "Näenhän, että on turha teiltä mitään salata ja että teihin myöskin voi kuka hyvänsä luottaa. Teillä on aina oikea pohja. — Ja nyt poimikaamme marjoja, että kotiinkin joudumme."
"Minun korini on kohta täysi. Saanko auttaa teitä?"
"En minä tiedä minkään sitä estävänkään, ell'ette tahdo lähteä edeltä kotiinne. Kyllä minun koriini mahtuu." Pian täyttyi lehtorin kori kahden poimiessa.
Kotimatkalla ryhtyi rouva Streng vielä puhetta jatkamaan.
"Minun pitäisi oikeastaan huomauttaa teille vielä yksi asia, joka arvattavasti on teillä pysynyt epäselvänä, ell'ette vain pahastu minun tunkeutumisestani teidän asioihinne."
"Mistäpä minä voisin teihin pahastua. Huomaanhan, että te kuitenkin näette kaikki oikeassa valossa."
"Katsokaas, mieheni uskoo itseään niin eteväksi kaikin puolin, että hänen ei tarvitse peljätä jättäessään minua kenen seuraan hyvänsä. Sen tähden minä voinkin olla aivan vapaa, ei hän tule mustasukkaiseksi. Mutta tiedättekö varmaan, että teidän rouvanne yhtä lujasti luottaa valtaansa teidän ylitsenne?"
Lehtorilta ikään kuin silmät kerrassaan aukesivat. Hän edelleen havahtui suloisesta unesta.
"En tosiaankaan tiedä. Kiitos viittauksesta. Nyt kyllä arvaan, mitä tahdotte ja mikä on velvollisuuteni. Mutta auttakaa, jos horjun."
"Sitä teidän ei tarvitse pyytääkään."
* * * * *
Rouva Lajusella oli myöskin salaisuutensa ja sitä hautoessaan hän vähitellen oli melkein sairastunut. Umpimielisyys esti häntä sitä ilmasemasta edes miehelleen, kaikkein vähimmin se toki sai tulla hänen tietoonsa; ennemmin joku kaupunkilaisystävistä voi sen kuulla ja ruveta apulaiseksi tutkimusten teossa.
Mutta maalla oloa kesti liian kauan. Rouva alkoi nukkua levottomasti ja nähdä puoli valveillakin asioita, joita sitte uskoi tosiksi ja jotka vain pahensivat hänen tilaansa. Hänen rakkautensa ei tosin ollut varsin syvällinen laatuansa, vaan tuo romaaneista opittu mustasukkaisuuden tauti tuntui niin erittäin sopivalta syyltä tekeytyä kärsimyksen uhriksi ja sen nojalla taipumuksensa mukaan kiusata itseään ja piikoja, joita hän taas alkoi juoksuttaa ja komentaa yhä enemmin.
Oli rouvassa sentään syvimmällä kätkössä myöskin oikeuden ja tosi ihmisyyden siemen, vaikka se oli tähän asti pysynyt kehittymättä, osaksi lehtorin itsensä tähden, hän kun oli avioliittonsa alussa liian pian luopunut rouvansa kasvatuksesta taikkapa ollut liian jyrkkä siinä, osittain myöskin sopimattomain kaupunkilaisystävättärien tähden, he kun rouvan turhamaisuutta yhä kiihdyttelivät. Nyt kun nämä ystävättäret olivat poissa ja päin vastoin oli usein tilaisuus kuulla oikeampia tapoja ja ajatuksia, alkoi se ihmisyyssiemen itää ja samalla kasvattaa kiivasta ristiriitaa rouvan mielessä entisen nukkemaisuuden ja vasta itävän uuden ihmisen välillä.
Tämän ristiriidan tähden tuntui mustasukkaisuustauti vielä rasittavammalta. Mutta vanha puoli oli vielä niin paljon voitolla, että rouva ei omin neuvoin siitä jaksanut selvitä.
Nyt kun lehtori tänä äsken kerrottuna aamuna nousi, oli rouvakin ollut sen verran liikkeellä, että sattumalta huomasi rouva Strengin lähdön kori kädessä. Hän oli nukkuvinaan uudestaan; mutta kun lehtori peseydyttyään ja pukeuduttuaan läksi ulos, riensi hän salaa ikkunasta katsomaan, menikö hänen miehensä samanne päin. Ihan oikein: kori hänelläkin kädessä ja samaa tietä. Eiköhän tuo ollut vain edeltä päin sovittua!
Vielä oli liian aikainen nousta. Rouva siis palasi vuoteelleen ja valvottuaan hyvän aikaa vaipui horrostilaan, joka ei vähääkään virkistänyt, vaan sen sijaan antoi mielikuvitukselle vapaan tilaisuuden kiusata hermostoa ja luoda ilmi eläväksi kaikenlaisia kuvia, joita ei avoimin silmin nähdä eikä huolitakaan nähdä.
Ja mielikuvitus tietysti jatkoi ja kehitteli kernaimmin niitä kuvia, joita mieli oli täysimpänä. Se loi makaajan nähtäväksi kauniin marja-ahon ja siihen lehtorin ja rouva Strengin marjoja poimimaan. He ensin pysyivät etempänä toisistaan, mutta lähenivät vähitellen ja viimein pistelivät mehukkaita mansikoita toinen toisensa suuhun ja poimivat niitä toinen toisensa koriin.
Tämän kaiken oli rouva Lajunen näkevinään pensaston takaa, johon muka oli kätkeytynyt heitä tarkastelemaan.
Viimein poimijat muka nousivat seisomaan, syleilivät ja suutelivat toisiansa.
Se toki jo oli liikaa.
Lehtorin asunnossa kuulivat Katri ja Mari kyökkiin, jossa odottelivat rouvan heräämistä, kovan parahduksen. Mari juoksi sisään.
Omasta äänestään heränneenä istui rouva sängyssään märkänä hiestä ja silmät oudosti leimahtelevina. Tottunut lääkäri olisi niistä heti nähnyt kuumeen oireita.
"Missä lehtori on?" kysyi hän.
"En minä tiedä, jo hän oli poissa, kun minä heräsin ja yritin kahvia viemään."
"Ette te tiedä mitään, mutta tiedän minä itsekin. Hän suu…"
"Oikeaan aikaan hän toki muisti, että Mari olikin vain piika ja keskeytti syvälle kätketyn salaisuutensa tunnustuksen.
"En minä nyt jaksa nousta," sanoi hän sitte selvemmällä äänellä, "tuo vain kahvia ensin."
Mari riensi toimittamaan.
Rouva painui takaisin makuulle. Kuuma vuode melkein poltti, mutta ruumis oli niin hervakka, että tuntui ikään kuin vajoavan lävitse. Putoamista peljäten hän ummisti silmänsä ja hiukan vapisi.
Katri kuitenkin paraiksi toi kahvin, että rouva pääsi vaarasta. Hän joi kupin, jopa toisenkin, ja vähän virkistyi hetkiseksi, kunnes kahvin lämpö tuotti uutta kuumetta. Ei ollut ajattelemistakaan ylös nousemista.
Hetkisen kuluttua saapui lehtori kotiin.
Rouva kuuli hänen askeleensa ja huomasi niistä, että hän astui suoraa päätä hänen luoksensa.
Lehtori asetti mansikkakorinsa pikku pöydälle sängyn viereni, jossa kahvitarjotin äsken oli ollut.
Rouva aukasi silmänsä nähdäkseen, rohkeniko tuo mies enää katsoa häneen suoraan. Niin varma oli rouva alkavan kuumeen käsissä äsken näkemänsä unen todellisuudesta.
"Joko olet hereillä? Katsos, miten kauniita mansikoita!"
Sekä ääni että käytös olivat ihan suoravaiset eikä katseessakaan näkynyt mitään arkuutta.
Rouva ensin oli vähällä muistaa, että unta hän kaiketi olikin nähnyt; vaan toinen tunne oli vahvempi. Hän ajatteli: "teeskentelijä! mutta osaan sitä minäkin teeskennellä!"
"Kalinoita tosiaankin", virkkoi hän ääneensä ja alkoi syödä hyvällä halulla, kuten näytti.
Lehtori hyvillänsä, että hänen äsken tehdyn päätöksensä toimeen panon alku onnistui niin hyvin, viivähti vähän kammarissa, ja rouva sen aikaa söi syömistään marjoja.
Mutta mansikat ovat petolliset. Tervettä ne virkistävät, vaan lapsille ja heikkohermoisille tuottavat kuumetta. Rouva Lajunen kun ei vielä ollut syönyt tukevampaa ruokaa, vaikuttivat marjat tyhjässä vatsassa ihmetyttävän nopeasti. Taudin alku kehittyi kovaksi kuumeeksi; sairas alkoi houraella.
Lehtori istui taukoamatta sairaan luona. Kuultuaan hänen houreistansa asioita, joita oli tarpeeton antaa palvelijain kuulla, päästi hän heitä sisälle ainoastaan välttämättömille asioille, vaan muuten teki itse kaikki, mitä sairaan hoitoon kuuluu.
Ei rouva kuitenkaan aina ollut houreen tilassa. Selkeämpinä hetkinään hän kyllä huomasi miehensä valppauden, huomasipa myöskin, että rouva Streng usein kävi siellä ja kuuli miehensä ja hänen keskusteluistaan, miten perin väärä koko hänen luulevaisuutensa oli ja miten kerrassaan jalo nainen tuo naapurirouva oli, jota hän tähän asti oli halveksinut.
Siitä huomiosta hänen hourehetkensä alkoivat vähitellen lyhetä ja harveta. Kuitenkin hän mielellään makaeli silmät ummessa selvänäkin välistä vain katsellen salaa miestänsä, ja nähtyään hänen huolestuneen muotonsa päätti hän koettaa ansaitakin miehensä rakkautta.
Täten ei tauti tullut pitkälliseksi. Kuudentena päivänä sairas jo arvaeli olevansa terve, vaikka tosin vielä heikko.
"Annatko anteeksi, että olen sinua väärin käsittänyt?" kysyi hän silloin mieheltään.
Lehtori hämmästyi tätä muutosta. Hänen mielessään välähti autuaallinen tunne, ensi kerran siitä asti, kuin hän oli vihille astunut rikkaan ja äitinsä puolelta ylhäissukuisen neiti Savolinin kanssa, jonka oli oppinut seuroissa tuntemaan viehättäväksi tytöksi.
Heti hän avioelämänsä ensi päivinä oli huomannut pahasti pettyneensä, mutta kuitenkin nurisematta kantanut rangaistusta siitä, että oli osittain rikkauden houkutuksesta antautunut huolettoman toimeen tulon toivoon.
Nyt lehtori tarttui siihen vähäiseen toivon korteen, jonka vaimonsa hänelle ojensi.
"Etkös enää ole mustasukkainen?" kysyi hän iloisesti.
"Rouva Strenginkö tähden? En, vaikka sinulla olisikin kyllin kyllä syytä luopua minusta ja rakastua häneen; hän sen ansaitsisi monta vertaa paremmin kuin minä."
"Jos tunnet käsittäneesi minua väärin, niin sillähän se jo on sovitettukin. Mutta olisiko se tosiaankin mahdollista?"
"On se ihan totta. Olenhan tässä maatessani kuullut ja huomannut paljonkin. Ja sitte ajattelin, että tuskinpa vain minä olisin sinua niin hoidellut, kuin sinä nyt hoidit minua. Johtui sitte myöskin mieleeni, että tosiaankaan minä en tähän asti ole tehnyt mitään sinun huviksesi enkä myöskään ole osannut olla kiitollinen siitä, mitä sinä olet tehnyt minulle. Jos et ole liian malttamaton, etkä vaadi yht'aikaa liian paljoa, niin koetan muuttua kokonaan toisenlaiseksi."
Lehtori ei kyennyt vastaamaan. Hän vain ääneti kyynelsilmin syleili vaimoansa.
"Arvaatko, mistä tämä mieli nyt on minulle tullut?"
"En, mahdoton minun on sitä arvata. Houreistasi luulin ihan toista."
"Minä unissani näin sinun juuri näin hellästi syleilevän, arvaat toki, ketä, ja hän sitä paremmin ansaitsisikin. Mutta kyllä nyt tiedän, että uni oli sula valhe. Sinä et rakasta häntä, vaan minua."
"Älä sano niin; en minä ole sinua oikein rakastanut ennen kuin nyt."
Pitkät selitykset kasvoivat molemmin puolin ja niiden johdosta lehtori vaimoinensa alkoi nyt vasta viettää lempiviikkojansa luonnon helmassa, mutta eivät ne siltä olleet vähemmin suloiset. Lehtorilla tosin täytyi olla hyvä varasto kärsivällisyyttä; sillä eipä vanhoista tavoista niin äkisti päästä; mutta hän osasi aina vähitellen saada tahtonsa noin vain kiertoteitä huomatuksi ja karttaa jyrkkiä vaatimuksia, jotka vaimoa olisivat suututtaneet ja kiusantekoon ärsyttäneet.
Hyvänä apuna oli rouva Lajusella naapurirouvan esikuva. Heistä tulikin hyvät ystävät ja eroamattomat kumppanit. Väsymätön oli rouva Streng opetuspuuhassaan ja iloksensa huomasi hän oppilaansa hyvin edistyvän.
Rehtori yksin pysyi osattomana näistä tapauksista ja muutoksista. Mutta kun rouva Lajunen alkoi yhä enemmän seurata toisten tapoja ja olla mukana kävelyretkillä, katsoi hänkin vaikka vastahakoisesti olevansa velvollinen mukautumaan. Ainoastaan aamu-unestansa hän ei jaksanut luopua.
Kaksi Kesävierastamme oli löytänyt onnen luonnon helmasta; kolmas oli onnellinen omasta mahdistaan ja oman täydellisyyden tunnostaan; neljäs olisi kyllä ansainnut olla onnellisempi, mutta hän tyytyi siihen onneen, jonka velvollisuuksien täyttäminen ja hyvä omatunto tuottavat.