III.
Kului muutamia päiviä hiljaisesti.
Rouvat Streng ja Lajunen karttoivat toisiansa. Eihän lehtorin rouva tuollaisen tekonsa jälkeen miten voinut katsoa kostonsa uhria suoraan silmiin; niin paatunut hän toki ei ollut turhamaisuudessaan. Ja kun herroilla ei myöskään ollut mitään erityistä vetoa toistensa seuraan, oleksivat kumpikin perhe erikseen omalla puolellaan.
Tulipa sitte sateinen viikko.
Lehtori oli sellaisten päiväin varalle ottanut mukaan sopivaa työtä ja istui kammarissaan.
Samoin kului rouva Strengin aika ikävältä tuntumatta kaikenlaisissa puuhissa, joita toimeliaisuus aina keksii.
Sen sijaan rouva Lajunen aivan oli ikävään menehtyä. Ensi päivät hän koetti makaella — tekeehän kostea ilma ihmisen uneliaammaksi — mutta eipä se sekään ajan pitkään oikein sujunut.
Rehtori myöskin kasasi unikekoa aamuin ja päivällisten jälkeen, ei kuitenkaan koko päivää. Jäi vielä kyllin kyllä aikaa ikävöidä wisti-klubia. Viimein hän jo otti varalta mukaan tuodun korttipakan käsiinsä ja alkoi yksikseen selailla lehtiä.
Ei aikaakaan, niin pisti hän hatun päähänsä, kalossit jalkaansa ja läksi suuren sateenvarjon suojassa maantien poikki esittämään, eikö rouva Lajunen tulisi kumppaniksi.
Tämä ihastui suuresti. Lapsuuden ja nuoruuden ajan olivat kortit olleet hänellä ensin leikkikaluina, sitte hyvinä ystävinä sen seurapiirin tavan mukaan, johon hänen vanhempansa kuuluivat ja jossa korttipeli oli hyvin suosittuna ajanviettona naistenkin kesken, puhumattakaan herroista, jotka eivät osanneetkaan olla koolla ilman wisti-pöytää.
Rouva nyt ensin ihastui, että sai niin hyvän tilaisuuden uudistaa vanhoja tuttavuuksia ässäin, kuningasten ja rouvain kanssa. Kauan näet oli hän niitä saanut kaivata, hänen miehensä kun ei kärsinyt kortteja talossaan, eikä niitä myöskään naisien seuroissa näkynyt siinä piirissä, jossa he nyt eleskelivät.
"Missä sitä pelattaisiin?" — Rouvaa alkoi vähän arveluttaa: jos rehtori ehkä esitti pelaamista siellä, jossa nyt olivat, niin joutui hän pulaan miehensä loukkaamisen ja kohteliaisuuden loukkaamisen välille. Arvelutti myöskin vähän, mitä maalaiset sanovat, kun kuulevat rouvainkin käyvän korttisotaa, sillä eiväthän he tietysti kyenneet käsittämään herrastapoja, kun niitä hänen miehensäkään ei ottanut käsittääkseen.
Kaikki ne arvelemiset sentään haihtuivat, kun rehtori ei sanonut minkään estävän pelaamasta hänen luonaan. Niinpä rouva Lajunen läksi, tosin hiukan rauhatonna mielessänsä.
"Entä kolmas? Mitä siitä kahden kesken tulee?" kysäsi hän matkalla, hoksattuansa pahimman pulan.
"Ehkäpä tuohon neuvo keksitään."
Kotonansa rehtori pyörähti vaimonsa huoneesen ja ryhtyi houkuttelemaan häntä kolmanneksi.
"Tiedäthän, että minä en huoli hukata aikaani sellaiseen."
"Niin, kaupungissa en sitä pyytäisikään, mutta täällä kun olemme pulassa."
"Hyväkin pula! Jos sinulla ei liene parempaa tehtävänä, niin pelaa yksin kolmen edestä."
Turha vaiva. Rouva Lajunen yritti jo lähtemään pois, kun hänen mielestään kahden peli oli aivan mahdoton edes yrittääkään.
Rehtori sentään keksi muita peliä, joissa ei välttämättä tarvittu useampia sotasankareja. Ja kun kerran alkuun päästiin, kului ensi päivä hauskasti, jopa toinen ja kolmaskin. Vähitellen haihtui rouvaltakin kaikki levottomuus, hän teki sitä oikeana työnään.
Vaan loppuipa se sateen aika ja elämä muuttui toisille iloisemmaksi, toisille ikävämmäksi; ei toki rouva Lajunen kehdannut poudalla jatkaa sisällä istumista.
Lehtori oli laitellut kuntoon kalanpyydyksiä ja suurella vaivalla saanut houkutelluksi kaikki lupaamaan lähteä hänen kanssansa järvelle.
Sopimuksen mukaan luopuivat pitempiuniset kesävieraat määräaamuna tavallista aikaisemmin unholan lumokammioista ja varustautuivat lähtemään rantaan.
Lehtori sinne ensinnä saapui asettelemaan kuntoon venettä, se kun oli siksi pieni, että siihen ei eri soutumiestä mahtunut.
Hetkisen perästä saapui rehtori rouvinensa, viimemainitulla kädessä kori; jonka sisältä kuului kahvikuppien helinää ja pilkisti kahvipannun lämmönsäilyttimen tupsu. Oli näet myöskin sovittu, että piti rannassa juotaman kahvia ennen lähtöä ja rouva Streng oli luvannut sen keittää sekä ottaa kupit, sokurit ja kermat, niin että rouva Lajusen tuotavaksi jäivät vain korput.
Niitäpä saatiinkin odottaa ikäväksi asti.
Viimein kun lehtori jo aikoi lähteä häntä kiirehtimään, tuli hän tavallisessa, tälle retkelle jotenkin sopimattomassa puvussaan ja Mari kantoi koria.
Rehtori riensi vastaan pyytämään anteeksi, että oli jotenkin epäkohteliaan huonossa vaateasussa.
"Ei tässä nyt ollakaan lähtemässä kaupungin kaduille", lohdutti lehtori. "Ja mikäs tuota pukuasi vaivaa? Minusta sekin on kerrassaan liian hyvä kalaveneesen. — Sinun olisi parasta olla maalla", sanoi hän ikään kuin vähän äreästi vaimolleen.
"Niin, tosiaankin on vähän varomatonta lähteä tuossa puvussa kalaan", virkkoi myöskin rouva Streng.
"Ei minulla ole huonompia vaatteita", vastasi ahdistettu rouva.
"Syytä sitte itseäsi, jos hullusti käy."
Tällä välin oli rouva Streng kaatanut kahvia ja rouva Lajunen purki koristansa kaikenlaista kahvileipää, huulet omituisessa hymyssä.
Sijoituttiin siitä viimein veneeseen, lehtori airoille, rouva Streng perän pitoon, toiset toistaiseksi keskiteljolle.
Lehtori neuvoi, minne päin oli eilisillalla laskenut verkot talon aikamiehen pojan kanssa. Kotvasen soudettuaan pysäytti hän veneen ensimmäisen lähelle.
Nyt piti rouva Strengin asettuman airoille, kun lehtori varustihe verkkoja lappamaan. Rehtori nousi peräkokkaan ja rouva Lajunen sai siirtyä etukokkaan, jossa oli vähimmin verkoista kastumisen vaarassa, vaikka kinastellen hän ainoastaan luopui paikastaan, johon kerran oli päässyt istumaan, tottumaton kuin näet oli veneessä liikkumaan.
Vene oli kevyt ja horjahteli kokkapainojen tähden melkoisesti, kun pohjapainoa ei vielä ollut. Rouva Lajunen joka kerran parahti säikäyksestä.
Rehtorin rouva alkoi huopia. Soutaminen ei hänellä liene milloinkaan ollut varsinaisena työnä, kalastusveneen huopaaminen vieläkin vähemmin. Sentähden hän liikutteli airojaan sen verran taitamattomasti, että vettä väliin roiskahteli taakse päin. Rouva Lajunen torui ja pyyhkieli hollanninpalttinaisella nenäliinallaan ehtimiseen vesipisaroita pois arkaväriseltä leningiltä.
Unhottui häneltä sentään enin vaara, kun verkon silmissä alkoi nousta kimmurtelevia kaloja.
Jo oli veneessä viisi verkkoa ja niistä valunutta vettä, jossa kalat uiskentelivat.
"Kas miten suuri!" huudahti rouva etukokasta, kun lehtori veti kuudetta verkkoa ja vedestä nousi hauki, suussa melkein koko verkko poikittain. Vaan samalla hän liikahti varomattomasti, että vene kallistui ja vettä pursahti aika koski laidan ylitse. Olisivatpa ehkä niin kalat kuin ihmisetkin äkkipäätä päässeet kokonaan veden varaan, ell'ei lehtori seisoessaan olisi polaissut venettä jälleen kohdallensa.
Nyt ei auttanut muu neuvo kuin panna rehtori viskomaan pois vettä, että vene edes vähän kevenisi. Pakosta hän ryhtyi työhön, vaan teki sitä niin kömpelösti, että sai kelpo hyvät housunsa pilalle, puhumattakaan kirkkaiksi kiillotetuista saappaista, jotka kokonaan vettyivät. Hän kuitenkin lohdutteli mieltänsä sillä, että kotona asunnossa on toisia pukimia.
Onnellisesti siitä viimein päästiin kotirantaan.
Kaloja oli kertynyt siksi paljo, että niistä riitti jakaakin. Rouva Streng itse kantoi osansa kotiin, jota vastoin rouva Lajunen vasta pitkän lunastuksen jälkeen jätti saman sopimattoman työn miehensä tehtäväksi sitte, kuin hän ensin ripusti verkot haarukkeihinsa.
Syötyään aamiaista, kumpikin porho kotonansa, yhtyivät kaikki rehtorin pihassa.
"Eipä se niin vaarallinen ollutkaan tuo kalastusmatka, kuin pelkäsin", virkkoi rouva Lajunen iloisemmasti kuin hänellä muuten tapana oli.
"Mikäs vaara siinä olisi ollut, kun minä ammensin pois veden", kehui rehtori urhotyötään. "Ja muuten siinä oli odottamaton hauskuutensakin. Aamiainen ei ole pitkään aikaan maistunut niin hyvin kuin nyt, vaikka olikin aikainen."
"Niin minustakin. Kyllä minä melkein luulen, että lähden toistekin mukaan. Kastuihan se leninki jo kuitenkin, niin jääköön kalavaatteeksi." — Hän oli jo muuttanut yllensä toisen pilkuttoman.
"Liike ja raitis ilma ne antavat ruokahalua", selitti rouva Streng. "Ja nyt jos suostutte, niin lähdemme kaikki tuonne mäelle metsään, koska tässä jo tuntuu tulevan kuumaksi."
"Minua raukasee, pitäisi lähteä nukkumaan."
"Minä annan sinulle riippuverkkoni; sidomme sen vahvoihin puihin, niin kyllä siellä on yhtä hyvä nukkua raittiissa ilmassa."
"Tarvitsethan sen itsekin."
"Minä otan saalin ja nukun maassa, jos nukuttaa."
Liian paljo oli mukautua yht'aikaa niin suuriin myönnytyksiin ja poikkeuksiin totutuista tavoista, mutta läksi rouva Lajunen sentään nyt kerran koettamaan sitäkin, vaikka vastahakoisesti.
Astuttiin ylös, löydettiin sopiva paikka, sidottiin verkko puihin ja autettiin rouva Lajunen siihen. Lehtorin leikillänsä kiikutellessa painuivat hänen silmänsä pian kiinni.
Pingoitettiin vielä toinenkin verkko. Se oli lehtorin, mutta hän kun ei tuntenut mitään unen tarvetta, antoi hän sen rouva Strengin käytettäväksi, joka kuitenkin houkutteli miehensä siihen nousemaan, tahtoen nyt kerrassaan saattaa hänetkin tuntemaan metsän siimeksen viehättävyyttä keskipäivän aikana.
Rehtori kömpi työläästi verkkoon, kiikuskeli ja alkoi unhottaa, missä olikaan, kunnes ajatukset kokonaan sekautuivat ja sammuivat.
Rouva Streng jutteli ensin minkä mitäkin lehtorin kanssa, vaan viimein alkoi häneltäkin luonto vaatia veroansa, sillä olipa sentään souto ollut vähän tavatonta ponnistusta. Istuen saalillansa kallisti hän päänsä mätästä vasten.
Lehtori istui mietiskellen hyvän aikaa. Unta hän ei tuntenut tarvitsevansa. Sattumalta hänellä ei nyt myöskään ollut mitään tekemistä kanssansa, kuten usein muulloin.
Jo aikoi hän lähteä noutamaan jotakin työtä. Vaan yht'äkkiä kiintyi hänen katseensa isoon muurahaiseen, joka laukkasi hänen polvellansa.
"Kas sinua veitikkaa!" Luunapilla hän singautti sen oikeaan olinpaikkaansa. "Saavatkohan makaajat olla niiltä rauhassa?" Hän astui hiljaa ensin toisen, sitte toisen riippuverkon luo. Niissä ei näkynyt mitään eikä puissakaan, joihin ne oli sidottu.
Lehtori tarkasteli katseillaan myöskin saalia, jolla rouva Streng makasi. "Ahah, tuossapa on muutamia!" Hän kiireimmiten karkoitti rauhanhäiritsijät. Mutta mitä enemmän hän niitä hätyytti, sitä äkäisemmin yhä uusia ryhtyi rynnäkköön. Viimein oli lehtorilla kylliksi työtä pitäessään suuren saalin reunoja puhtaina kutsumattomista vieraista.
Rouva Lajunen raotti silmiään. Hän ei ensin käsittänyt, missä oli. Olo vain tuntui niin suloisen raittiilta: hikinen kuumuus ei vaivannut, niin kuin muulloin kammarin sohvalla herätessä, eikä pääkään ollut raskas. Hän ummisti jälleen silmänsä, huolimatta ottaa asiasta tarkempaa selkoa, aikoen vain nauttia oikein kyllälti tätä odottamatonta hyvinvointiansa.
Ei hän kuitenkaan enää uudelleen nukkunut. Tuulen henki hiukan humahutti puiden latvoja. Lintu pyrähti lentoon. Niistä hän viimein muisti olopaikkansa ja että muitakin oli siellä metsikössä.
Kuului vähän oksain raksetta. Rouva avasi silmänsä ja näki miehensä puuhailevan rouva Strengin tienoilla, koetti nousta, mutta ei osannut.
Lehtori huomasi liikettä vaimonsa riippuverkosta ja läksi tutkimaan, joko hän heräsi, sekä auttoi hänet alas.
"Mitä sinä siellä puuhasit?"
"Karkoittelin muurahaisia", selitti lehtori viattomasti.
"Onko täällä niitä?" — Rouva kauhistui omasta puolestaan.
"Näkyy olevan maassa, vaan ei puissa."
Samassa tuli Mari tuomaan kahvia, kun oli nähnyt herrasväen lähdön mäelle päin eikä Katri antanut hänen jättää kahvia seisomaan.
Siihen keskeytyivät rouva Lajusen arvelut ja utelemiset. Mieli myöskin oli nyt niin virkeänä ja iloisena, että hän ei huolinut pahastua semmoisista mitättömyyksistä kuin tuosta, jotka oli nähnyt.
Tähän puheen hälinään ja kahvikompeiden kilinään toisetkin heräsivät kokonaan virkistyneinä.
Nytpä kahvilla olikin maku, jollaista rouva Lajunen harvoin muisti tunteneensa.
"En minä oikein käsitä, miten tämä olo nyt tuntuu niin virkeältä ja hauskalta", virkkoi lehtori.
"Kyllä minä aina voin toimittaa yhtä hauskaa, jos vain suostutte minun ohjeihini. Noustaan aikaisin, ollaan liikkeessä ja puuhataan jotakin", neuvoi lehtori.
"Mitäpä täällä on puuhaamista", vastusti häntä rouvansa.
"Jos sinua ei mikään miellytä, niin vaikea sitä toisen on tehdä sinulle miellyttäväksi. Itsensä pitää kunkin osaaman hankkia itselleen huvia."
"Ehk'et ole ihan väärässä", myönsi viimein rouva. Mitäpä siinä vastusteleminen auttoi, kun oma kokemus nyt todisti toista.
Vielä selvemmäksi varttui tämä kokemus parin kolmen viikon kuluessa, joll'aikaa rehtori ja rouva Lajunen lakkasivat ikävöimästä sateen tuloa, korttipeliä ja kaupungin seuroja sekä vähitellen huomata maalla elämisen edes jotakuinkin siedettäväksi, ell'eivät sitä vielä tunnustaneetkaan erittäin kaihottavan hupaiseksi.
Omituinen oli todellakin rouvain luonteiden vastakkaisuus. Yhä useammin alkoi lehtori varsinkin nyt, kuin enemmän oleskeltiin yksissä, tavata itseään vertailemasta heitä toisiinsa ja ihmettelemästä, miksi hän tuota eroa ei ennen ollut huomannut, kunnes hän viimein arvasi syyksi, että hänellä ei ollut vielä ennen ollutkaan tällaista vertailemisen tilaisuutta.
Mikäli tämä asia hänelle selvisi, mitä suloisemmaksi, etevämmäksi ja käytöllisemmäksi tosi ihmiseksi hän huomasi rouva Strengin, sitä aremmaksi hän muuttui käytökseltään häntä kohtaan, varsinkin oman vaimonsa läsnä ollessa. Hänellä oli salaisuus, vaarallinen heille kaikille, jos se vain tuli syrjäisen tietoon, joka sitä osaisi käyttää väärin, sovun sotkemiseksi.
Lehtorin mieli oli alkuaan ollut avoin kuin virheetön peili, mutta sen pinta oli vähitellen himmennyt sikäli, kuin hän oli huomannut rouvansa kykenemättömäksi käsittämään sellaista syvällistä selvyyttä.
Nytkin hänestä tuntui oikein raskaalta tuon salaisuuden pitäminen. Mutta jos hän olisi sanonut vaimolleen, että rouva Streng oli häntä ymmärtävämpi tai muuta sen tapaista, niin olisi vaimo sen käsittänyt moitteeksi ja ollut liian ylpeä sitä kärsimään, samalla olisi vaimo myöskin saanut mustasukkaisuuden aihetta, joka sitte olisi tuottanut suurta kiusaa sekä hänelle itselleen että myöskin lehtorille.
Jonkun ajan jaksoivat rehtori ja rouva Lajunen kestää uutta elinjärjestystä, aikaista nousemista ja liikkeellä oloa, niin kauan kuin se kaikki uutuudellaan viehätti. Mutta eräillä ihmisillä on omituinen taito saada käsissänsä kaikki pian vanhenemaan. Niinpä nytkin rehtori kohta kokonaan kyllästyi "itsensä vaivaamiseen" ja palasi entisen ikävyyden seuraan. Rouva Lajunen jaksoi vähän kauemmin nauttia luonnon virkistystä, mutta uupui hänkin. Hänellä olikin muutos ollut liian suuri, niin että se, äkisti toimeen pantuna, enemmän uuvutti, kuin kukaan osasi edeltä päin arvata.
Mikäli entiselleen palaaminen toisilla tapahtui, jäivät lehtori ja rouva Streng kahden sekä kroketti-peliin että soutelu- ja kävelyretkille. Lehtori tosin koetti kartella yhdessä oloa, mutta kun rouva Streng, aina hilpeä ja iloinen, sattui kumppaniksi, ei hän voinut häntä kieltää, kun näet tahtoi sentään olla laimin lyömättä tavallista kohteliaisuutta.
Vähitellen kasvoi lehtorin mielessä omituinen kaipaus, ystävän puutteen tunne, sellaisen ystävän, jolle aina voisi puhua suoraan kaikki ajatuksensa ja joka ne oikein käsittäisi. Ja tämä kaiho kasvoi sitä suuremmaksi, mitä selvemmin hän käsitti, että hänen vierellänsä usein oli sellainen ystävä, mutta hänellehän hän ei saattanut puhua. Tuo tunne vahvistui viimein niin voimakkaaksi, että voimakas mies oli kokonaan musertua sen taakan alle.
Rehtori turhamaisuudessaan uskoi itseänsä sekä muodon muhkeudella että muilla ominaisuuksilta kaikista miehistä etevimmäksi, joten hänelle ei edes johtunut mieleenkään, että lehtorin seura ehkä saattaisi tulla vaaralliseksi hänen vaimollensa. Mitäpä tuosta, jos lehtori souteli häntä, kun kerran näkyi olevankin kuin luotu raskaan työn tekoon.
Jos rouva Lajunen viihtyi rehtorin seurassa, niinkuin näytti viihtyvän, niin mitäpä outoa siinäkään olisi rehtorin mielestä ollut. Päin vastoin ei rehtoria olisi ollenkaan kummastuttanut, jos rouva Lajunen olisi pitänyt häntä miestänsä etevämpänä, vaikkapa mielistynytkin häneen, koska lehtori ei kuitenkaan näyttänyt pitävän suurta lukua vaimonsa seurasta.
Näin rehtori usein mietiskeli istuessaan kiikkulaudalla lehtorin pihassa rouvan vastapäätä, joka kiikkutuolissaan lueskeli romaaneja. Harvoin he mitään puhuivat, ja rouva taisi välistä unhottaa koko rehtorin läsnä olonkin, koskapa hän joskus jotenkin suoravaisesti huuteli ja komenteli piikojansa sieltä ulkoa käsin, kuitenkin nyt jo paljon sävyisemmin kuin ensi päivinä, ollessansa tyytymätön maalla oloon.
Rouva Lajusen mielessä, kun hänen miehensä yhä enemmin ikään kuin häipyi naapurirouvan seuraan, rupesi vähitellen kasvamaan jonkinlaista outoa levottomuutta, ja se suurensi tuon muurahaissodan hänen silmissään aika isoksi tapaukseksi. Tosin hän ei vielä ollut nähnyt muita samaan suuntaan viittaavia todistuksia, mutta saattoihan niitä olla tapahtunut hänen näkemättänsäkin. Kuitenkaan ei hänelle johtunut mieleen tehdä samoin miehellensä kuin jo alkoi uskoa miehensä tekevän hänelle, mutta päätti salaa tarkastella hänen käytöstänsä.