II.
Rahallisesti nukuttuaan yönsä riisuutumattakin heräsi lehtori Lajunen aikaisin seuraavana aamuna. Vähän ensin oudostutti tuo olo makuulla vaatteissaan, mutta pian sentään muistui jo mieleen kaikki eilispäivän ja -illan tapaukset. Hän ei ollut koskaan tottunut venytteleimään aamusilla vuoteella, vaikka olisi kuinka väsyksissä levolle käynyt; hän näet oli kasvanut talonpoikaisessa ahkerassa kodissa, jossa ei kuhnustelemista suvaittu.
Niinpä hän nytkin, kun sai silmänsä auki, kerran vain hypähti ja seisoi jo lattialla kykenevänä ryhtymään mihin työhön hyvänsä.
Aurinko paistoi valaen suloista lämpöä huoneesen.
Lehtori katsahti ikkunasta järvelle päin. Sen pinta seisoi kirkkaan tyynenä. Ei tuntunut pienintäkään tuulen henkäystä liikkuvan siellä eikä kuitenkaan vielä ollut tuota kuumemman kesän auerta ilmaa saentamassa. Yhtä virkeältä näytti luonto kuin katselijan oma mielikin.
Kukapa sellaisena aamuna malttaisi huoneen ahtaudessa oleskella!
Lehtori pesi kasvonsa ja kätensä, pisti olkihatun päähänsä, katsahti siimattomiin onkivapoihin, otti niiden sijaan nurkasta käteensä kepin ja läksi ulos.
Koko asunnossa ei vielä kuulunut muuta liikettä.
Hiljaisuus vallitsi läheisissä taloissakin. Arvattavasti olivat asujamet jo ulkona töillään.
Kevään tuore tuoksu hajahteli vastaan. Järvi tuntui houkuttelevammalta, mutta sinne ei vielä ollut erinäistä asiaa.
Aamun ihailijan hiukan viivähtäessä pihassansa aukesi vastapäisen asunnon ovi ja ulos astui rouva Streng ilmeisen ilon ja virkeyden elävänä kuvana, aikoen hänkin kävelylle, koskapa kevynen päivänvarjo kädessä teki kepin virkaa hänen lähestyessään porttia.
Tervehtien virkkoi lehtori:
"Aikaisinpa tekin olette liikkeellä."
"Mikäs aikainen tämä on. Johan minä olen keittänyt kahvinkin itselleni."
"Itsekö?"
"Kukapa sitä muu meillä näin aamusilla keittäisi. Sanna on siksi nuori ja lapsimainen, että häntä kyllä vielä nukuttaa. Ja mitäpä minä hänestä herättelemään, hän vain noustessaan herättäisi lapsetkin. — Mutta tokko te olettekaan vielä kahvia saaneet?"
"Kukapa sitä meillä ollenkaan näihin aikoihin keittäisi. Vielä ne kaikki kuuluvat olevan ihan hiljaan."
"Malttakaas, minä tuon teille kuppisen."
Lehtori yritti kieltämään, mutta rouva jo oli asuntonsa ovella eikä lehtorin tehnyt mieli ruveta huutelemaan.
Kohta hän palasi, suuri kuppi kiehuvan kuumaa kahvia pikku tarjottimella kuppikorin sekä sokuri- ja kerma-astian kanssa.
Lehtori joi halukkaasti. Se maistui hyvältä, vaan kuitenkin hiukan oudolta.
"Mitäs kahvia tämä on?"
"Onko se huonoa?"
"Ei ollenkaan, mutta on tässä vähän toisenlainen maku kuin meillä."
"Arvatkaapas, mistä se on".
"En minä arvaa keittotaidon salaisuuksia, varsinkaan kahvin. Muuta ruokaa kyllä olen ennen kouluaikanani keitellyt, mutta en koskaan kahvia."
"Tekö olette itse keittänyt ruokaanne?"
"Niin siihen aikaan, kuin meitä asui kolme pojan nassakkaa yhdessä huoneessa, ja siitä me puineen maksoimme hyyryä yhteensä koko viisi markkaa kuukaudessa."
"Jo nyt laskette leikkiä. Ette te vielä niin vanha mies ole."
"Pari kymmeniä vuotta sitte se oli täyttä totia. Mutta ei meillä talosta ollutkaan muuta passausta kuin kammarin lattian pesu pari kertaa kuukauteen. — Mutta mitenkä olettekaan tämän kahvin keittänyt?"
"Ihan kuin tavallisesti; siinä vain on ainoastaan neljäs osa kahvia ja muu rukiita."
"Rukiitako?"
"Niin, eikös niistä tule aika hyvää kahvia?"
"Tuntuupa tulevan. — Suuret kiitokset."
Lehtori aikoi ennen laittamistansa sanoa jotakin siihen suuntaan, että saatettaisiinpa heilläkin ruveta juomaan ruiskahvia, mutta ei kuitenkaan katsonut sopivaksi ilmaista kotiolojaan, ainakaan lausua mitään moitteen sanaa niistä oman perheen ulkopuolella.
Rouva Streng vei pois tarjottimen tavaroineen ja palasi pian. Lehtori seisoi sen aikaa ajatuksissaan, joista hänet herätti iloinen ääni:
"Mihin päin aiotte kävellä?"
"Kaiketi nyt ensin tuonne mäelle, kun eivät onkeni vielä ole kunnossa."
"Sinne minäkin aioin."
Enempää puhelematta astuivat he vastamäkeen ylös ja seisahtaen siihen, josta tie alkoi painua tasaisemmaksi, kääntyivät katsomaan taaksensa. Siinä makasi ihana järven selkä, kuvastaen paikoittain jyrkkiä, toisin paikoin vihreydestä hohtavia rantojansa.
Hetkisen sitä luonnon peiliä katseltuansa astuivat he edelleen.
Vastoin talonpoikain tapaa oli tämän mäen metsä aivan koskematon. Suuriakin havupuita kasvoi siinä melkoisen tiheässä ja niistä levisi terveellinen pihkan haju. Pienempää lehtimetsää kasvoi välissä ja muutamat suuret koivut olivat ihan kuin varta vasten asetetut laululintusien olopaikoiksi.
Kyllä sieltä kuuluikin viserrystä ja liritystä kaikenlaista.
Lehtorilla oli lapsuudestaan saakka hyvästi muistissa, että lintuset kilvan kiittävät suurta Isää. Ja hänenkin iloisesta mielestään nousi sanaton kiitostunne kohti korkeutta.
Metsän toisesta laidasta kääntyen palasivat astujat siihen, jossa äsken pysähtyivät ja istahtivat järvitaulun eteen, vasemmalta lämmittävän auringon ja takaa kaikuvan moniäänisen liverryksen keskelle, kumpikin omalle puolellensa tiestä kivelle, vaiti molemmat.
Lajunen istuessaan mietti: "Hauska on näin nauttia luonnon virkeyttä yksin kävellen; hauskempi se on ystävän seurassa, joka käsittää tunteemme ja riemuitsee kanssamme; vaan hauskinta olisi, jos oma armahainen, oma puoliso olisi sinä ystävänä."
Rouva Streng ajatteli melkein samoin, mutta ei kumpikaan ilmaissut sitä toisellensa.
Molemmat he johtuivat muihinkin ajatuksiin, vaan yhtä salassa ne kaikki pysyivät muilta kuin korkeuden ja sielujen syvyyden hallitsijalta, jolta he eivät tahtoneetkaan mitään salata.
Auringon yletessä alkoi vienoinen tuulen henki väristää järven pintaa, josta silloin hävisi tuo lumoava hiljaisuus, jättäen sijaa elävyydelle. Sama tuulen henki alkoi myöskin hiljakseen humista puiden oksissa ja hiljentää lintujen sulosoittoa. He läksivätkin jo muihin toimiin, ravinnon hakuun.
Viimein nämä suuremmatkin aamusulon nauttijat palasivat asuntoihinsa.
Molempain perheiden lapset leikittelivät jo ulkona.
Lehtori löysi kamaristansa kahvikannun, mutta musta juoma oli jäähtynyt.
Rouva Lajusta ei vielä näkynyt. Hän nautti kylliksensä unen suloa.
Sen sijaan Katri jo oli käynyt talosta tinkimässä minkä mitäkin illan tarpeiksi. Muhkealta kanalta oli hän sitte armotta kaulan katkaissut ja istui nyt puuliiterissä saalistansa höyhentämässä ja kynimässä.
Lehtori toi sisältä koko kasan kaikenlaisia onkitarpeita, istahti kiikkulaudalle ja alkoi laitella niitä kuntoon. Lapset kohta kokoutuivat lapsirakkaan lehtorin ympärille katselemaan hänen kalujansa ja alkoivat siinä omaan tapaansa hälistä ja kilvan puhella.
Pian aukesi läheinen makuukammarin ikkuna. Rouva Lajunen pisti siitä päätään.
"Siinä nyt rähisette, ett'ei saa nukkuakaan. Ja sinäkin, Vilhelm, annat niiden meluta tuolla lailla." Lehtori katsahti rauhallisesti kelloansa. "Jopa tuota pitäisi unta riittämänkin. Kello on jo yhdeksän", virkkoi hän.
"Mitä minä huolin kellosta. Miina, vie pois lapset!" Miina tietysti totteli eikä lehtori lasten tähden ruvennut peruuttamaan rouvansa käskyä.
Kotvasen kuluttua kuului rouva moneen kertaan huutavan Maria, joka sitten juoksujalassa saapui tinkimään Katrilta kahvia.
"Pannussahan sitä on", virkkoi Katri, "kaada siitä. Jos lienee jäähtynyt, niin lämmitä?
"En minä jouda, pitää rouvaa auttaa."
Ja Mari juoksi sitä kyytiään pois.
"Enpä tästä minäkään joutaisi, kun on puuhaa illaksi. Ketähän tänne nyt niin isoisia vieraita heti maalle päästyä tulleekaan."
Niin Katri itsekseen pahoitteli käsiään pyyhkiessään.
"Toimitapas sitte minullekin kuppinen, kannussa oli kylmää", sanoi lehtori tytön siitä hänen lähitsensä kiirehtiessä kyökkiin.
"Kyllä, kyllä toimitan."
Rouvan komentavaa ääntä kuului tuon tuostakin kammarista.
"Missä se kahvi nyt viipyy? Äläkä sinäkään tuolla lailla revi tukkaani! Etkö sitä osaa sievemmin käsitellä? Ota nyt se vaalea leninki sill'aikaa kuin juon kahvia!"
Vasta runsaan puolen tunnin jälkeen astui rouva ulos täydessä kaupunkipuvussa. Mari kantoi jäljestä kiikkutuolia ja sen aluslautoja sekä asetti ne rouvan osoituksen mukaan siimespaikkaan.
Nyt lapsetkin taas uskalsivat palata sanomaan "hyvää huomenta" ja sitte katselemaan lehtorin työtä.
Rouva istahti kiikkutuoliinsa lukemaan jotakin romaania.
Melkein yht'aikaa tulivat rehtori kirjavassa kesäpuvussa, saappaat kiiltävinä, ja rouva Streng neule kädessä.
"Hilja, kutsu Maria tänne!" käski tervehdittyänsä rouva Lajunen.
"Tuo tuoleja vieraille!" kuului Marin tultua uusi käsky.
Mari kantoi ulos kaksi tuolia ja ilmoitti samalla, että aamiainen oli valmis.
Rouva Lajunen joutui hämilleen. Kuinka nyt selvitä vieraista?
Rehtorin rouvan tarkka silmä huomasi tuon pulan.
"Nytkö te vasta syöttö? Johan me söimme aika sitte, kohta minun palattuani."
"Vastapa minä äsken join kahviakin. Ei minulla vielä tunnu ruoan tarvista. Mene sinä, Vilhelm, syömään."
Lehtori läksi muitta mutkitta.
Rouva Lajunen katsoi pitkään hänen jälkeensä, ajatellen: "Kyllä on aika moukka, kun ei edes älyä pyytää anteeksikaan vierailta; lähtee vain ilman mitään."
Palattuansa ruoalta kehoitti lehtori toisia lähtemään järvelle.
"En minä nyt syömättä lähde", kuului rouvan jyrkkä päätös.
"Kyllä minä voisin tulla, mutta ei ole soutomiestä", arveli rehtori.
"Mitä sillä tehdään. Kyllä minä soudan."
"Ja minä pidän perää", ilmoitti rouva Streng.
Rouva Lajusta harmitti tuo miehensä sulloutuminen moisiin toimiin kuin soutomiehen. Vaan tietäen lehtorilla siinä olevan oman päänsä jätti hän tällä kertaa muistutukset tekemättä, ollen mielessään kiitollinen rehtorille, joka toki käsitti, mikä sopii herrasmiehelle, mikä ei.
Heidän lähdettyänsä kiiruhti rouva syönnin puuhaan, jonka hän äsken olikin vain kohteliaisuudesta jättänyt tekemättä.
Soutelijat viipyivät matkallaan ohi puolen päivän, joten rouva Lajusella oli kyllin aikaa yksikseen lueskella ja torkkua, muutteluttaa kiikkutuoliansa paikasta toiseen, jota varten täytyi joka kerran parin kolmen hengen olla liikkeellä, juoda kahvia ja viimein harmistua mieheensä, joka ei pitänyt lukua hänen hauskuudestaan, sekä ikävystyä itseensä ja maalla oloon, kirjoihin ja koko elämään. Tuntuipa muun tyytymättömyyden seassa hiukan kateuttakin toisia kohtaan, jotka osasivat elää maalla maan tavalla, ja siitä harmittelijalle yritti jolahtamaan mieleen, että taitaa sentään olla syytä itsessäkin; miksi hän ei lähtenyt toisten mukaan.
Mutta samassa hän näki soutelijain palaavan. Harmi palasi vielä voimakkaampana ja rouva pakeni äkeissään kammariinsa etsimään edes unesta olonsa tukaluuden unhotusta.
Rehtori maantiellä erotessaan koreasti kiitteli hyvästä soudosta lehtoria, joka palavissaan astui nuttu käsivarrella. Kiitokseen yhtyi rouvakin hymyillen, mutta muuta sanomatta, ja seurasi miestänsä omalle puolelleen.
Lehtori kiitettyään kiittämästä siirtyi pihaansa ja istahti rouvansa kiikkutuoliin.
Iltapuoli-kahvin aikaan rouva Lajunen lähetti sisäpiikansa Marin kutsumaan rehtorin herrasväkeä illempana teelle ja illalliselle.
Kello 7 paikoilla sitte istuivat kaikki lehtorin pihassa ja siellä lapsetkin juoksentelivat.
Mari kantoi teetarjottimen kiikkulaudan eteen asetetulle puutarha-pöydälle ja siirsi lähemmäksi rouva Lajusen kiikkutuolin.
Herrain teelasit seisoivat komeissa hopeajaloissaan. Leipäkori uhkui yli reunojansa kaupungista mukaan tuotua parasta teen särvintä. Siinä oli pehmoista leipää ja mureita korppuja, oli myöskin sokurileipäsiä ja hienoimpia Englannin keksejä sekä piparkakkuja ja hohkaisia viipaleita, leikeltyjä suuresta sokurikakusta, jonka muutamat naisystävät olivat kaupungista lähtiessä antaneet evääksi maalle.
"Tämäpä näyttää hauskalta", kiitteli aina kohtelias rehtori.
"Olkaa hyvät, ottakaa!" kehoitti emäntä ollen jo oikealla alallansa ja siten myöskin puheliaampi.
Rouva Streng, arvaten, mitä tästä vielä oli tuleva, otti kiinanposliinisen kupin ja yhden ainoan palasen vehnäleipää, jota vastoin rehtori kokosi eteensä korista yhden kappaleen kutakin lajia, vaikka niitä olisi ollut vieläkin enempi, ja emäntä vain yhä kehoitteli ottamaan lisää.
Kun ensimmäinen annos oli onnellisesti nautittu, lähetettiin Hilja kutsumaan Maria tuomaan lisää.
Toisen kupin jälkeen tunsi emäntä mielessään jo hiukan hyvinvoinnin alkua.
"Mitenkähän tätä kesää oikeastaan ruvettaisiinkaan viettämään?" kysäsi hän puheen aluksi, kun näet oli enimmin ikävystynyt päiväänsä.
"Sitäpä minäkin juuri ajattelen", virkkoi rehtori.
"Minusta se on hyvin yksinkertainen asia. Kun kerran ollaan luonnon helmassa, niin pitää mukautua luonnon järjestykseenkin ja luopua kaupungin tavoista. Luonto on kaunein aikaisin aamusilla, ja tietysti on silloin sitä nautittava. Ennen voidaan sen sijaan nukkua päivällä, ell'ei aika muuten kulu muissa toimissa."
Rouva Streng se näin lausui ajatuksensa.
"Kukapa tuota viitsii nousta niin aikaisin", vastusti rehtori. "Jos sinulta aika kuluu, kun itse teet piikain töitä, niin ei siltä suinkaan minun aikani kulu yhtä helposti."
Rouva Lajunen nyrpisti nenäänsä, ikään kuin sanoakseen: "Hyh, vai piikain töitä! Kyllä kai niihin pitäisi ryhtyä!" Vaan sitte hän heti katsahti kiitollisesti rehtoriin.
"Mitäpä minä suotta rupean elättämään joutavia ihmisiä", virkkoi rouva Streng, "ja jos pitäisinkin useampia palvelijoita, niin kyllä siltä aina itselleni keksisin jotakin. Ei aika koskaan ehdi tuntua pitkältä, jos vain on halua jotakin toimimaan. Mutta haluttomuus se tekee ajan pitkäksi."
"Eiväthän kaikki ole työjuhtia, niinkuin sinä", tokasi rehtori. "Mitäpä minä esimerkiksi täällä maalla tekisin? Ei täällä ole koulua."
"Ei sitä koulua ole kesällä kaupungissakaan."
"Olisihan siellä edes wisti-klubi."
"Sinulla nyt ei ole halua eikä mieltymystä mihinkään muuhun kuin siihen korttisotaasi."
"Se onkin toista kuin täällä maalla vetelehtiminen. Siihen saattaa oikein kokonaan kiintyä. Ja siinähän on koolla kumppanejakin, joiden kanssa sopii keskustella."
"Ikään kuin te muusta keskustelisitte kuin korteista. Ei, hyvä Viktor, pitää olla vähä mieltymystä johonkin oikeaan työhön, joka hyödyttää. Silloin pysyy mieli raittiina ja tuntee huvia luonnosta, joka samoin aina työskentelee."
"Niin juuri", vakuutti lehtori. "Harrastusta tarvitaan, mutta jokaisen vain tulee osata valita jokin työala tai joitakuita erityisiä töitä, sillä muuten hajoaa harrastus hapuilemiseksi."
"Niin, jos tarkoitatte varsinaista elämän työtä, kuten teillä molemmilla on koulutoimi. Mutta muuten ei tarvita mitään valikoimista, kunhan vain vihataan joutilaisuutta, niin silloin aina löytyy jotakin tekemistä. Jos nyt esimerkiksi Viktor viitsisi, niin olisi hyvä aika tehdä listoista tuollainen pöytä meidänkin kiikkulautamme eteen, että joka kerran ei tarvitsisi kantaa sisältä ulos pitsattua pöytää."
"Se on nikkarin asia, en minä muiden töihin tartu."
"Jos jokainen ajattelisi samoin, niin eipä olisi nikkaria olemassakaan."
"Mitä siitä tulisi, jos kaikki ryhtyisivät kaikkea tekemään? Ei kukaan osaisi mitään", arveli rouva Lajunen.
"Taikka osaisi jokainen vähän kulakin noin vain kotitarpeiksi."
Väittelyä kesti vielä kauankin ja siinä tuli ilmi, että rehtori ei ollut ikänänsä vielä pitänyt kädessään kirvestä, eipä edes partaveistäkään, jonka tähden hän nytkin aikoi antaa partansa kasvaa syksyyn asti, ja että rouva Lajunen ompelutti Miinalla kiinni kaikki ratkenneet hakasensa, puhumattakaan lasten napeista, joiden kunnossa pito tietysti oli Miinan asia; mutta tuota työttömyyttään rouva sentään tuntui vähän ikään kuin häpeävän, kun näet oli lueskellessaan huomannut nykyajan vaativan työtä ja tointa jokaiselta, ken tahtoi pystyssä pysyä. Rehtori sitä vastoin aivan kerskailemalla julisteli suoraan kaiken muun työn halveksimistansa kuin opin taonnan poikain päähän.
Jo yritti kina käymään kiistaksi, joka ehkä olisi muuttunut katkeraksikin, vaan oikeaan aikaan saapui Mari ja supautti jotakin rouva Lajusen korvaan.
Hyvillään tästä keskeytyksestä ja mielessään myöntäen rouva Strengin olevan monessakin asiassa oikeassa, pyysi emäntä vieraitansa illalliselle.
Kehoitusta totellen tarjosi rehtori kohteliaasti käsivarttansa rouva Lajuselle, joka siihen heti tarttuikin. Lehtori ei huomannut taikka ei tahtonut, olla yhtä kohtelias rouva Strengille; he vain muuten vierekkäin astuivat toisten jäljestä sisään.
"Pyydän anteeksi, että täytyy makuuhuonetta pitää ruokasalinakin; eihän täällä maalla ole kylliksi huoneita", selitteli emäntä mielestänsä suuren epäkohteliaisuuden syytä, osoitti kullekin määrätyn paikkansa ja alkoi tarjoella leipää ja voita, rasvasilliä ja suolaista keitettyä lihaa munaputingin kanssa, savustettua kieltä, leikeltyä vasikanpaistia, juustoa ja äsken paistettuja lihapalleroisia.
Tämä kaikki oli vain pohjapainoksi aiottu.
Mari korjaili viimein pois liiat lautaset, vaihtoi puhtaat talrikit ja ruoka-aseet sekä kantoi esiin varsinaisen ruoan: kanapaistin kaikkine viiden- kuudenlaisine lisineen.
Kun sitä oli kylliksi maisteltuja syöty, vaihtuivat talrikit vielä kerran ja jälkiruoka tuli esiin, tehty kermasta ja monenlaisista marjahilloista.
Rehtori oli aivan sulaa kiittelemisiinsä ja söi kuin aika mies. Sen sijaan lehtori näytti vähän neuvottomalta, ja rouva Streng, mitään virkkamatta, ainoastaan vähän maistoi kutakin lajia.
Viimein noustiin pöydästä ja vähän aikaa istuttuaan rehtori rouvinensa, toivottaen "hyvää yötä", läksivät omalle puolelleen maantietä.
Ovesta vielä lehtorin rouva, muistellen kaupunkitapoja, huusi jäljestä:
"Tehkää hyvin, käykää toistekin!"
Asuntoonsa päästyään rehtori heti muutti kohteliaan käytöksensä kylmemmäksi.
"Sellainen pitää illallisen olla, jos kerran pyydetään ketään vieraita", sanoi hän rouvalleen. "Eilisiltana minua oikein hävetti. Ettäs viitsitkin tarjota vain kuivaa kotiruokaa!"
"Enhän minä heitä illallispitoihin pyytänytkään, sanoin vain rouva Lajuselle, että kun heillä ei vielä ollut mitään järjestyksessä, niin saattoivat juoda teetä meillä. Arvelin heidän tyytyvän siihen, mitä sattui olemaan."
"Etkös nyt mitään huomannut?"
"Liiankin hyvin, johan tuo rouva Lajusen tyytymättömyys näkyi eilen täällä. Mutta minä vain en rupea hänen kanssansa kilpailemaan. Saakoon hän herkkusuun kunnian!"
"Päin vastoin sinun pitää kutsua heidät parin päivän perästä ja näyttää, että eletäänhän meilläkin."
"Siitä ei tule mitään. Ei minulla ole kaupunkiruokia täällä maalla. Enkä minä muutenkaan niin suuresti ikävöi rouva Lajusen seuraa. Minä tulin maalle nauttimaan kesän ihanuutta enkä kyökin komeutta."
"Et sinä näy osaavan kohota tavallisuuttasi ylemmäksi, pysyt vain piikain töissä ja ompelijattarien tasalla."
"Tarkoitat: piikain arvoisena. Siitä meillä on eri mieli. Ja ompelijattarien joukossa on myöskin kunnon ihmisiä. Vai onko sille jalompaa tuo ristissä käsin istunta ja komentaminen kolme neljä käskyläistä liikkeelle jokaisen pienimmänkin asian tähden. Minä en katso itseäni minkään työn halventavan, siinä kaikki. Ja kyllähän olen näyttänyt osaavani laittaa kelpo päivällisetkin kaupungissa, vieläpä ihan ilman eri keittäjää, milloin on tarpeen ollut; mutta täällä minusta on aivan turha ryhtyä sellaisiin puuhiin yksistään rouva Lajusen tähden, sillä lehtori ei näyttänyt hyväksyvän tuota tämän illan komeutta."
"Sinä ja lehtori paremmin sopisitte yhteen."
"Mahdollista kyllä. Mutta nyt me olemme yhdessä emmekä huoli turhan tähden ruveta sotkemaan väliämme."
"Et siis aio joskus tarjota parempaakin kuin eilen, jos minä tahdon."
"Kaikki järkevät tahtosi täytän. Jos sattuu muita vieraita tulemaan, sopii tietysti Lajustenkin olla seurassa. Silloin siitä ei tule mitään kostoa, niinkuin tämä ilta oli. Mutta älä vain toimita vieraita tänne minun tietämättäni edeltä päin."
Rehtorista jo yritti tuntumaan, että rouvansa ehkä oli oikeassa, ja sen johdosta hän vähän katui äskeisiä pistosanojansa, mutta turhamaisuudessaan ja oman arvon tunnossaan ei kuitenkaan huolinut ruveta niitä anteeksi pyytelemään. Jospa hänen vaimonsa olisi ollut sellainen hienotunteinen ja -tapainen kuin rouva Lajunen, niin ehkä sitte. Vaan eihän tähän mikään pystynyt, mitäpä häntä lepyttelemään!
Rouva Streng puolestaan oli hyvinkin tuntenut nuo pistot, mutta hän tapansa mukaan etsi joka sanasta ja asiasta valopuolta, joten ne näyttivät paremmilta, kuin monesti todella ansaitsivatkaan. Siten ei piston haavoitus koskaan tuntunut niin kirvelevältä, kuin muuten olisi saattanut. Hän ei myöskään ollut tottunut mieheltänsä saamaan varsin hellää kohtelua eikä siis nytkään odottanut mitään anteeksipyyntöä, vaikka se kyllä olisi tehnyt hänet kaikkein onnellisimmaksi vaimoksi.
Vähän aikaa jatkettuaan sovittelevaan tapaan tätä kotikiistaa kävi rouva katsomassa lapsia ja huomasi heidän samoin kuin tytönkin olevan rauhallisessa unessa.