I.
Kunnianarvoinen, harmaapää rovastivanhus istui kammarissaan lueksien ja silloin tällöin jotakin paperille kirjoittaen, vieressä pöydällä iso raamattu, jonka hän aina välistä avasi, katsoakseen jotakin lausetta, ja käänsi sitte jälleen kiinni.
Hän oli leskimies ja sinä ollut jo kauan, aina siitä asti, kuin kuusi vuotta sitte Liina syntyi hänelle entisen, jo varttuneemman lapsijoukon jatkoksi. Rovasti suri silloin suuresti puolisoansa, joka hänelle oli rakkahin kaikesta maan päällä, ja käänsi sitte kaiken rakkautensa Liina-lasta kohtaan, toivoen hänestä itselleen yksinäisten vanhuuden päiväin suloa.
Mutta hän meni rakkaudessaan liian pitkälle, se muuttui lellittelemiseksi, niin että Liina aivan ensi hetkestään asti sai komentaa koko pappilaa niin laajalti, kuin hänen äänensä suinkin kuului. Vähän suuremmaksi vaurastuttuaan hän juoksenteli ja puuhasi kaikkialla ja tuotti kaikille kyllä kymmenenkin vastusta. Mutta kaikki myöskin tiesivät rovastin mieluisimmin näkevän, että Liinan tahto aina piti täytettämän, ja sen tähden tekivät hänen hauskuudekseen, mitä suinkin voivat.
Vanha Kaisa oli ainoa, josta Liinan lapselliset oikut eivät ainakaan alussa tuntuneet kiusallisilta. Hän, pappilan kaikkein lasten hoitaja, osasikin tottumuksesta jo edeltä päin arvata Liinan tahdon ja täyttää sen ennen, kuin lapsi ehti sitä lausuakaan. Sen tähden he pysyivät hyvinä ystävinä niin kauan, kuin Kaisa viitsi leikitellä. Mutta kun Liina viimein oli Kaisan mielestä jo siksi suuri, että oli suotta hänen vaivata vanhaa ihmistä hevosekseen, loppui ystävyyskin. Sitä paitsi oli Kaisa viime ajat, noin vuosikauden, kiusannut Liinaa lukemaan ja tehnyt sitä omalla vanhanaikaisella tavallaan, niin että luku tuli Liinalle työksi ja hän aivan rupesi kammomaan entistä rakasta hoitelijaansa.
Sill'aikaa kuin rovasti valmisteli ja mietiskeli saarnan aineksia, pauhasi Liina kyökissä, häiriten Kaisaa tärkeässä liperien silityspuuhassa ja pyrkien likaisilla käsillään näpelöittämään ja tuhraamaan tärkkelysvedestä puserrettuja, sinerviä liinalippusia.
"Otapas nyt kirjasi äläkä alinomaa kiusaa!" käski hän viimein vähän äkeissään.
Liina läksi noutamaan aapistansa. Mutta matkalla johtui mieleen luvun ikävyys ja Liina juosten pujahti rovastin kammariin.
"Isä, isä, Kaisa kiusaa minua!" valitti hän. Rovasti heti utelemaan, mitä Kaisa sitte hänelle teki. "Pakottaa yhä jankuttamaan: ii, sano ii; ässä ää, sää; iisää. Osaanhan minä sen jo ulkoakin."
"No, luepas sitte!"
Liina luki Isä meidän rukouksen ulkoa alusta loppuun.
"Osaat, osaat", vakuutti rovasti. "Mutta tunnetko sinä kirjaimet?"
"Mitkä kirjaimet?"
"No, ne puustavit."
"Tottahan minä ne tunnen."
"Koetetaanpas." — Rovasti aukasi suuren kirjan, joka oli juuri Liinan edessä pöydällä ja näytteli lyijykynällään kirjaimia. Liina, nousten varpaisilleen ja kurkottaen lyhyttä kaulaansa, että paremmin ulottuisi näkemään, luetteli sitä mukaa nimet, erehtymättä kertaakaan.
"Tavaapas nyt!"
"Aa, sano aa; ällä uu ässä, lus; aalus; ässä aa, saa; aalussaa. Mutta se on niin hirmuisen ikävää!"
"Eikä tuo ollut ihan oikeinkaan. Alussahan siinä on eikä aalussaa.
Katsopas tarkkaan, kun minä luen! Katso hyvin tarkkaan!"
Ja rovasti luki muutamia värsyjä suoraan sisältä harvaan ja lyijykynällä näyttäen tavuja.
"No, lue nyt sinä edelleen!"
Liina alkoi ja lukikin selvään, vaikka tosin harvaan.
"Ei Kaisan tarvitse enää vaivata sinua, kyllä sinä jo osaat lukea!" todisti rovasti.
Liina ilostui ja yritti jo lähtemään kertomaan sitä ilo-uutistansa Kaisalle. Mutta samassa johtui hänelle mieleen, että Kaisahan olikin siellä ahkerassa työssä eikä varmaankaan pitäisi lukua hänen ilostaan, käskisi ehkä sittekin vain kirjaa hakemaan, kuten aina ennenkin oli tehnyt, milloin ei tahtonut leikkiä. Tämän ajatuksen johdosta hän pysähtyi juoksustaan ovelle ja sanoi valittavalla äänellä:
"Mutta Kaisa ei viitsi leikkiä, patistaa vain yhä jankuttamaan."
Rovasti arvasi Kaisan olevan työn puuhassa, kuten ahkera emännöitsijä ainakin, ja toisaalta myöskin huomasi Liinalla olevan ikävän yksinään, ilman ikäistänsä leikkikumppania. Hänelle johtui mieleen, että lähimmän naapuritalon Notkolan Kalle olisi juuri sopiva huvittelijaksi: siivo poika ja ijältäänkin vasta kahdeksan vuoden mies.
"Älä nyt huoli häiritä Kaisaa", sanoi hän lepytellen ja lohdutellen.
"Odotahan huomiseen ja lue nyt tänään kiltisti yksinäsi, jos huvittaa."
"Eipä minulla ole muuta kirjaa kuin aapinen; sen minä osaan jo ulkoa."
"Ota salin kaapista!"
Siitäkös Liina vielä enemmän ilostui. Se kaappi oli juuri ollutkin ainoa kielletty paikka; isä vain joskus oli sen avannut, näytelläkseen kuvia sen korukantisista kirjoista, joita kaikkia hän ei itsekään ollut lukenut, vanhemmat lapset kun olivat siihen koonneet paljon omin päinsäkin.
Liina juoksi kaapin luo, tempasi oven auki ja pysähtyi arvelemaan, minkä tuosta nyt ottaisi. Ennen oli hänen mielensä aina tehnyt erästä suurta kirjaa, jonka saranat kokonaan kullalta hohtivat. Mutta nytpä olikin mielessä muuta; lukeminen, tuo uusi taito, tuntui viehättävän enemmän kuin korean katseleminen. Tyttönen sieppasi sivulta pienen kirjasen ja istahti kaapin viereen, avasi saaliinsa ja ryhtyi lukemaan. Kankeasti se ensin kävi, vaan kertomus oli vilkas ja Liina kiintyi siihen kokonaan.
Illan suussa rovasti läksi kävelemään ja astui Notkolaan, tapasi isännän ja kysyi, eikö Kalle saisi tulla pappilaan leikkikumppaniksi Liinalle. Isäntä, vähän vastusteli, että olisihan sillä Kallella työtä kotonakin, ell'ei muuta, niin pikku Pekko-veljensä soudattelemista ja hoitelemista; mutta tahtoen olla pahastuttamatta rovastia, joka sen virkamahtavuutensa lisäksi oli vielä likeinen naapurikin, suostui hän viimein, että Kalle sai käydä pappilassa, milloin vain suinkin kotoa jouti, ja siihen lupaan rovasti tyytyi, vaikka tullessaan olikin aikonut toista.
Illallisen aikana ruvettiin kaihoamaan Liinaa. Kaisa oli jo kauan kummastellut, niihin tyttö joutui, kun ei ollut enää vastuksina, ja vaikka hän onnen useinkin oli mielessään toivotellut: "jospa tuosta kerrankin pääsisi rauhaan!", alkoi hän nyt, oltuaan vähän aikaa rauhassa, jo aivan hätäytyä, kunnes mennessään salin kautta kutsumaan rovastia ruoalle ja samalla ilmoittamaan, että Liina oli kateissa, huomasi hänet lukien istumassa. "Täälläkö sinä…" yritti hän torumaan. "Isä antoi luvan", puolustihe Liina, silmiään kääntämättä, ja siihen Kaisa rauhoittui. Rovastille hän vielä yritti huomauttamaan, että "osaako se jo nyt omin neuvoin lukea?" ja "eikö olisi parempi luettaa vielä katkismusta?"; mutta kun rovasti siihen vastasi vain "hm", täytyi Kaisan luopua opastamisaikeistaan, ainakin mikäli ne rovastia tarkoittivat.
Tyttönen oli tällä välin kirjastaan saanut koko joukon uusia tuttavia. Hän mieltyi heihin koko sydämmestään ja leikki heidän kanssansa ihan kuin tosissaan, niin että hän tuskin vain olisi malttanut syömäänkään lähteä, vaikka kyllä jo tuntui nälkä olevan. Onneksi se sattumalta aivan viaton pikku lastenkirjakin samalla loppui juuri paraiksi.
Miten Liinan yö kului, on turha kertoa; sen arvaa jokainen, ken lapsena on illalla kuullut jännittävän sadun tai muun kertomuksen taikkapa itse lukenut sen: Liina näki koko tapauksen ilmi elävänä uudestaan, olipa vielä itsekin mukana.
Tytön ennestäänkin vilkas mielikuvitus oli päästetty lentoon, vapaasti liitelemään.
Isosti Liina riemastui, kuin Kalle seuraavana päivänä ensi kerran tuli muutamaksi tunniksi ihan kuin varta vasten jatkamaan hänen yöllisiä uniansa. Kyllä heillä iloa riitti.
Mutta Kalle tietysti ei joutanut päiviä päästänsä pappilassa oleksimaan. Ensi päivänä hän kun, päästyään herrasleikin makuun, ei muistanut palata siihen aikaan, kuin kotona odoteltiin, annettiin hänelle toria ja uhattiin olla enää laskemalta koko pappilaan, jos ei paremmin pitänyt ajasta vaaria. Ja Kalle oli siksi järkevä, että päätti ennemmin nauttia vapautta vähitellen kuin kerrassaan ahmimalla lopettaa sen. Eikä hänen sitte tätä muka viisasta päätöstään tarvinnut katuakaan, sillä hauska, ihmeen hauska hänestä pappilassa oli. Liina osasi siellä peuhata niin hullunkurisen vallattomasti, eikä kukaan kiellellyt, jos Kalle itsekin joskus yltyi pauhaamaan hurjemmastikin.
Tästä olostaan pappilan "ryökkinän" seurakumppanina kasvoi Kalle mielestään aika sankariksi. Muiden talonpoikais-lasten seurasta hän vähitellen kokonaan luopui eikä ollut millänsäkään heidän pilkastansa, pitipä päin vastoin kunnianaankin tuota "pappilan Kalle"-nimitystä, jota he hänelle hokivat. Ahkeraan hän kotona oli työn puuhassa, mutta mieli yhä enemmin paloi pappilaan.
Paljopa sentään oli Liinalla aikaa yksinkin olla. Siitä asti, kuin Kalle alkoi käydä häntä huvittelemassa, hän ei enää kiusannut palvelijoita, ei, heidän huvittelunsa ei ollenkaan enää viehättänyt, eivät he olleet niin sukkelat hyppimään kuin Kalle. Oli hänellä nyt sentään jo toinenkin keino saada aikaansa kulumaan ja ikäväänsä haihtumaan: hän lueskeli, kirjan toisensa perästä, ensin pienimpiä, sitte vähitellen yhä suurempia. Itse hän aina salin kaapista otti, mikä kirja milloinkin sattui käteen.
Palvelijat tietysti olivat hyvillään, että saivat olla tytöltä rauhassa, kaikki muut paitsi Kaisa, joka hellästi rakasti Liinaa. Ensi päivinä hän ei tytön poissa oloa luotansa suuresti huomannutkaan, tuntui niin helpolta rauha hänestäkin ja suloiselta, tieto, että lapsella oli hauska ikäisensä kumppanin seurassa. Mutta kun Liina ei kumppanin poissa ollessakaan enää turvautunut Kaisaan, alkoi tämä vanha palvelija ikävystyä ja itsekseen toivotella tyttöä luoksensa vaikkapa kiusaakin tekemään. Leikkihuvittelua hän mielellään soi tytölle, vaan nuo kirjat, jotka lapsen kokonaan vieroittivat pois hänestä, niitä hän alkoi kadehtia, ja samassa rupesi hänestä tuntumaan koko tuo Liinan luvun into oudolta, luonnottomalta ja vaaralliselta, vaikka hän ei osannutkaan oikein selittää, minkä tähden siltä tuntui.
Oudosteli sitä vähän rovastikin, mutta toisekseen ajatteli, että eihän hyvien kirjain lukeminen voinut pahaksi olla, ja hän umpimähkään luotti, että hänellä toki ei "huonoja" kirjoja ollutkaan. Onnettomuudeksi hän nyt ei sattunut muistamaan omaa entistä ohjettansa, jota oli vanhemmille lapsilleen koettanut painaa mieleen: kaikki, kuin soveltuu kehittyneille aikaihmisille, jotka kykenevät itsekin asioita arvostelemaan, ei sovellu lapsilla eikä kehittymättömille aikaihmisillekään, jotka ottavat asiat noudatettaviksi esimerkeiksi aivan sellaisinaan, kuin ne heille esiytyvät joko tosi elämässä laikku kertomuksien kautta mielikuvituksessa. Kenties rovasti ei tuota tullut ajatelleeksi sen tähden, että luuli Liinaa vielä liian lapseksi ymmärtämään mitään varsinaisesta kirjain sisällyksestä; mitäpä tuosta, jos hän sisälukua harjoittelikin mistä kirjasta hyvänsä.
Siinä rovasti pahasti pettyi. Ei Liina sisälukua harjoitellut, se alkoi piankin käydä rentonaan, ja aikaa myöten Liina ehti lukea koko joukon kirjoja, niiden seassa hempeätekoisia pikku romaanejakin, jotka olivat täynnä rakkauden liverrystä ja estävien vehkeiden surua. Ihmeen nopeasti hänen mielikuvituksensa oppi luomaan kerrotut kuvaukset eläviksi. Tosin kirjoissa sattui eteen monta hänen ymmärrykselleen vielä liian vaikeatakin asiaa, mutta ne saivat jäädä käsittämättä, ei hän niiden miettimiseen joutanut pysähtymään, hän tahtoi vain loikkia uusien tuttujen kanssa yhä uusilla kisakentillä. Toisia asioita hän käsitti omalla lapsellisella tavallaan, vaan eläviksi ne siltä tulivat. Niinpä kerrottu rakkaus oli hänestä vain hyvin hyvää tuttavuutta ja henkilöt, aikaihmisetkin, vain lapsia, jotka mielellään leikkivät yhdessä ja huvikseen suutelivat toisiansa. Tietysti Liinasta tuntuivat sulalta häijyydeltä ne vehkeet, joilla muut syrjäiset henkilöt estivät kertomusten "suuria lapsia" viattomasta leikistä. Hän itki näiden sorrettujen kanssa ja kuohui vihasta noita häiritsijöitä kohtaan, ja se se juuri erittäin harmitti, että heitä ei käynyt komentaa, kuten Liina oli tottunut tekemään, vaikka ne ihka elävinä olivat tuossa aivan silmäin edessä. Tämä oli niin kiusallista, että Liina välistä itsekseen puristi nyrkkiä ja puri hammasta kiukusta sekä purskahti itkemään, kun ei mikään muu auttanut. Itku tosin lievitti aina kerrakseen, mutta seuraavalla kerralla pakkautui harmi vain sitä katkerampana kiusaamaan.
Isäänsä Liinalla ei ollut niin suurta luottamusta, että olisi tätä mielipahaansa hänelle mennyt kertomaan. Kaisalle hän kerran tai pari yritti valittamaan, mutta emännöitsijä ei ollut sellaisia kirjoja koskaan lukenut eikä käsittänyt Liinan tarkoitusta, sanoi vain: "mitä siinä nyt hulluttelet!" tai "ole hulluttelematta!" ja siitä lähtein piti Liina surunsa itsekseen, puhumalta niistä kellekään muille kuin Kallelle, joka ihmeissään suu auki kuunteli Liinan vilkkaita kertomuksia leikistä levätessä.
Täten olivat asiat olleet lähes kaksi vuotta.
Johtuipa sitte Limalle eräänä päivänä mieleen tehdä Kallelle samoin kuin kertomusten "suuret" tytöt leikkitovereillensa, nähdäkseen vain, tuliko kukaan sitä estämään. Hän yritti suutelemaan Kallea, tietysti muiden näkemättä, kuten oli lukenut "suurten" lasten tehneen. Mutta olipa hän sentään vielä niin tottumaton salailemisvehkeihin, että ryhtyi tuohon koetukseen keskellä pappilan pihaa. Kalle vastusteli, kotonansa kun oli tottumaton moisiin hyväilyihin, mutta sai Liina kuitenkin pitkän temmellyksen jälkeen suudelluksi häntä poskelle ja nenään.
Rovasti katseli tuota kaikkea kammarinsa ikkunasta, olematta ensin milläänkään. Vaan viimein hänelle välähti mieleen: "entäpä, jos nuo rakastuvat toisiinsa, kun vielä leikkivät muutamia vuosia!" Se ajatus ajoi rovastin muhkeana rappusille. Hän kutsui Kallen eteensä, käski häntä heti menemään kotiinsa sekä kielsi koskaan enää tulemasta pappilaan. Siinä rovastilta unohtui toinen oma ohjeensa käyttämättä; neuvo ensi kerralla ja kurita vasta sitte, jos ei neuvo auta!
"Liinahan se…" koetti Kalle puolustautua, mutta rovasti vain jyrkästi viittasi maantielle päin. Niinpä Kallen ei auttanut muuta arvella kuin lähteä hitaasti astua lönkyttämään kohti porttia, jonne hänen toinen yhtä hyvä leikkikumppaninsa, suuri Musti-koira, nähtyään rovastin äkäisenä, häntä äristen seurasi.
Liina tillahti itkemään, kun näet arvasi hupaisten leikkien nyt loppuneen. Mutta rovasti ei sittekään enää huutanut Kallea takaisin, kuten Liina toivoi isänsä tekevän hänen itkunsa tähden.
Näin äkisti päättyi Liinan ja Kallen seurustelu, ja Notkolan isäntä oli siksi ylpeä mies, että, kun kuuli poikansa ajetuksi pois pappilasta, hänkin kielsi häntä sinne enää koskaan menemästä ja itsekseen päätti näyttää rovastille, että mies se Kallestakin tulee, ikään kuin ei muka joka pojasta pitäisi tuleman mies eikä joka isä olisi velvollinen kasvattamaan poikaansa mieheksi paraan taidon ja kyvyn mukaan.
Tuolla uhalla pantiin Kalle syksyn tullen kansakouluun. Ollen hyväpäinen eikä ijältäänkään enää mikään pikku lapsen huima kävi hän sen lävitse määräajassa ja pääsi sitte muutamaksi vuodoksi oppikouluunkin.
Mutta eipä Notkolan isäntä sentään aikonut pojastansa varsinaista lukumiestä, vaan kunnon maanviljelijää, hänellä kun oli hyvä ja isonlainen tila. Hyvin oli Kallesta vastahakoista keskeyttää oppikouluunsa ja lähteä Kurkijoelle. Pappilassa alkanut herrastuminen kasvoi kasvamistaan, niin että jo alkoi tuntua ikävällä antautua tuolle ruumiillisen työn alalle. Totteli hän kuitenkin, kun isä muuten uhkasi kerrassaan katkaista kotoa juoksevan rahasuonen ja pakottaa pojan pysymään kauniisti kotona.