II.
Silloin kuin Kalle karkoitettiin pappilasta, olisi Liinakin kyllä jo ollut kouluijässä, vaan eipä rovasti raaskinut luopua ainoasta elämänsä sulostuttajasta niin pitkäksi ajaksi. Sen tähden hankittiin syksymmällä opettajatar kotiin.
Ennen hänen tuloansa ehti Liina kylliksensä ikävöidä Kallea. Hänen aikanansa olivat kirjat niin hupaisesti leikityttäneet ja lennätelleet häntä ja loitsineet hänen mielikuvituksena eteen yhä uusia kuvauksia, joissa Kallekin jo ehti esiytyä kyllä kymmenenkin muotoisena, milloin uljaana ritarina, milloin tonttu-ukkona ja milloin repaleisena paimenpoikana, ja kaikkien niiden uusien tuttavain seurassa oli sanomattoman hupainen ja hauska. Sitte Kallen karkoituksen jälkeen oli ensimmältä kaikki niin kelvottoman ikävää ja kolkkoa, että pitkään aikaan ei tehnyt mieli lukeakaan.
Viimein kyllästyttyään ikävöimiseen ryhtyi hän taas katselemaan salin kaapin aarteita ja varsinkin kuvia. Siinä hänelle sattumalta joutui käteen Piplian historia, mutta hyvin pahaan aikaan. Katsellen kuvia selaili hän lehtiä. Kiintyivätpä siinä silmät erääsen kohtaan, jossa kerrottiin Jaakobista ja Esausta, mitenkä Jaakob petti isänsä ja vanhemman veljensä ja miten Rebekka oli avullisena hänen vehkeensä toimeenpanossa. Nykyisessä kiukkuisessa mielentilassaan Liina käsitti meille opiksi annetun ja muistiin kirjoitetun tapauksen vain hupaiseksi seikkailuksi. Hän itsekseen nauroi Iisakin neuvottomuutta, ja tuollainen lystikäs petos tuntui oikein viehättävältä. Mitäpä hän tiesi sen syvemmistä aiheista ja siinäkö hänellä oli aikaa muistaa kymmentä käskyä tai edes sitäkään niistä, jossa kielletään valehtelemasta, tai sitä, jossa käsketään vanhempia kunnioittamaan. Jopa ne ehkä olivat perin unhottuneetkin koko käskyt siitä asti, kuin hän lakkasi Kaisan johdolla lukemasta, no kun olivat silloinkin tulleet muistiin ainoastaan ulkoläksynä, sillä eihän Kaisalla ollut taitoa tehdä niin syvällistä viisautta eläväksi.
Tuo Jaakobin onnistunut seikkailu kiihdytti Liinan uteliaisuutta. Hän lueskeli sieltä täällä, etsien toisia yhtä hauskoja tapauksin. Niitä ei sattunut löytymään ja sen tähden Liina, katseltuaan kuvat, pisti koko kirjan pois ennen luettujen ja katseltujen joukkoon sekä luopui sillä kertaa enemmästä haeskelemisesta.
Illempana Liina sitte hämmästytti isäänsä kysymyksellä, minkä tähden
Isak ei huomannut karvaisia nahkoja Jaakobin käsistä ja kaulasta.
Rovasti, ollen syvissä mietteissään saarnan valmistuksessa, vastasi ajattelematta vain lyhyeen:
"Se oli Jumalan tahto. Et sinä vielä sitä käsitä. Kunhan uusi täti tulee, niin hän kyllä selittää."
Liinan täytyi tyytyä siihen vastaukseen, mutta mieleen jäi hänelle kuitenkin hämärä ajatus, että Jumalakin toisinaan "tahtoo" petosta.
Sitte Liina luki erään pikku kirjan, jossa vallaton poika itse hullunkurisesti kertoi, mitä kaikkia kepposia hän teki. Ne tarttuivat Liinan mieleen kuin tappurat tervaan, eihän hänellä siinä ollut aikaa ottaa huomioonsa kirjan oikeaa tarkoitusta, joka oli pahankurisuuden vitsominen, ei, hän päin vastoin itsekseen jo edeltä päin riemuitsi, miten hauska tulee kiusata uutta tätiä, jota nyt odoteltiin. Ei hän sentään tuota riemuinnut häijyydestä, vaan yksinomaan huvin halusta.
Joutuipa viimein päivä, jona opettajattaren piti illan suussa tuleman. Liina oli suuressa odotuksen touhussa uteliaisuus kun näet voitti kaikki muut halut, yksin kirjainkin katselemisen ja sitä paitsi tuntui ihan kuin erityistä vetoa tekemään jotakin erityistä kepposta, jolle saisi kyllikseen nauraa ja ilakoida.
Viimein saapui täti ja Liina juoksi isänsä edellä ottamaan häntä vastaan. Hyvät ystävät heistä heti näytti tulevan ja rovasti oli hyvillään, kun Liina niin paikalla rupesi tutuksi opettajattarelle. Mutta tyttönen katseli häntä tutun silmillä ainoastaan siitä syystä, että oli jo niin kauan edeltä päin varustautunut sitä uutta huvia kokemaan ja näkemään.
Illallisen jälkeen rovasti vielä hetkisen puheli perheen uuden jäsenen kanssa. Liina sill'aikaa pujahti opettajattaren kammariin, jossa Kaisa jo oli tilan valmiiksi antanut, käänsi suurella vaivalla peitteen päällimmäisine lakanoineen sievästi kaksin kerroin jaloksiin päin, veti alalakanan kaksin kerroin ylös tyynylle asti ja, oiaistuaan jälleen peitteen, sovitti alalakanan reunan peittoon reunan päälle. Tosin ei tila enää näyttänyt niin sievätekoiselta kuin Kaisan jäljellä, mutta "kukapa sitä niin tarkkaan tutkii", lohdutteli Liina mieltänsä… Palattuaan työstänsä kävi hän sanomassa isälleen hyvää yötä ja saattoi uutta tätiä kammarinsa ovelle saakka, vaan ei uskaltanut mennä sisälle, kun jo siinäkin täytyi väkisin purskahtaa nauramaan ajatellessa, mihin pulaan täti oli joutuva. Sen tähden hän karkasi tiehensä, ehtimättä kunnolla edes toivottaa hyvää yötäkään.
Opettajatar tosin vähän kummasteli Liinan naurun puuskaa, vaan tietysti ei voinut arvata asiaa silloin eikä vielä sittemminkään, vaikka joutuikin pieneen pulaan maata pannessaan, kun jalat eivät päässeetkään alemmaksi kuin lakanan pohjukkaan puolisänkyyn asti; sillä hän näet luuli tuon vain vahingossa tapahtuneen tilaa tehdessä eikä voinut edes aavistaakaan Liinan kykenevän sellaista vehkeilemään.
Seuraavana aamuna Liina ei malttanut olla ilvehtivän näköisenä kysymättä tädiltä, miten hän oli maannut ja oliko tila hyvä.
Silloin opettajatar heti arvasi asian, mutta, huolimatta pahastua leikistä ja tahtomatta torumisella heti ikävystyttää oppilastansa, sanoi hän vain hyvin ystävällisesti ja ikään kuin ihmetellen: "vai olet sinä jo niin sukkela!"
Liina sen käsitti muka suureksikin kiitoslauseeksi ja alkoi siis sitä uutterammin ajatella uutta koetuskeinoa. Ja kekseliäs hän oli panemaan toimeen kaikki, mitä oli kirjoista itse lukenut tai Kallelta kuulemalla oppinut.
Milloin opettajattaren pöydän laatikossa kömpi ja rapisi paperissa eräitä kovakuoriaisia, milloin oli hänen tilalleen kylvetty lyhyiksi leikeltyjä jouhia, jotka pistelivät ja polttivat pahemmin kuin mitkään itikat ja ytykät, ja milloin oli oven kääkä noettuna, ja opettajatar siitä tuhrautuneella kädellään nokesi silmänsä.
Näiden ja lukemattomain muiden kujeiden antoi opettajatar tapahtua muka ihan hänen huomaamattansa, että Liina ei saisi nauraa, kuten niillä tarkoitti, ja sen tähden viimein itsestänsä kyllästyisi ja lakkaisi niistä. Se keino auttoikin pian; ikäväksihän se käy yksipuolinen ilo.
Vaikeampi oli ohjata Liinaa lukemisessa. Uusi täti pian huomasi, että Liinalla oli oma päänsä oppimisessa kuten kaikessa muussakin. Hän sitä koetti hellävaraan taivutella, mutta turhaan; eikä hän kovuutta ollenkaan ryhtynyt käyttämään, kun näet huomasi, että se olisi vastoin rovastin mieltä, ja sitä paitsi pelkäsi, että kuritta niinkin isoksi kasvanut tyttö nyt kurista ehkä vain paatuisi ja pahenisi. Niinpä Liina luki mitä luki oman mielensä ja halunsa mukaan.
Sai opettajatar hänelle sentään selittelemällä kootuksi muistiin minkä mitäkin tietoja, kunnes muutamien vuosien kuluttua kyllästyi tuohon mielestänsä varsin hedelmättömään työhön ja ilmoitti rovastille huomanneensa Liinalle olevan parasta päästä johonkin varsinaiseen kouluun ja sen tähden nyt itse päättäneensä lähteä pois.
Vaikea oli rovastin luopua tyttärestänsä, mutta täytyipä sentään järjen voittaa tunteet.
Vastenmielinen oli Liinasta itsestäänkin tuo kotoa pois lähdön ajatus. Siitä ikävissään hän Kaisan varustellessa hänen matkatarpeitaan ryhtyi taas pahaan aikaan lukemaan. Ensimmäisessä kirjassa, jonka hän sattui saamaan käteensä, puhuttiin vain nuoresta lapsentytöstä, joka väsyksissä nukahti; sill'aikaa lapsi putosi kätkyestä ja tyttö sen tähden ajettiin pois palveluksesta. "Se oli parahiksi hänelle!" ajatteli Liina; "miksipä hän nukkui!" Samassa hänelle johtui mieleen, että olihan hänkin kerran pienempänä pudonnut sängystään, ja Kaisaa oli siitä kovasti toruttu. Sitä muistellessaan hänen aivan täytyi koettaa otsaansa, vieläkö siinä oli kuhmu jäljellä. Jo se toki oli ammoin pois painunut, mutta "eiköhän pitäisi sittekin lähettää Kaisa etsimään paikkaa muualta?" päätti hän mietelmänsä, muistamatta, että hän itse kaikkein vähimmin olisi tähän asti tullut ja vastakaan tulisi toimeen Kaisatta.
Toisesta kirjasta hän oppi, että sopii muka vastustaa vanhempienkin tahtoa ja halveksia heidän käyttämäänsä kuritusta, vieläpä pilkatakin vanhempiansa. Sitä kaikkea tosin oli kirjassa esitetty tyhmän pojan tehneen tyhmille vanhemmilleen; mutta se molemminpuolinen tyhmyys oli niin heikosti kuvattu, että Liinasta poika näytti aika sankarilta ja kaikki hänen tekonsa oikeilta, ja hän sen johdosta ajatteli, että jospa vain isä yrittäisi antamaan hänelle vitsaa, niin hän juoksisikin karkuun; eikö hän jo ollut suuri tyttö!
Vaan kolmas kirja se vasta sattui oikein Liinan mieleinen. Siinä hän mielikuvituksessaan seurasi pari vuotta kahta "isoa" lasta, jotka mielellään "leikkivät" yhdessä, vaan joita vanhempansa sitte koettivat erottaa toisistaan. Mutta hepä tuttavuuden ja muka viattoman leikin innossaan eivät huolineetkaan kuulla vanhempiensa kieltoja eikä syitä, vaan jatkoivat leikkiänsä salaa, kunnes salaa myöskin menivät vihille, jonka Liina käsitti merkitsevän vain, että heitä, kuten itse sanoivat, "nyt ei mikään enää voinut erottaa" leikistä, lisäsi Liina ajatuksissaan. Tämä oli Liinan mielestä juuri hänelle sopiva esimerkki; hän kymmen- tai yksitoista-vuotisessa viisaudessaan päätti, että hänenkin olisi pitänyt mennä Kallen kanssa vihille; sittehän isän olisi täytynyt kutsua Kalle takaisin leikkimään. Vaan nyt se jo oli liian myöhäistä, Kalle oli poissa, missä lienee ollutkaan. Ja Liina oli pahoillaan oikein sydämmestänsä, ett'ei ollut ennemmin tiennyt tuota keinoa; käsi ihan puristui nyrkiksi.
Tästä ja muista esimerkeistä kasvoi Liinan mieleen melkoisesti kiukkua isää kohtaan eikä hän enää ollut niin perin vastahakoinen lähtemään pois kotoa. Viimein alkoi uteliaisuuskin vähin autella, niin että hän melkein iloiten nousi kärreihin, kun oli lähdettävä ajamaan koulukaupunkiin. Renki-Heikin hän tosin olisi mieluisemmin suonut tulevan matkakumppaniksi, "vaan yhtä ajamistahan se on isänkin kanssa", ajatteli hän, taipuen siihen, jota ei mitenkään käynyt muuttaa.
Näin joutui Liina uusiin oloihin ja toimiin. Koulukuriin hän oli vallan tottumaton ja samoin myöskin oleskelemaan niin suuressa tyttöjoukossa. Oltuaan muutamia päiviä hämillään, tahtoi hän jatkaa kotitapojaan, komentaa kaikkia muita, ja kun muut eivät ruvenneet tottelemaan, joutui hän riitaan kaikkien kanssa. Opettajat olivat hänestä pääsemättömässä pulassa. He tosin huomasivat tytön entisen kasvatuksen olleen liian löyhän, mutta eivät siltä uskaltaneet paaduttamisen pelosta olla varsin ankarat hänelle. Monesti he mielellään olisivat lähettäneet koko tytön takaisin kotiinsa, vaan kun hän aina hyvästi osasi läksynsä, toivoivat he hänen aikaa myöten tasautuvan ja viisastuvan kurituksettakin.
Viimein tuo tasautuminen tapahtuikin, vaikka ei suinkaan viisastumisesta, kuten opettajat luulivat. Liina koetti jatkaa vallattomuutta ja iloista leikkiä koulukumppanien kesken, mutta kummastuksekseen huomasi heidän tekevän pilkkaa, että niin suuri tyttö oli niin lapsellinen, kuin Liina tosiaankin oli. Se pila tuntui perin kiusalliselta, varsinkin kuin he niin salaperäisesti juttelivat omia salaisuuksiansa, milloin Liina yritti vallattomasti kertomaan jotakin lukemaansa rakkausseikkailua niin kuin se olisi ollut vain tavallista hauskaa lasten leikkiä. Ollen arka itsestään muuttui hän siitä kerrassaan tasaiseksi ja hiljaiseksi ja sulkeutui itsekseen kuin raakkueläin kuoreensa, jota on häiritty päivää paistattamasta. Hän muuttui umpimieliseksi ja uneksivan näköiseksi. Täytyihän hänen saada leikkiä, ja kun toiset tytöt olivat liian kehittyneet leikkimään hänen kanssansa, leikki hän mielikuvituksissaan.
Nyt hän tosin jo alkoi aavistaa, että jotakin eroa ehkä lienee "pienten" ja "suurten" lasten leikin välillä, vaan ei hän sitä vielä niin äkisti kyennyt käsittämään. Sen tähden hän ryhtyi yhä innokkaammin lukemaan kaikenlaisia kirjoja, joita sai rajattomasti ottaa isänsä tiliin kaupungin kirjakaupasta. Läksyjen lukuun häneltä ei kulunutkaan aikaa ollenkaan; osaksi hän ei viitsinyt vaivata itseään sellaisilla joutavilla, ja osaksi hän ne osasi lukemattakin, kun koulussa kaikki luettavat edeltä päin valmistettiin hyvästi ja hän ne jo siitä oppi mielestänsä kylliksi. Siispä romaanien lukeminen pysyi hänellä yksinomaisena työnä ja huvina.
Minkäänlaista tosi elämää ei ollut ohjaamassa Liinan mielikuvituksia siitä asti, kuin hän kokonaan vetäytyi pois kumppanien seurasta. Eipä siis kumma, että hänen kuvitelmansa ja sovituksensa omaan elämään sattuivat muodostumaan hiukan nurinpuolisiksi tai ainakin yksipuolisiksi.
Näin hän muun muassa oppi, että ihmisen muka pitää olla suurellinen puolestaan ja loukkautua pienimmistäkin aiheista, eikä suinkaan sovi antaa anteeksi mitään sellaista loukkausta, vaan täytyy oman kunnian tähden vaatia siitä hyvitystä.
Liina alkoi heti käyttää tätä uutta ohjetta koulussa. Jos vieruskumppani vahingossa nykäsi kirjoitustunnilla Liinan vihkoa, nosti hän siitä välihetkellä aika metelin. Toinen koetti puolustautua vahingollaan, mutta Liina oli muutamista kirjoista ja omista kumppanuuden kokemuksistaan oppinut luulemaan pahaa kaikista ja kääntämään kaikki pahaksi, ja sen tähden hän kiven kovaan väitti toisen sysänneen tahallaan, että hänen kirjoitusvihkonsa tuhrautuisi. Kumppanit kyllä koettivat välittää, mutta turhaan, ja silloin he taitamattomuudessaan neuvon sijasta rupesivat Liinaa moittimaan ja sanomaan häijyksi. Siitä Liina suuttui ja uhkasi vaatia hyvitystä koko joukolta. Tytöt alkoivat pilkata, ja Liina muuttui yhä umpinaisemmaksi. Mitään erittäin sopimatonta Liina ei koskaan tehnyt, siihen hän oli yhä vielä liian lapsellinen. Kumppanit tottuivat myöskin kärsimään hänen oikkujansa ja koettivat kaikin tavoin karttaa hänen pahastuttamistansa. Siten hän selvisi ilman pahoja vastuksia koulun läpi, joutumatta edes rakkaushaaveiluihinkaan, jotka muuten koulutytöillä ovat tavalliset. Olihan hänellä siinä kylliksi, että sai ajatuksissaan seurustella kaikenmoisten romaanisankarien kanssa ja nauttia heidän ilojansa ja surujansa.
Kuitenkin alkoi vähitellen tuntua mielessä omituista tyhjyyttä, jota eivät mitkään kirjat saaneet haihtumaan; päin vastoin se tuntui sitä kolkommalta, mitä enemmän hän lueskeli. Hänelle näet kävi aivan samoin kuin huviksensa matkustelijoille, joilla ei ole mitään muuta pyrintöä matkustuksensa tarkoituksena: mitä enemmän he näkevät, sitä tyhjemmältä tuntuu heistä maailma.
Ihan itsestään viimein selvisi Liinalle, että tuo sydämmen tyhjyys kaiketi oli vain rakkauden kaipausta, ja kohta tuli aivan varmaksi vakuutukseksi, että hänen piti löytää joku vähän todellisempi olento kuin nuo romaanisankarit, sellainen, jota voisi ruumiillisillakin silmillä katsella. Mutta silloin loppuikin Liinan koulunkäynti, hän sai päästötodistuksen käteensä.