II.
Lähempänä talvea Kauppinen sitte saapui vaimoinensa Harjulaan ja asettui Vanhalan toiseen tupaan. Viisi kuormaa oli hänellä mukanansa kauppatavaraa, vaan ei mitään huonekaluja eikä muuta omaksi tarpeeksi varustettua. Mari oli tosin tahtonut hankkia kaupungista niitäkin, mutta Jaakolla oli toiset tuumat, että ehtiihän huoneet sisustaa sittekin, kuin ne ensin saadaan rakennetuksi.
Nyt heti ryhdyttiin työhön, ja pian tuli kivijalat tehdyksi; mutta kun
Harjulan kylän miehet, joita yksinomaan oli tässä pohjatyössä, tulivat
Kauppiselta rahaa pyytämään, ei sitä häneltä koskaan irronnut. "Ottakaa
tavarassa!" vastasi hän aina lyhyeen.
"Eipä minulla ole tavaran tarvista", koetti monikin vastustaa.
"No, tulkaahan sentään katsomaan," houkutteli Kauppinen, "eikö mitään löytyisi, jota talossa tarvitsisitte." ja kun miehet kerran astuivat tavaravaraston ääreen, alkoi hän näytellä ja kehua:
"Katsokaas, miten hyviä piippuja, eivätkä maksa kuin puoli kolmatta markkaa, vaan nämä helapiiput neljä. Ja tässä oivallista nahkaa, eikös kelpaa tehdä saappaiksi!"
Samaan tapaan kävi hän varastonsa alusta loppuun saakka, eikä aikaakaan, niin joku aina suostui ottamaan naulan muka parasta kahvia, kirjavata saippuaa tai muuta rihkamaa.
Pieni riippuvaaka seisoi pöydällä tuvassa oven suussa, jossa Kauppisen puhtaimmat tavarat olivat, jota vastoin peräpuoli oli hänellä ainoana asuinhuoneena. Oli vähän omituista, että tuota vaakaa ei koskaan nähty seisomassa tyhjiltään tasapainossa, ehkäpä sen tähden, että siinä tavallisesti aina oli parinaulainen paino toisella laudalla silloinkin, kuin ei ollut mitään punnittavana.
Astuipa kerran Kylänpään Sakari tuohon kauppatupaan. Harvoin oli häntä tie tänne vetänyt ja vielä harvemmin Kauppisen työhön, jota hän oli ainoastaan kerran ohi astuessaan pysähtynyt katsomaan. Sen tähden Kauppinen nyt vähän oudostui, katsoi pitkään Sakaria ja pikku kansipyttyä, joka hänellä oli kädessä, ja kysäsi:
"No, mitäs pytyssä on? Ruvetaankos kauppojen tekoon?"
"Olisihan tässä vähä voita, jos hinnoilla sovitaan."
"Miks'ei sovita. Jos otatte tavarassa, maksan minä 70 penniä; rahassa vain 60."
"No, kahvia minä siitä ottaisin. Punnitkaahan voi ensin."
Kauppinen nosti pytyn vaa'an ilmassa riippuvalle laudalle, joka siitä painui alas, pani sitte sysäämällä lisäksi vastapainoa ja sai painopuolen kolahtamaan pöytään, vaikka tavarapuoli heti jälleen sai voiton. Mutta Kauppinen olikin sukkela ja samaa vauhtia nosti pois vastapainoa, kuin oli sen pannutkin. Kaadettuaan sitte voin paperille, viedäkseen perästä päin aittaan, punnitsi hän tyhjän pytyn ja sitä tehdessä pyttypuoli vaa'asta kerran kolahti ja painopuoli jysähti pöytään.
"Neljännestä vaille neljä naulaa!" julisti hän päätökseksi.
"Ei se nyt tainnut olla oikein", arveli Sakari. "Se juuri kotona punnittiin ja siinä oli täyteen neljä naulaa."
"No, tässähän voi on paljaltaan; punnitaan uudestaan", myönsi Kauppinen äkeissään, asetti voin laudalle ja antoi vaa'an nyt itsekseen asettua tasapainoon. "Katsokaa itse! neljä luotia vaille neljä naulaa."
"Kummapa se! Mutta pankaahan nyt sama paino kahvia ja sokuria yhteensä."
"Ei siitä niin paljon saa, kahvi on kalliimpaa."
"Minä maksan lisää rahassa, pankaa vain!"
Kauppinen punnitsi paksuun paperiin sokuria ja tarpeettoman isoon paperipussiin kahvia, kehoitellen vielä Sakaria katsomaan, miten runsaasti hän pani. Mutta isännän huomaamatta olikin hän siirtänyt painot sille puolelle, jossa voi oli äsken ollut, joten siis myötävä tavara annettiin toisella vaakalaudalla, kuin ostettava otettiin.
Sakari maksoi hinnan eroa 30 penniä naulalta ja läksi.
"En minä käsitä, mitä tuolla Kylänpään Sakarilla on mielessä minua vastaan", lausui Kauppinen ihmettelyänsä vaimolleen. "Aina hän vain katsoo niin karsaasti eikä tee kauppaa muiden ihmisien tavalla."
Mari ei tuohon ehtinyt mitään vastata, kun silloin juuri tuli toisia ostajia.
Vähän ajan päästä astui Sakari uudelleen tupaan, puntari toisessa ja äsken ostetut tavarat toisessa kädessä. Hän tahallansa oli satuttanut tulonsa niin, että muita syrjäisiä ei ollut läsnä.
"Kyllä nyt on tapahtunut erehdys", alkoi Sakari. "Tällä samalla puntarilla minä itse lähtiessäni punnitsin voin, ja sitä oli runsaasti neljä naulaa. Te siitä saitte neljä luotia vaille. Sitte käskin teitä panemaan yhtä paljon kahvia ja sokuria, kun luulin, että, jos punnitsimet ovatkin erilaiset, niin tottahan kuitenkin saan täältäkin neljä naulaa oman puntarini mukaan. Mutta katsokaa itse, nämähän painavat vain neljännestä vaille neljä."
"Katsoittehan te itse, kuin punnitsin?"
"Kyllä minä katsoin ja katson nytkin tästä."
"Syyttäkää sitte itseänne."
"Eipä niinkään. Tämä on kruunattu puntari ja voi on vielä tuossa; punnitaanpas uudelleen. Tässä on rievunkaistale." Ja Sakari nosti voin paperineen rievulle, solmitsi sen päät ja pisti puntariin. "Katsokaas nyt, onhan tässä neljä naulaa."
"Niinpä näkyy olevan ja vielä paperinkin paino."
"No, antakaa sitte tällä puntarilla minulle myöskin kahvit ja sokerit."
"Saatte neljännesnaulan lisäksi."
"En minä huoli teidän sokuritoppa-paperistanne."
"Maksaapa se paperi minullekin."
"Sen tähden pitäkääkin se omananne. Minulla on oma kahvipussini, ja se painaa kaksi luotia."
Sakari kaatoi kahvit kauppiaan pussista omaansa, pisti pussin puntariin ja vaati lisää. Kauppias vastahakoisesti totteli, kunnes puntari näytti kaksi naulaa kaksi luotia. Sitte Sakari sitoi pussin koskea kiinni, pisti sokuripalaset suupuoleen ja sai siihenkin lisää.
"Jos tahdotte meidän kylässä ruveta kauppaa pitämään, niin jättäkää pois vehkeileminen! sanon minä ajoissa. Kohtuullista voittoa minä en kiellä ottamasta, mutta rehellinen peli. Ja nyt hyvästi tällä kertaa! Laittakaa vaaka kuntoon toiseksi kerraksi. Arvaattehan, että minä en pidä tätä asiaa salassa, eikä se keino siis auta. Hyvästi!"
"Pahaapa näkyy Sakarilla tosiaankin olevan mielessä meitä kohtaan", vastasi Mari nyt vasta miehensä äskeiseen ihmettelyyn.
Kauppinen, mitään virkkamatta, päästi vaa'an seljän toisesta päästä pois pienen lyijymurikan. Hänen kyllä mieli paloi halusta kurittaa tuota häiritsijää, mutta mahdoton oli päästä häneen kiinni, ainakaan vielä nyt.
Vanhalan isäntä, saatuaan aikaa myöten kuulla tämän tapauksen, muisti itsekseen jotain samanlaista vajautta ja alkoi vähän katua kauppaansa, että oli Kauppisen ottanut maallensa, mutta toivoi hänen kuitenkin tästä jo viisastuvan. Sitä paitsi tuntui niin mukavalta saada ihan ilmaiseksi tuo viisikolmatta markkaa vuodessa, vieläpä lisää työn teosta nyt rakennusaikana, jopa hirsistäkin, joita oli luvannut omasta metsästään itse vetää Kauppiselle. Tosin häntä jo oli vähän kyllästyttänyt kiven veto, kun Kauppinen oli kiviä moittinut huonoiksi ja sen tähden maksanut vähemmän, kuin oli luvannut; vaan olihan siitä sentään ollut ansiota, vaikkapa vähempikin. Eikä Vanhanen luullut Kauppisen toki osaavan hirsiä halventaa. Vielä nuo olivat luvut pitämättä töistä ja muista saamisista sekä otoista Kauppisen kanssa, joka oli aina vastannut, että ehditäänhän vielä katsella; mutta Vanhasen muistaen piti siellä olla koko joukko rahaa tallessa; joutipahan säästyä, kunnes tarve tuli.
Joulun jälkeen alkoi sitte hirren veto, kuin Kauppinen ensin kävi noutamassa lisäksi tavaraa koko kymmenen kuorman. Vanhanen veti vetämistään määrän mukaan, kunnes hirsikasa kasvoi aika suureksi, ja pyysi sitte Kauppista mittaamaan.
"Ehditäänhän nuo katsoa", yritti Kauppinen taaskin sanomaan, mutta läksi kuitenkin, kun Vanhanen huomautti, että pian sekautuvat hänen puunsa toisten tuomiin, ja kahden kesken he astuivat hirsiläjän luo.
"Eihän tuo ole viisisylinen", alkoi Kauppinen moittia, näyttäen erästä, joka oli hiukan lyhempi toisia sitä runsaampimittaisia; "eikä tämä täyteen kymmentuumainen, ja tämäkin on vajaa."
Vanhanen oudostui. Hän oli itse metsässä mitannut joka puun; mitenkä ne nyt olivat vajaat?
"Kyllä pitää mitata uudestaan. En minä usko muuta kuin omia silmiäni."
"No, en minä vielä tähän asti ole pyrkinyt ketään pettämään; mutta mitattakoon!" taipui Vanhanen. "Minä vain käyn noutamassa rengin avuksi liikuttelemaan."
Vanhanen läksi ja palasi tuokion kuluttua rengin sekä Kylänpään Sakarin kanssa, joka viimeksi mainittu oli sattunut tiellä toisiin, ja Vanhanen oli siitä pyytänyt häntä mukaan vain huvin vuoksi.
Kauppinen koetti milloin lyhyyden, milloin vääryyden ja milloin hienouden tai muun syyn nojalla hyljätä joka toista puuta. Kyllä hän tietysti olisi nekin pitänyt, mutta melkein ilmaiseksi, vaikka sovittu hintakaan ei ollut suurempi kuin yksi markka kokonaisesta viisisylisestä puusta.
"Jos nämä eivät kaikki kelpaa täydestä hinnasta, niin minä sanon, että lyhyeen teidän kaupitsemisenne loppuu!" uhkasi suoravainen Sakari.
"Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti", mörähti Kauppinen äkäisesti, mutta taipui kuitenkin ottamaan kaikki ja hillitsi mielensä, vaikka kyllä kynsiä kihelmöittikin antamaan aika korvapuustia tuolle kiusan hengelle, joka aina oli hänen tiellänsä.
Ja tiellä Sakari tosiaankin oli Kauppisella kaikessa, kuin vähänkin vääryyteen vivahti ja tuli hänen tiedoksensa. Hän aina meni omasta takaa koettelemaan ja antoi aika nuhteet, jopa sopivia uhkauksiakin, milloin ei kuulijoita sattunut olemaan läsnä. Eikä Kauppinen puolestaan uskaltanut tehdä vastoin Sakarin viisaita, vaikka kiusallisiakin neuvoja, kun pelkäsi ehkä kinastellen tulevan ilmi asioita, joita ei olisi ollut aivan helppo selvitellä.
Olipa kuitenkin yksi kohta, johon ei Kylänpään Sakarin varovaisuus ulottunut vaikuttamaan: luvun teko Kauppisen ja kyläläisten välillä. "Eihän tuolla mitään kiirettä ole", vastasi Kauppinen jokaiselle, antoi vain kaikille tarvitsevaisille nyt jo rahaakin ja otti heillä voita ja muuta tavaraa. Niinpä Vanhalan isäntäkin sai rahaa, milloin vain tahtoi, kunnes viimein ei enää muistanutkaan niiden summaa, ja vielä vähemmin hän muisti muita tavaraottoja, joita hän muuten ei kaikkia tiennytkään, koska emäntäkin käytti Kauppisen tavaravarastoa kuin omaansa ikään.
Tätä paitsi oli Kauppisella toinenkin keino, johon Sakari ei myöskään pystynyt kiinni tarttumaan; houkutteleminen, ja se veteli paljon paremmin kuin väärä vaaka. Jos hänen kerran onnistui saada yhden talon täys'kasvuinen tytär ostamaan jokin kauniskaavainen huivi, niin tietysti kaikki kylän toiset tyttäret kiiruhtivat saamaan samanlaiset. Varsinkin alkoi hyvin mennä kaupaksi karttuuni sekä tiheämpi ja harvempi pumpulipalttina. Tyttäret ja emännät alkoivat tuhria laskuja, minkä verran tulee maksamaan kotikutoinen puolivillainen, jota siihen asti oli yksinomaan pidetty, ja mikä vaiva oli pellavan kasvatuksessa, siivoamisessa ja vaatteeksi tekemisessä; ja ne laskut osoittivat, että kotikangas muka tuli monta vertaa kalliimmaksi kuin Kauppisen kankaat, niin että hulluahan olisi ollut ruveta enää tulevaksi kesäksi kylvämään pellavasta tai itse kutomaan edes villakangastakaan; sopihan myödä villatkin Kauppiselle, maksaa vähän lisää ja ottaa häneltä sievempitekoista valmista.
Kauppinen tietysti ei ollenkaan huolinut huomauttaa naisväelle, mitä itsekseen hyvillänsä mietti, että mihin he sitte aikoivat käyttää sen aikansa, joka tähän asti oli kulunut vaatteen tekoon, ja mistä saada sitäkään rahaa, joka karttui hänen laatikkoonsa noista hänen huokeista kankaistaan. Ei, hän päin vastoin yhä viritteli taipumusta samaan kotityötä hyljeksivään suuntaan ja hymyellen kokosi vain rahaa ja tavaraa talteen.
Täten Kauppinen puuhaeli ja rakenteli, sai kartanonsa tavaralla valmiiksi, maksamatta juuri nimeksikään rahaa, ja muutti siihen asumaan, oleskeltuansa lähes vuoden Vanhalassa, ja se vuosi oli tuntunut niin tavattoman lyhyeltä sekä Vanhalan väestä että Kauppisesta, mutta pitkät sillä oli jäljet.