III.
Joutui joulu-aika iloinensa leikkinensä, ensimmäinen sen jälkeen, kuin
Kauppinen muutti omaan kartanoonsa.
Vanhanen tarvitsi Tahvanan ajajain varalle vähän enemmän kahvia ja isoja vesirinkelejä, kuin jouluvarastosta enää oli jäljellä, ja pistäysi sen tähden toisen joulupäivän aamuna aikaisin Kauppilaan sekä pihan puolisosta ovesta puotikammariin, jota tietä hän oli muidenkin kuullut käyttäneen, milloin tarvitsivat pyhäpäivinä tavaraa puodista.
Kauppinen istui kammarissaan, käski Vanhalan isäntää istumaan ja läksi toimittamaan, mitä ostaja halusi. Kohta hän palasikin, tuoden kaksi paperipussia ja ison rinkelirihman paljaana.
Vanhanen yritti avaamaan kukkaroansa.
"Ei, hyvä isäntä, en minä pyhänä rahaa ota; tulkaa huomenna maksamaan, niin samalla saatamme sitte katsella kirjatkin ja tehdä luvut."
"No, sama tuo minusta on", virkkoi Vanhanen, otti tavarat, sanoi jäähyväset ja astui kotiinsa, tapaamatta ketään matkalla.
Seuraavana päivänä Vanhanen meni jo aikaisin aamupäivästä tilin teolle taikka oikeastaan, kuulemaan, miten paljo hänellä oli Kauppisella saamista asunnosta, töistä, hirsistä ja paljosta muusta, mitä hänelle oli myöty.
Kauppinen otti isännän hyvin kohteliaasti vastaan puodissa, vei puotikammariin ja pyysi istumaan, toi paperossia ja yritti tarjoamaan ryyppyäkin, mutta sen esti Vanhanen, sillä sitä hän ei ollut ennenkään ottanut useammin kuin kahdesti koko ijässään vatsanpurun lääkkeeksi; eikä muuten koko sillä seudulla ollut muitakaan sen suurempia juoppoja siitä asti, kuin Kauppisen kirvestyössä olleet pohjalaiset työn loputtua läksivät tiehensä, ja he juuri olivat miesmuistiin ensi kerran kylää häirinneet juopuneen rähinällä.
"Niin no, tehtäisiinkö ne sitte asiat selväksi?" alkoi viimein isäntä, kun Kauppinen puhui vain muista asioista eikä näyttänyt muistavankaan luvun tekoa.
"Vielähän nuo sentään ehdittäisiin toistekin, vaan kun tehdään, niin on tehty, eikä sitte ole enää muistelemista."
Hän avasi kirjansa, katseli sitä kauan, ei kuitenkaan laskevan tavalla, asiat kun jo olivatkin edeltä päin valmiiksi lasketut, ja virkahti viimein vähän epävarmalla äänellä:
"Niin tässä nämä numerot näyttävät, että olette velkaa sata viisikolmatta markkaa."
Vanhanen ällistyi, niin odottamaton se uutinen oli.
"Mi mitä? Velkaako! Ei, saamista minulla pitäisi olla. Vai sanoitteko erehdyksestä velaksi?"
"En minä kauppa-asioissa koskaan erehdy."
"No, nytpä kumma! Minäkö velkaa teille? Entäs tuvan voura koko ajalta, kuin olitte meillä?"
"On se tähän merkitty: viisitoista markkaa."
"Mutta se on liian vähä, ainakin viisikymmentä markkaa pitäisi panna, kun oli valmis punkin."
"En minä maksa enempää kuin viisitoista. Hyvä on teille sekin; muutenhan ette olisi tuvastanne saaneet mitään, tyhjänä kun olisi ollut."
"Entäs kiven veto ja hirret ja työ?"
"On nekin pantu kirjaan, ja voit ja lihat."
Ja Kauppinen luetteli kaikki, josta hänen oli maksettava Vanhaselle.
"Ja summa on kaikkiaan sata yksitoista markkaa neljäkymmentä penniä.
"Kyllä sitä saamista pitäisi olla enempi minun muistellakseni. Mutta vaikkapa olisi vain senkin verta, niin mitenkäs ihmeen tavalla minä sitte velassa olen?
"Niin, teillä on ottoja vielä enempi: Kaksisataa kuusineljättä markkaa ja viisikahdeksatta penniä."
"Jopa se on vielä ihmeempi ihme", kummasteli Vanhanen, oltuaan hämmästyksestä hyvän aikaa vaiti. "Mitä kummaa minä olen teiltä ottanut niin paljon? Luetelkaapas kaikki ne otot."
"Tämäpä on hyvin pitkä rätinki. Ettekä te itse olekaan ottanut kaikkea."
Mutta kun Vanhanen mitään vastaamatta istui vain ääneti ja yhä kummastuksissaan odotteli tarkempaa selkoa, ryhtyi Kauppinen luettelemaan ja ilmoitti ensin erikseen itsensä isännän otot puhtaana rahana ja tavarana sekä kysäsi:
"Ovatko nämä nyt oikein?"
Vanhanen tunnusti muut, paitsi ei sanonut muistavansa yhtä kolmenkymmenen markan rahaottoa, varsinkaan kuin hän ei ollut kauppiaan ilmoittamana ottoaikana mihinkään rahaa tarvinnut.
"Kyllä se on teille annettu sekin; mitenpä se muuten olisi kirjaan tullut", vakuutti Kauppinen, keskeyttäen enemmät vastustelut, ja alkoi luetella emännän ja tyttären ottoja: pumpulipalttinaa, karttuunia, hirsryynejä, parasta saippuaa, verkaa (mekoiksi, jotka Kauppisen vaimo oli ommellutkin) ja kaikenlaista muuta rihkamaa, jonka olemassa olosta Harjulan kylässä ei ollut ennen Kauppisen tuloa ollut aavistustakaan, Tosin oli Vanhanen nähnyt tyttärellään joskus kauniin rintaneulan huivissa tai hopeoidun sormustimen sormessa, mutta hän, samoin kuin emäntäkin, oli vakuuttanut saaneensa ne ja muut samanlaiset korut Kauppisen vaimolta.
"Eikö sitä lahjaksi annettu?" kysyi tuon tuostakin Vanhanen Kauppisen lukiessa.
"Ei, hyvä isäntä, ei minun kannata mitään antaa lahjaksi; raha minunkin pitää maksaa kaikesta. Ei tässä tule puhettakaan lahjasta."
"Mutta lahjaksi niitä ainakin on tarjottu, eikä meidän emäntä sentään niin hullu ole, että menisi tuollaista ostamaan. Pyyhkikää vain pois ne!"
"Ei kannata, ei kannata."
"Mutta minä en maksa niitä."
"Mennään sitte oikeuteen. Ja kun te kerran tunnustatte saaneenne tavarat, niin kyllä ne tuomitaan maksettavaksikin."
"Nytpä kummissa käsin ollaan! Miten tästä nyt sitte oikein selvitäänkään?"
"No, se ei mikään konsti eikä silmänkirja ole. Pistäkää vain nimenne tuohon paperiin noin poikittain. Vai ettekö osaa kirjoittaa? — Kalle!" huusi hän puodin ovesta, "kutsupas se päiväläis-Jussi ja tule itsekin hänen kanssansa tänne kammariin! — Niin, tämä on vain tuollainen pieni sadan viidenkymmenen markan velkakirja kuudeksi kuukaudeksi."
"Sata viisikolmattahan sanoitte velkaa olevan. Miksi sitte puoli toista sataa?"
"No, tällaisia papereja periessä ei sitte makseta enää mitään korkoa; sen tähden pitää panna sen vertaa runsaammin jo edeltä päin. — Kas niin, tässä on pieni velkakirja, mutta kun tämä isäntä ei osaa itse kirjoittaa nimeään, niin kirjoita sinä, Kalle, ja pankaa molemmat nimenne todistajiksi. Piirrättehän toki puumerkkinne? ei sen hyvyydestä lukua ole."
Näin puhuen yhteen jatkoon taukoomatta, että Vanhanen ei saanut vähääkään vuoroa, joudutti Kauppinen paperin tekoa lailliseen kuntoon sekä käski viittaamalla pois palvelijansa, joista renki olikin vain päiväläisen nimellä, että paremmin kelpaisi ainiaan todistajaksi.
"Nyt on välit selvillä. No niin, eikä tällä paperilla niin pahaa kiirettä ole, vaikka se onkin tehty kuudeksi kuukaudeksi. Kunhan pidätte mielessänne joskus, milloin sopii."
Ja Kauppinen pisti vekselin laatikkoonsa.
Vanhanen läksi pahoillansa astua juntustamaan kotiinsa, ajatellen itsekseen:
"Eipä se Kylänpään Sakari tainnut ollakaan ihan väärässä, kun pelkäsi puodin tuloa liian lähelle. Menenköhän kertomaan hänelle koko asian? Mutta en menekään. Hän vain sanoisi: enkös jo varoittanut? Ja sitte sellainen häpeä: velkaa Vanhalan isännällä, joka toki on aina tähän asti tullut toimeen omillaan. — Ihme ja kumma, mikä niistä rihkamista karttuu summaa. Liian lähellä tosiaan olivatkin toisessa tuvassa. Ja sitte vielä ilkeävätkin ottaa maksua, vaikka itse lahjaksi tarjoilevat! Senkin petturit! — Eihän tuo nyt vielä talo mene puolen toista sadan tähden. Mutta pahaan aikaan sattuu se maksu, juuri silloin, kuin itsekin alettaisiin tarvita kiireimpiin töihin. Ei, loppu tästä pitää tulla puodissa juoksemisesta ja nyt ihan kerrassaan. Enkä minäkään olisi ottanut sieltä rahaa, joll'en olisi luullut olevani saamassa, kuten hän aina vakuuttikin."
Nyt hän jo astui porstuaan ja tupaan sekä julisti, että Kauppilasta ei enää kukaan saanut ottaa mitään hänen tietämättänsä, ei lahjaksikaan, koska entisistäkin lahjoista oli maksu otettu ja sillä tavalla peijattu koko taloa.
Ei hänellä kuitenkaan ollut rohkeutta sanoa edes vaimolleenkaan, että nyt oltiin ensi kerran velassa. Emäntähän olisi sitä vielä vähemmin käsittänyt kuin isäntä itse eikä hänkään nyt enää olisi ulkoa päin muistanut luetella kaikkia ottoja, kuu niitä oli niin paljo.
Siihen se asia jäi tällä kertaa Vanhalassa tarkemmin selvittelemättä, olivatko kaikki Kauppisen kirjaan merkityt otot tosiaankin otetut vaiko ei ja olivatko edes kaikki annotkaan tarkkaan luvussa. Kukapa sen osasi taata, kun ei omaan muistiin ollut luottamista niin pitkältä ajalta.
Yhtään paremmin ei käynyt muidenkaan isäntien luvunteko Kauppisen kanssa. Tosin velkasummat olivat paljon pienemmät, mutta jok'ainoa heistä kuitenkin jäi velkaan ja piirsi merkkinsä tuollaiseen vekseli-velkakirjaan, kuka minkin verran vastustellen. Yksitellen he olivat kaikki käyneet luvuilla ja yksitellen he myöskin pitivät velkansa häpeänään ja salaisuutenaan, ja tuo sama häpeä se heitä esti jyrkemmästi vastustamasta Kauppisen vaatimuksia ja keräjiin menon uhkauksia, kun he näet ennemmin kärsivät jonkun verran vahinkoakin, kuin päästivät asiataan oikeuteen asti, jossa käynyt tai käytetty mies oli kaikkein Harjulan kyläläisten mielestä melkein kuin puoleksi kunniansa menettänyt. Tästä syystä pysyivät nämä kunkin omat asiat Kauppisen eduksi salassa ja kätkössä.