IV.
Viisi vuotta oli kulunut ja Kauppinen sill'aikaa jo päässyt rikastumisen alkuun, ei kuitenkaan niin hyvästi, kuin hän oli toivonut, eikä myöskään niin sukkelasti, kuin alussa näytti. Ja sen hidastuksen syynä oli taaskin sama Kylänpään Sakari.
Tuo kaikkien Kauppisen asioihin joutuneiden velkautuminen suuremmassa tai vähemmässä määrässä ei näet ajan pitkään pysynyt salassa Sakarilta. Hän urkki urkkimistaan tietoja ja sai ensin yhden, sitte toisen ja vähitellen kaikki muut paitsi Vanhasen ilmoittamaan asiansa hänelle, ja silloin Sakari heti ryhtyi mietiskelemään pelastuskeinoja, eikä niiksi hänen mielestään kelvannut mikään muu kuin ensin entisten asiain suorittaminen ja sitte pysyminen erillään koko Kauppisesta.
Mutta sepä olikin helpompi toivoa kuin toteuttaa. Sillä Kauppinen piti niistä kiinni, jotka kerran oli köysiinsä saanut, vaikka höllempäänkin.
Viimein Sakari kuitenkin luuli keksineensä keinon, kutsui kokoon muutamia isäntiä, joilla oli vähin velkaa, ja kehoitti heitä maksamaan kaikkea kerrassaan kuitiksi, vieläpä antoi itsekin rahaa lainaksi niille, jotka suostuivat olemaan ottamatta enää velkaa. Toisia sitä vastoin, joilla oli suuremmat velkasummat, hän neuvoi pitämään ne tarkasti muistissaan, että ne eivät enää pääsisi kasvamaan, vaan pikemmin lyhenisivät vähän kerrassaan. Hän myöskin huomautti heille, miten kasattukeot olivat hävinneet heidän pelloiltansa ja miten kohta oli häviävä kasvavakin vilja, jos vain ei ajoissa katsottu eteensä eikä katkaistu kauppatavaran tulvaa.
Kauppinen puolestaan ponnisteli kaikin voimin. Kun ei yksi naula vetänyt, löi hän aina toisia: hankki yhä uusia tavaroita, jotka outoudellaan viehättivät, toi muun muassa puuastioitakin koko kuormittain Venäjältä, möi niitä alussa huokeammasta sekä kehui ja selitteli, että suottahan oli aikaa tuhlata sellaisten tekoon kotona, koska kerran hänellä oli sievempiä ja niin perin mitättömästä polkuhinnasta.
Kuitenkin onnistui Sakarin selvittää isäntiä aivan vapaiksi, vaikka häneltä tosin siinä puuhassa omaltakin pelloltaan kasattukeot vähenivät, ei kuitenkaan rahan puutteesta, vaan sen tähden, että hän niillä mieluisemmin suoritteli toisten asioita kuin puhtaalla rahalla.
Pahimmin oli kiinni Vanhalan isäntä. Hän ei ollut jaksanut määräaikana suorittaa ensimmäistä vekselivelkaansa, vaan pakosta pyytänyt Kauppista odottamaan, johon kauppias kuitenkin oli suostunut ainoastaan sillä ehdolla, että isäntä kirjoitti puumerkkinsä uuteen kahdensadan markan paperiin.
Tämän Vanhalan talon oli Kauppinen valinnut varsinaiseksi uhrikseen sitte, kuin yhä useampia muita isäntiä livahti häneltä irti. Pakko se oli hänelläkin olevinaan tuo Vanhasen velkauttaminen, sillä täytyihän hänen tavalla tai toisella saada itselleen luja jalansija paikkakunnalla, ja sen tähden hän katsoi itselleen mukavimmaksi koettaa saada haltuunsa juuri sitä taloa, jonka maalla hänen valmis kartanonsa oli, eikähän sitä varten mikään ollut helpompi keino kuin saattaa ensin isäntä velkaan ja sitte pakottaa hänet antamaan talonsa tai puoli siitä velan maksuksi.
Vähitellen oli Vanhanenkin jo arvannut Kauppisen oikeat aikeet ja ruvennut ponnistelemaan vastaan. Mutta nytpä olikin jo velka yhäti uudistellessa kasvanut koko puoleksi kahdeksatta sadaksi markaksi eli viidessä vuodessa viisin, jopa kuusinkin kertaiseksi alkuperäisestä summasta, vaikka tavallisen korkolaskun mukaan kuluu toistakymmentä vuotta ennen kuin summa kasvaa edes kaksinkertaiseksikaan.
Vanhanen koetti säästää ja kituuttaa, mutta turha vaiva. Viidessä vuodessa oli käsityö ehtinyt jo unhottua naisväeltä, ja vastenmielistäpä oli miehistäkin istua yökaudet veistellä kalkuttelemassa. Niinpä kaikesta voista ja muusta, kuin Kauppiselle vietiin, aina oli ottamistakin, että velan eteen ei joutanut penniäkään.
Tästäkös Vanhaselle vähitellen hätä käteen! Jo alkoi isännän tukka harmaantua ja hänen mielessään kummitella talottomaksi joutumisen häpeä ja kurjuus.
Viimein hän läksi hätäänsä valittamaan Kylänpään Sakarille. Saiko hän sieltä apua vai muutenko vain huoli tuli jaetuksi kahden kannettavaksi, mutta ei Matin kasvoissa sieltä palatessa enää näkynyt tuota synkkää juroutta, joka niitä oli viime aikoina kolkostuttanut. Reippaammalla mielellä hän myöskin ryhtyi työhön ja jäi rauhallisemman odottelemaan, mitä oli tuleva.
Seuraavana velan uudistusaikana Matti Vanhanen ei enää mennytkään kauppiasta pokkuroimaan. Kauppinen sitä oudostellen astui itse Vanhalaan kysymään, miten asia nyt oli niin kokonaan unohtunut.
"En minä enää pane puumerkkiäni mihinkään paperiin", vastasi Vanhanen lyhyeen.
"No, maksakaa sitte pois velkanne."
"En minä maksakaan."
"Minun sitte täytyy hakea se."
"Hakekaa vain."
"Myökää minulle sovinnolla puoli talostanne."
"En minä toki niin hullu ole."
"No, sitte minun täytyy myöttää kaikki tyyni, maat ja mannut kerrassaan."
"Parempi sekin minulle"
Nyt ei Kauppinen enää käsittänyt Vanhalan isännän ajatuksia ollenkaan. Miten hänen oli parempi panna koko talonsa menemään kuin saada puolella asiansa kuitiksi? "Mutta samapa se", arveli hän, "olkoon sitte torpparina minulla; kyllä minä puoleni pidän loppusumman maksussa, toivoakseni hän ei niitä rahoja saa arkun pohjalle panna. — Vaan olisikohan sillä juoni niidessä? Mitä vielä. Ei hän nyt niin äkisti rahaa mistään saa."
Tietysti hän heti pani saamisensa hakemukseen ja aikaa myöten kävi nimismies siltavoudin kanssa arvaamassa Vanhasen irtainta omaisuutta; mutta kun sitä oli ainoastaan viisi lehmää, yksi hevonen ja vähä pientä karjaa sekä muuta kalua vain nimeksi, täytyi toimittaa samalla kerralla itse talokin myötäväksi.
Tätä juuri olivat Kylänpään Sakari ja Vanhanen toivoneetkin ja samaa se myöskin toivoi Kauppinen, vaikka vallan toisesta syystä.
Vasarakauppa kuulutettiin. Myöntipäivä joutui viimein ja toi nimismiehen vasaroinensa Vanhalaan. Koko Harjulan kylä oli saapunut katsomaan tätä ensimmäistä huutokauppaa, kuin miesmuistiin nyt oli tapahtuva Harjulassa. Oli siellä pari muutakin, jotka olivat etäisemmistä kylistä tulleet koettamaan onneansa, saamaan muka huokealla omaa taloa. Vaan niiden kanssa oli Kauppinen jo edeltä päin sopinut, että heidän ei pitänyt korottaa irtaimiston hintaa, koska muuten olisi talo saattanut jäädä ihan myömättä.
Tietysti oli Kauppinenkin siellä etuansa valvomassa. Häntä vain hyvin kummastutti, että Vanhalan väki ei ollenkaan näyttänyt olevan pahoillansa eikä hätäytynyt, niin että hän ei edes pystynyt pilkkaamaankaan Mattia, kuten oli aikonut.
Ryhdyttiin myömään irtaimistoa. Kauppinen oli vaiti ja Sakari sai kaikki tyyni, kun vain nimeksikään hintaa tarjosi: lehmät kymmenestä markasta, hevosen viidestätoista ja samaan mukaan muut. Ei ainoakaan muu Harjulan kyläläinen tarjonnut mitään, vaikka kyllä monen mieli teki; sillä heille oli Sakari puolestansa antanut ohjeet, kuten Kauppinen ulkokyläläisille.
Kauppinen ihmetteli ja oli jo hyvillänsä talosta, joka nyt muka oli hänen omansa; sillä hän aikoi tarjota kerrassaan niin paljon, että muut eivät siihen enää pystyneet lisäämään.
"Nyt tulee tila kartanoineen ja viljoineen; eikö niin ollut sovittu?" virkkoi nimismies, ja kaikki, joihin asia koski, myönsivät niin olevan.
"Neljä tuhatta!" sanoi Kauppinen, silmät ilosta loistavina.
"Neljä tuhatta ensimmäinen kerta!" huusi nimismies. "Neljä tuhatta toinen…"
"Kahdeksan tuhatta!" keskeytti Sakarin ääni sekä nimismiestä että noita ulkokyläläisiä, jotka varustautuivat lisäämään sataa markkaa.
Sekä nimismies että Kauppinen niin ällistyivät, että toinen ei kyennyt jatkamaan yksitoikkoista myöntitapaansa eikä toinen tarjoamaan enempää.
"Kahdeksan tuhatta ensimmäinen kerta!" alkoi viimein nimismies,
"Sata lisäksi!" ähki Kauppinen, hiki otsassa. Nyt hän jo alkoi ymmärtää Sakarin aikeet: pakottaa hänet joko luopumaan huutamasta taikka tekemään itsestänsä lopun ja Matti Vanhalasta rikkaan miehen.
"Kymmenen tuhatta!" virkkoi taas Sakari levollisesti ennen, kuin nimismies ehti ruveta huutamaankaan.
Nyt nimismies luuli Sakarin vain kujehtivan, suuttui ja ärjäsi:
"Ei tässä ole mikään leikin tekopaikka! Tiedä, että minä olen virkatoimessani ja leikki voi tulla sinulle karvaaksi! — Neljä tuhatta ensimmäinen kerta."
"Kymmenen tuhatta minä tarjosin", oikasi Sakari nimismiehen mielivaltaista alennusta.
"Onko tämä Kylänpään Sakari tullut hulluksi?" kysyi nimismies muilta läsnä olijoilta.
"Siltä ainakin näyttää", ehätti Kauppinen vahvistamaan tuota arvausluuloa.
"Ei, kyllä se on viisain mies kaikista, kuin tässä on."
"Ohoh!" ärähti nimismies. "Kykenetkö sinä sitte vastaamaan huudoistasi?"
"Sittepähän nähdään."
"Kymmenen tuhatta ensimmäinen… toinen… ja kolmas… kymmenen tuhatta… kolmas… kerta!"
Vasara paukahti.
"Nyt on Vanhalan talo minun", selitti Sakari, "ja jos Kauppinen tahtoo vielä pitää hallussaan kartanonsa paikkaa, niin on voura viisi tuhatta markkaa vuodessa."
"Ohoh, et vielä ole maksanut huutoasi."
"Enkä minä ole saanut saatavaani", kiiruhti Kauppinen taas vahvistamaan nimismiehen lausetta.
"Tässä on Kauppisen saatava", virkkoi Sakari, lukien omia ja muita lainattuja rahoja pöydälle puoli kahdeksatta sataa markkaa, "ja paljoko siitä menoo hakukulunkeja lisäksi?"
Nyt jo nimismieskin älysi Sakarin juonen eikä enää vastustellut.
Kauppinen kuittasi paperit, pisti rahat taskuunsa ja pötki kiireimmiten tiehensä.
"Onhan minulla kahdeksan päivää maksuaikaa, herra nimismies?" kysyi
Sakari koronkiskurin lähdettyä.
"On vaikka enempikin, jos tahdot."
"Olkaa sitte hyvä ja laskekaa nyt samalla tiellä, minkä verran Vanhanen tulee saamaan minulta ja mitä teille tulee vaivoistanne. Minä suorittaisin heti teidän vaivanne ja Vanhasen kanssa sovimme sitte keskenämme, eikö niin, Matti?"
"Käypihän se niin", myönsi Vanhalan isäntä.
"No, sama tuo minusta", sanoi nimismies, alkoi laskea, sai osansa sekä läksi hyvillänsä ja ihmetellen pois, kutsuen kuitenkin Sakaria ja Mattia käymään perimässä huutokauppakirjat.
Pois hajautui muukin väkijoukko.
Illempana astua juntusteli Kauppinen alla päin Kylänpäähän ja tapasi
Sakarin kotona.
"Oikeinko totta te tahdotte viittä tuhatta markkaa vouraa?" kysyi hän tervehdittyänsä.
"Oikeastaan pitäisi teiltä ottaa kymmenenkin, mutta olkoon menneeksi viidestä", ivasi Sakari.
"Ettekö ostaisi minun kartanoitani?" kysyi Kauppinen, koskematta enää koko voura-asiaan.
"No, jos hinnoilla sovitaan, niin miks'en. Paljonkos tahdotte?"
"Kaksi tuhatta markkaa."
"Viisi sataa minä maksan ja käteiset rahat."
"Emme sitte sovi,"
"No viekää pois kartanonne. Sama se minusta on ja vielä parempi."
Hyvin tuntui Kauppisesta nololta antaa itseänsä niin pahasti puijata, vaan minkäs sille nyt voi. Hän otti rahat, tarjosi vielä irtaimistoansa ja tavaroitansa ja läksi tiehensä, kun Sakari lupasi tulla niitä katsomaan.
Kahden päivän kuluttua oli Kauppisella kaksi omaa hepoa valjastettuna kuormain eteen ja kuormissa kaikenlaista rihkamaa, jota Sakari ei ollut huolinut mistään hinnasta. Osan tavaroista sekä kelvollisen muun irtaimiston oli hän sen sijaan ostanut aivan tinkimättä kohtuullisella hinnalla.