IV.
Sateisen syyspäivän iltahämärässä ajoivat Kalle ja Liina Notkolan isännän lahjoittamalla hevosella ja kärreillä Mäkelän pihaan. Edeltä päin oli jo tuotu sinne huonekaluja ja ruokaneuvoja sekä yksi lehmä. Nyt tuli vielä heinäkuorma juuri isäntäväen jäljestä pihaan.
Hyvin outoja tunteita liikkui Kallen mielessä; vähän ikään kuin pelotti astua omaan kotiin.
Vielä oudompaa oli tulo Liinasta. Hän oli tosin kerran kesällä Kallen kanssa astuskellen käynyt Mäkelässä ja nähnyt, miten rappiolla kaikki oli; mutta olivathan nyt viime viikoilla notkolaiset käyneet täällä huoneita korjailemassa ja Liina oli haaveksivissa toiveissaan luullut sillä jo kaiken tulleen "hyväksi". Kesällä kuivalla ilmalla olivat seinät näyttäneet paljon ehyemmillä ja puhtaammilta kuin nyt sateesta mustina.
"Eihän täällä ole mitään korjattu!" ilmasi Liina pettymistään ja purskahti itkemään.
"Kattoja korjattiin, ei muu maksa vaivaa", koetti Kalle lohduttaa sen verran, kuin itsekään kykeni.
Liina tarkasteli päältä päin tuota rakennusta, jossa oli vain kaksi tupaa, porstua välillä. Ikkunat olivat pienet, neliruutuiset ja nurkat kallellaan.
"Kaatuuhan tuo!" valitti hän, kun piti lähteä kärreistä pyrkimään sisälle. Kalle, itsekin sorroksissa, otti syliinsä Liinan kuin lapsen; eipä Liina olisi surultansa kyennytkään omin voimin liikkumaan, niin raskaalta tuntui pettymyksen paino.
"Kaatuuhan tuo!" nyyhkytti Liina uudestaan.
"Eipä tässä nyt auta sitä katsoa", sanoi Kalle, osaamatta sen paremmin valita lohdutustansa.
Sisältä katsoen oli asunto vieläkin rapistuneempi. Porstuan lattia oli märkä ylt'yleensä. Toisessa tuvassa tuuli puhalteli lävitse rikkinäisistä ikkunoista eikä se näyttänyt olleen moneen vuoteen asuttavassa kunnossa. Toinen tupa, vaikka sekin musta, oli hiukan viehättävämpi, siellä kun edes oli huonekaluja toivottamassa tervetuloa. Mutta lattian märkyydestä paikka paikoin voi tottunut silmä huomata, että huono turva sielläkin oli sateelta. Kalle laski taakkansa varovasti tuolille. Notkolaisistakin, rengistä ja hänelle uteliaisuudesta mukaan lähteneestä veli Pekosta, tuntui tämä talon alku niin oudolta, että heidän ei tehnyt mieli sitä kauan katsella. He tekivät tehtävänsä, korjasivat hevosen ja heinät suojaan sateelta ja läksivät tuvassa käymättä palaamaan. Kalle kuunteli vähän aikaa lehmän ammuntaa, joka oudosteli yksin oloa ja ikävystyi odottamaan heiniä, joiden kahinaa niin kauan ja halulla oli kuunnellut. Uudelta isännältä oli herruus kokonaan haihtunut, kun tosi eteen tuli. Hän tiesi taidolta kykenevänsä työhön, jos vain viitsi, ja hän päätti koettaa.
"Etkö menisi katsomaan, mitä se lehmä noin ammuu?" virkkoi hän niin iloisesti, kuin osasi. Hän ei tullut ajatelleeksi, vaikka häneltä kyllä jo ammoin olivat silmät auenneet, että Liinan tietysti oli nyt äkistään ihan mahdoton asettua talonpoikaiselle kannalle, hänen herrasmaisuutensa kun ei ollut mikään teennäinen kuori kuten Kallen.
Liina oli lakannut itkemästä ja istui melkein tunnottomana, välinpitämättömänä mistään ja ajattelematta mitään. Nyt tämä Kallen kysymys hänet herätti, mutta ei hänen muotonsa siltä osoittanut virkeätä eloa, vaan suurta kauhua. Näkyi selvään, että hän tahtoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaa suustansa.
"Minäkö läävään!" kuului viimein.
"Naisten töitähän se on, eikä tässä vielä ole piikaa", koetti Kalle selittää ja rauhoittaa.
"En minä ikänä sitä tee!" vastasi Liina jyrkästi.
"No, menenpähän minä sitte, vaan laita sinä sill'aikaa makuualunen kuntoon; tulo ottamaan heiniä!"
Sama kauhistus taas Liinan kasvoissa. Hänenkö pitäisi mennä ulos sateesen!
"Mitä sinä sitte tekisit? Lypsätkö lehmän?"
"En minä mene läävään, enkä minä osaa tehdä mitään. Minä kuolen täällä!" kuului uuden itkunpuuskan seasta katkonaisin sanoin.
Kalle yritti hänkin joutumaan neuvottomaksi, tottumaton kun oli tuollaiseen tenhottomuuteen. Tuntien itsensä tällä kertaa kykenemättömäksi lohduttamaan, kun näet mieli olisi tehnyt päin vastoin torumaan, jätti hän Liinan itkemään, kävi lepyttelemässä lehmää, toi tullessaan heiniä alussäkkiin ja laittoi vuoteen. Kävi sitte hankkimassa maitoa sen luonnollisesta säiliöstä sekä otti eväistä pöydälle lämpöisen särpimen viereen leipää, voita ja kalaa.
"Tulepas nyt syömään!" kehoitti hän.
Ei Liinalle ruoka maistunut. Hän heittäytyi vaatteissansa vuoteelle ja alkoi väristä.
Kalle huomasi, että Liinalla oli tosi tuska edessä, jätti syönnin puuhan sikseen, läksi etsimään puita, tehdäkseen tulta lieteen, ja löysikin hyvän aikaa haeskeltuaan minkä mitäkin romua, jonka sitte suurella vaivalla sai syttymään; kunnes viimein, liesikivien lämmittyä, iloinen tuli alkoi levittää lämpöä tuvan kolkkouteen ja sotkea pöydällä palavan kynttilän valoa.
Se niukan virkisti Liinaakin. "Anna sentään vähän maitoa!" virkkoi hän sängystä.
Kalle tarttui kuin hukkuva oljenkorteen tuohon Liinan elonmerkkiin ja kantoi koko maitosaaliinsa juotavaksi.
"Kuulehan, kyllä tässä vielä hauskakin tulee, kunhan vain tämän talven yli pääsisimme. Korjaelemme nyt hätävaraksi pahimpia paikkoja. Ruokaa me kyllä saamme kotoa tämän talven."
"Ei minusta ole tällaisessa asujaksi. Tuleehan tässä ihan sokeaksi, kun on noin pienet ikkunat, ja kylmää, kun ei ole sisälaseja."
"On metsässä puita, ja näyttää tuo uuni kestävän lämmittää vaikka aamusta iltaan."
"Kyllä minä ihan kuolen tällaisessa elämässä!"
"Älä joutavia. Ja jos hyvin pelkäät, voisithan mennä sukulaistesi luo nyt ensi aluksi."
"En minä mene, kun olivat niin vasten naimistamme. Ennen minä lähden kerjäämään!"
Kallea myhäytti. Hän sentään osasi paremmin arvostella kerjuun ikävyyksiä, vaikka ei ollut hänkään niitä itse kokenut. "Hyvää tekisi koettaa", ajatteli hän, mutta sanoi sitte lohdutellen:
"Minä hankin hypoteekki-lainan, ja talvella vedän hirsiä tuonne ylemmäksi mäelle; sitte keväällä hajoitamme koko tämän hökkelin ja teemme sinne uudet kunnon kartanot."
"Jospa vain en tulisi sairaaksi."
"Tottuu sitä sentään kaikkeen, kun vain on malttia ja kärsimystä ja hyvää toivoa."
Liina rauhoittui vähän, kun edes pieni toivon kipinä alkoi pilkistellä mustan syysyön pimeydestä. Mutta liiaksipa Kalle kuitenkin luotti tottumiseen. Liina kyllä tottui siksi illaksi elämään, kun ei kuolema tullut; vaan jo yöllä, kun rankempi sade alkoi tippua suorastaan sänkyyn, kuoleman pelko taas rupesi pusertelemaan esiin katkeroita valituksia.
Päästiin siitä sentään yli yön ja useammankin, laho katto saatiin suurella vaivalla vettä pitäväksi ja kylmä uuni lämpöiseksi, niin että Liina välttämättömyyden pakosta vähitellen rupesi viihtymään. Olisipa hän ehkä jo viikkokauden kuluttua viihtynyt hyvästikin, jos vain olisi ollut kirjoja ajan kuluksi. Työhön tottuminen näet häneltä jäi ihan sikseen, siihen kun ei ollut halua. Kallen täytyi hoitaa elukoita ja muuta taloutta, kunnes saatiin piika. Liina nyt vain jouten istuskellen haaveksi uutta, komeata asuinkartanoa, jossa saisi rauhassa hoidella mukavuuttansa. Muita kartanoita hän ei ajatellut lainkaan, mitä ne häneen koskivat. Oma mukavuus oli Liinalla niin luonnollinen ja itsestään selvä asia, että hänelle ei edes johtunut mieleenkään, että voisi tai pitäisi muusta huolia niin mitään.
Kallea tuo toimettomuus hyvin suututti, vaan kun kaikki yritykset saada Liinaa edes käsittämäänkään minkäänlaisen työnteon tarpeellisuutta, luopui hän opastamisesta toistaiseksi ja hoiteli piian kanssa töitä ja taloutta niin, kuin ei Liinaa olisi ollutkaan talossa. Eikä Liina edes ymmärtänyt olla siitäkään pahoillaan, että emännyys oli kokonaan piian käsissä; hänestä oli nivan luonnollista, että kaikki tyyni, pienimmätkin asiat tehtiin hänelle valmiiksi.
Luottaen lainan saantiin ryhtyi Kalle jo ennen talven tuloa tekemään sijaa uudelle asuinkartanolle. Hauskuutta ikävöivä Liina kävi uskollisesti mukana katsomassa työn tekoa ja määräämässä, millaiseksi hän tahtoi tulevan asuntonsa.
Kalle puolestansa osaksi heikkoudesta vaimoansa kohtaan, rakkaus kun ei vielä ollut ehtinyt kylmetä, osaksi myöskin omassa mielessä vielä salaa kytevästä herrasmaisuudesta taipui kivijalan tekoon tuvalle, sen porstualle, kolmelle kammarille ja salille sekä sen tampuurille, vaikka oikeastaan oli alussa aikonut vain tupaa ja kahta kammaria.
Työ sujui jotenkin hyvin, sillä Kallea vähin elähytti toivo, että tottahan Liina sentään aikaa myöten tottuu talouden hoitoon ja askareihin, kun kerran pääsee mieleiseen asuntoon. Ja nyt piika ehti yksinäänkin vielä hoitaa yhden lehmän ja laittaa ruoan niin pienelle perheelle, neljälle hengelle, siihen luettuna päiväläinenkin, jonka Kalle oli hankkinut avukseen kivien vääntelemiseen ja maan kaivamiseen.
Talveksi tuli päiväläisen sijaan varsinainen renki, että kahden miehen kävisi hirren veto sukkelammin.
Viimein kun talon tarkastus ja kaikki muut asiaan kuuluvat temput oli suoritettu, sai Kalle keväällä käydä nostamassa hypoteekki-lainan, neljä tuhatta markkaa. Samalla hän tullessaan toi koko lekkerin viinaa talkootarpeiksi, kun näet oli Notkolaisten neuvosta päätetty pitää niitä useampiakin, että työ helpommin ja sukkelammin edistyisi, ja sellaisissa lahjatöissä tietysti täytyi paikkakunnan tavan mukaan kestitä työntekijöitä viinalla, muutenhan ei ketään olisi tullut koko taikoihin, vaikka naapuriston miesväki ei yleensä ollutkaan viinaan menevää.
Nyt alkoi kiireen kihinä Mäkelässä. Ensinnä siirrettiin paras aitta uuteen paikkaan. Niissä talkoissa olivat apuna ainoastaan Notkolan miehet ja pojat. Viinalekkeriä maisteltiin vain nimeksi, sillä Notkolan isäntä ei suvainnut juopumista. Kalle kyllä oli koulumatkoillaan oppinut ryyppimään, mutta ei nyt rohjennut sitä tehdä isänsä nähden, eikä hän vielä ollut niin pahoissa viinan kahleissa, että olisi sitä juuri himoinnutkaan; hän joi vain huviksensa, milloin hyvä tilaisuus sattui.
Aitan valmistuttua asettuivat mäkeläiset siihen asumaan ja määräsivät kahdetkin suuret talkoot, toiset tou'on tekoa, toiset asuin- ja karjakartanon muuttoa varten.
Kynnöt tuli kynnetyksi kunnialla. Toiset vielä suuremmat talkoot eivät päättyneet yhtä onnellisesti. Huoneet saatiin miehissä pian hajalleen ja sitte kilvalla vetäessä lopetettiin työ päivällisille. Myöhäiseksi syönti siten jäi, mutta ei viitsitty työtäkään kesken jättää.
Tämä harmitti Liinaa, hän yritti kiirehtimään ruoan laittajia. "Minun pitää saada ruokaa aikanaan; sen verta toki pitäisi teidän tietää!" torui hän äkeissään.
Kalle sattui tulemaan paraiksi kuulemaan komennusta. "No no, eihän sinulla nyt kiireempi liene kuin meillä muillakaan, jotka olemme työtä tehneet sinunkin edestäsi", selitti hän säveästi ja iloissaan työn joutumisesta. "Pitääkö minun siltä syömättä olla, että sinä et malta työstä tulla?", kysyi Liina vielä äkäisemmin.
"Ohoh, eipä luulisi jouten ollessa syönnillä kiirettä olevan; ei minusta ainakaan ruoka maistu, milloin jouten olen", selitteli Kalle vielä puoleksi leikillään, toiseksi tosissaan.
"No, eivät nämä tällaiset ruoat minusta maistukaan, parempiin minä toki olen tottunut aikoinani."
"Laita sitte itse parempaa, kun ei tämä kelpaa; tekisitpähän silloin edes jotain joutessasi." Kallea jo vähän pahastutti tuo nurkuminen tällaisessa kiireen kähinässä; sitä hän toki ei olisi odottanut.
Liina puolestaan suuttui. "Vai niin, vai pitäisi minun itseni ruveta ruokaa laittamaan! Mitä sinä oikeastaan ajatteletkaan? Sanopas kerrankin!"
"En mitään erinomaista, sitä vain, että ainakin se olisi emännän asia."
"Mutta minä sitä en tee!"
Kallea hävetti jatkaa riitaa talkooväen kuullen, mutta kovin hänen sydäntänsä kaiveli, ja illan pitkään hän koetti sitte harmiansa hukuttaa lekkerin höyryihin. Siinä toimessaan hän onnistui niin hyvin, että nukkui kesken ilojen. Talkoomiehet omin neuvoin lopettelivat ryyppyneuvot lekkeristä, joka ei kovin suuri ollutkaan, ja palasivat tyytyväisinä kukin kotiinsa.
Notkolan isäntä yksin oli tyytymätön. Hän oli nyt kylliksi kuullut Liinan emännyys-periaatteita arvataksensa, että siitä talosta ei koskaan hyvää voinut tulla. Lisäksi vielä Kallen juominen häntä inhotti ja hävetti niin, että hän kesken jo läksi pois, itsekseen jupisten: "Enkö jo sanonut, enkö jo sanonut! Kyllä Kalle nyt parhaan sai, ja se vielä saattaa hänet itsensäkin onnettomaksi ja mieron tielle. Edestäänpähän nyt löytää, kun ei varoituksiani totellut."
Yöllä heräsi Kalle kovaan päänpakotukseen ja kömpyröi ulos lekkerin luo saamaan lääkettä. "Voi sen peijakkaat, kun joivat kaikki!" kuului pahoitteleminen, kun lekkeristä herui vain muutamia pisaroita, jotka paraiksi kiihdyttivät sekä himoa että pään pakotusta.
Äkeissään yritti hän ensin nukkumaan, mutta eipä unta tullut. Hän nousi ylös, pukeutui paraimpiin vaatteihinsa, kaivoi arkusta lompakon taskuunsa, valjasti hevosen, nosti lekkerin kärreihin ja läksi ajamaan.
Hyvin usein tapahtui kesän pitkään samanlaisia syyttömiä ajoja; pitihän toki olla ryyppyjä kirvesmiehille, eihän muka käynyt odottaakaan, että työ muuten olisi hyvin edistynyt. Varsinkin pyhäpäivät olivat yhteisiä juhlia, jolloin työmiehet ja renki auttelivat isäntää, hypoteekki-lainan kaventelemisessa tälläkin "vähemmän rasittavalla" tavalla.
Liinan kanssa ei Kalle sattunut talkoiden jälkeen koko kesänä riitautumaan useammasti kuin yhden kerran. Oli kiirein heinäaika. Renki oli päiväläisten kanssa varsinaisina heinämiehinä, vaan eräänä päivänä oli melkoinen ala kuivaa karhikkoa saatava latoon ja Kalle sen tähden lähetti sinne aamiaiselta piiatkin avuksi.
Illan tullen ajoi pieni paimenpoika karjan kotiin, mutta piikoja ei vielä näkynyt. Odoteltuaan heitä ikäväksi asti ryhtyi hän vastenmielisesti viimeiseen hätäkeinoon.
"Mene nyt sinä lypsämään lehmät, kun piiat eivät näy joutavan kotiin", sanoi hän Liinalle.
Liina ei ollut kuulevinaan koko asiaa. Vasta sitte, kuin Kalle lausui kehoituksensa uudestaan, vastasi hän!
"Mitäs laitoit piioista sinne?"
"Tottahan tuon verran ymmärrät, että heinät pitää silloin korjata, kuin ovat kuivat. Yöllä näyttääkin tulevan sadetta; olisiko pitänyt jättää heinät kastumaan ja pilautumaan?"
"Olisit mennyt itse."
"Enhän minä kahteen paikkaan yht'aikaa repiä; on minulla ollut kylliksi työtä tässäkin ja kovempaa, johon piiat eivät kykene ensinkään."
"Lypsä sitte itse lehmäsi, mitä minä niistä huolin!"
Kalle suuttui. "Jopa nyt jotakin! Vai et sinä huoli. Pitääkö minun sitte yksinäni huolia kaikesta. Sinua varten minä tässä puuhaan asuntoa kuntoon ennen syksyä etkä sinä huoli mistään. Eikö sinua vähän jo viimen hävetä?"
"Ei yhtään. Mutta sitä häpeäisin ikäni, jos menisin lehmiä hoitelemaan."
Kalle ällistyi, mutta malttoi mielensä ja pidätti suuttumuksensa, vaikka kyllä mieli teki kerrankin purkaa suunsa puhtaaksi. Hän huomasi Liinan parantumattomaksi nukeksi, joka ei kyennyt muuhun kuin lasten leikkiin.
Syksymmällä olivat kaikki kartanot käyttökunnossa, vaikka eivät vielä aivan valmiina. Silloinpa lainasummakin oli huvennut yhdeksi satamarkkaiseksi. Oikeastaan ei sekään enää ollut omaa, sillä kun Kalle oli viime kerran kaupungissa käydessään pyytänyt lukua puodista otetuista rakennustarpeista, oli niiden maksamaton summa ollut kolme sataa markkaa. Lekkeriä hän ei enää olisi tarvinnut, mutta toimitti sen kuitenkin täyteläisenä kärryihin vastaisen varalle, kun näet enemmän ostaessa tavara muka oli huokeampaa.
Kotimatkalla johtui hänelle mieleen ajatus, joka oikein pani hänen kasvonsa ilosta loistamaan. Kun kerran lekkeri oli täynnä, niin sopihan sillä nyt pitää tupaantuliaiset, ja niiden vietoksi hän määräsi ensi sunnuntain. Silloin se joutava viina myöskin juotiin.
Kesäisten rakennushumujen aikana oli Kallelta aina jäänyt toistaiseksi Liinan varsinainen opastaminen askareihin taipumaan, ja mikä kerran pitkistyi, se myöskin vetkistyi. Uusiin huoneihin päästyä olisi siihen nyt ollut ryhdyttävä, mutta eipä Kallella enää ollut mitään ryhtiä itselläänkään. Hän tosin teki välistä työtä kuin karhu, vaan välimmiten aina myöskin ryypiskeli ja kohmeloissaan makaeli. Onneksi olivat palvelijat vielä siksi turmeltumattomat ja rehelliset työntekijät, että talon hoito näytti hyvin menestyvän.
Liina iloitsi kuin lapsi uusissa huoneissa, hankki saliin kiikkutuolin ja istuskeli siinä päivät päästänsä milloin yksikseen, milloin kenenkin naapuri-emännän kanssa, joka vain oli halukas hänen kahvipannuansa tyhjentämään ja huvittamaan häntä joutavilla juoruilla ja lörpötyksillä.
Mikäli kahvivieraita rupesi yhä tiheämmin käymään emännän luona, alkoi se suututtaa Kallea, mutta jos hän yritti siitä jotakin sanomaan, virkahti Liina: "Juothan sinä itse viinaa, tottahan minä saanen kahvia juoda!" Siihen asia aina sammui, ja samoin sammui kaikki muutkin järjellisemmän elämän yritykset. Kalle joi harmissaan, kun ei saanut vaimostaan minkäänlaista tukea missään asiassa, ja Liina joi ajan kuluksi ikävissään, kun oli joutunutkin vain talonpoikaistaloon, jossa hän ei pystynyt edes piikojakaan komentamaan muuhun kuin heillekin mieluiseen kahvin keittoon eikä siis muuta varten käynytkään koko tuvan puolella.