V.
Vuosikauden näytti Mäkelän talo jotakuinkin tulevan toimeen. Vaikka se ei suuresti vaurastunut, niin ei se sentään vielä rappeutunutkaan. Toiseksi kesäksi näet Kalle hankki isänsä takuulla kahden tuhannen markan lisälainan, ja rahallahan on hyvä teettää mitä töitä hyvänsä. Notkolasta myöskin autettiin sekä työllä että neuvoilla ja ruokavaroilla jotenkin ahkeraan.
Kului siihen tapaan joitakuita aikoja, niin että Mäkelä oli ollut
Kallen hallussa kaikkiansa puoli kuudetta vuotta.
Oli kylmä aamuyö kevättalvella, kun Kalle reessään horjuen ajoi omaan pihaansa. Töin tuskin pääsi hän ylös jyskyttämään tampuurin ovea. Hän tahtoi herroiksi päästä sisään. Mutta turha vaiva; ei kukaan tullut avaamaan.
"Joko se taas on äkäytynyt, se Liinan vetelys!" jupisi hän kiroillen itsekseen. "Hyväkin haltia. Mutta kyllä minä näytän, miten isäntää pitää vastaan otettaman. Näytänpä niinkin."
Ja hän siirtyi jyskyttämään tuvan ovea. Pitkän ajan ja monen kolistuksen jälkeen kuului porstuasta kompuroimista ja uninen renki avasi oven.
"Korjaa hevonen!" ärähti hänelle isäntä ja hoiperteli itse sisään.
"Itse tarvitsisit patukalla korjaamista!" murisi renki niin kovaan, että Kallekin sen kuuli.
"Häh?" vastasi hän porstuasta. "Suu kiinni taikka menekin sitä tietäsi äläkä enää näytä silmiäsi minulle! Minä tässä isäntä olen."
"Mokomakin isäntä! Kyllä tästä hennonkin lähteä, joll'ei ruokaa kylliksi laitettane."
Kalle oli jo sisällä ja astua kolusi vaatteissaan suoraa päätä Liinan kammariin. Emäntä heräsi.
"Ylös" komensi hän. "Tälläkö tavalla isäntää vastaan otetaan? Miksi et avannut ovea?"
"En minä kuullut", puolustihe Liina.
"Makaat kuin hako, eipähän sinulla olekaan muuta tekemistä, kyllä sen kylälläkin tietävät ja minua sinusta pilkkaavat, ett'en enää viimein ilkeä olla ihmisten seurassa."
"Älä porise, vaan toimita leipää taloon. Eilen ei enää kunnolla riittänyt illalliseksi eikä kuulunut olevan jauhojakaan yhtään kotona."
Kallelta oli jo kotiin ajaessa pahin humala haihtunut ja nyt hän selvisi edelleen. Toruminen ja komentaminen unhottui, hän sen siaan muisti pari päivää sitte lähteneensä jauhon hakuun, vaan unohtuneensa juomaan harmista, kun velaksi ei enää annettukaan eikä hän rohjennut mennä isältään pyytämään.
Liina nukkui Kallen vaiettua jälleen, niin kuin ei olisi mitään huolia ollut olemassakaan. Kun hän vain sai olla rauhassa ja omaan tapaansa mukavuutta hoidella, niin mitä hänen tarvitsi pitää mistään muusta lukua.
"Mitäs lapsesta, hän nukkuu vain!" pahoitteli Kalle. "Voi polonen itseäni, kun silloin kerran petyin ja tahallani olin sokea. Hänestä ei tule ihmistä."
Liinan huoneessa oli liian kuuma. Kalle siirtyi saliin ja alkoi kävellä edes takaisin. Levottomista liikkeistä saattoi arvata hänen mielessään liikkuvan jotakin outoa. Näin hän ajatteli:
"Näin pitkälle sitä siis nyt on jouduttu. Voi minua poloista vieläkin. Jos ilkeäisin itseltäni, niin raastaisin Liinan tukasta, tänne… ja selvittäisin nyrkkipuheella, mikä hän on ja miksi hän on tehnyt minutkin. Mutta tokkopa hän ymmärtää sittekään. Tuskin vain!… No, onhan tuota syytä itsessänikin, miksi rupesin juomaan, niin miksi? Heikko olen ollut, mutta sen tiedän, jos minulla olisi ollut kunnon vaimo, en nyt tällainen olisi. Sen verran minussa toki on vielä häpyä, että en viitsikään olla joka viilekkeen pilkattavana. Vai meillä muka ei ole leipää sen tähden, että meillä ei ole emäntää, joka paistaisi! Ja minäkö pidän eukkoani vain nukkena lasikaapissa? Totta totisesti niin onkin; mutta kuka tuota viitsii kuulla syrjäisiltä, en minä ainakaan. Loppu tästä elämästä pitää tulla tavalla tai toisella… Ja loppuhan tästä tuleekin ihan itsestään. Pankkiin olisi huomenna lähetettävä rahan, kauppiaalla on tuomio ja hän vaatii rahaa, leipään tarvittaisiin rahaa ja isälle pitäisi toimittaa rahaa siitä tuonnoisesta summasta, jonka vain vähäksi ajaksi lainasin. Rahaa, rahaa, rahaa, eikä minulla penniäkään… Pahin pula on syömisestä. Rupeavat palvelijatkin näljissään haukkumaan… Liinasta en välittäisi, nähköön vähän nälkää, eikö sitte oppisi jotain tekemään. Ja lapsista kyllä isä pitää huolen, sen tiedän ihan varmaan. Itse minä kyllä elän missä hyvänsä… Voi sentäänkin, kun en alussa ollut jyrkempi Liinalle ja pakottanut häntä ihmiseksi. Mutta kuka tuota jaksaa nähdä akkain itkua ja vaikerrusta, ja säälihän tuota oli ajaakin herrasihmistä heti läävään, kun muutenkin tuntui elämä olevan hänestä niin vaikea. Ja se appiukko, rikkaaksi häntä kaikki luulivat, se se juuri minutkin petti, kun tyttö vielä lisäksi oli niin vietävän suloinen… se ukko jätti meidät ihan paljain käsin. Kutti, parahiksi, Kalle! kuka käski olemaan sokea ja kosimaan herrasneittä? Ei kukaan muu kuin oma herruuteni. Nyt olen hyväkin herra!… Peijakas kun rupee nälkä hiukomaan omaakin vatsaani; se vain ei katso herruutta eikä narreutta! Mutta loppu tästä pitää tulla!"
Kauan hän sillä tavalla mietiskellen käveli välistä hitaammin, välistä taas kiireemmin, mikäli ajatukset milloinkin sujuivat. Unta ei kuulunut. Aamu jo ehti valjeta hänen yhä astuskellessaan.
Viimein hän teki päätöksensä, pukeutui päällysvaatteihinsa, meni tampuurin kautta ulos, valjasti hevosen, saman, jolla oli tullut kotiin ja läksi ajamaan.
Liina yhä nukkui ja vasta hetkisen kuluttua heräsivät palvelijatkin, tottuneet kun ajan pitkään olivat hekin enemmän makaamaan kuin työtä tekemään! Renki kiepsahti vähän sukkelammin tavallista ylös ja alkoi torua piikoja: "nyt teidät hukka perii, kun näin makaatte selvään päivään asti, vaikka isäntä on kotona!" Mutta karjapiika, käytyään elukoita katsomassa ja huomattuaan, että isännän hevosta ei ollut tallissa eikä rekeäkään kotosalla, alkoi tupaan palattuaan pilkata renkiä, että hän näljissään näki vain unia päivälläkin. Ja siihen uskoon piiat jäivät, vaikka renki kuinka olisi vakuuttanut käyneensä yöllä riisumassa isännän hevosen.
Kalle ajoi suoraa päätä Notkolaan. Vaikealta hänestä tuntui mennä isäänsä yhä kiusaamaan ja vielä vaikeampi hänen oli kuulla isän suusta jyrkkä vastaus, että oli turha ruveta kahta taloa hävittämään yhden tähden. Kalle mielessään kuitenkin tunnusti isän olevan oikeassa, hänhän oli itsekin koko aamun ajatellut samaa, ja nyt hän ilmasi äsken tekemänsä päätöksen.
Kauan siinä keskusteltiin ja punnittiin asiaa kaikilta puolin. Notkolan isäntä, huomattuaan poikansa nyt viimeinkin palaavan väärältä tieltä, kehoitti Kallea vielä koettamaan pitää taloansa pystyssä, vaan Kalle ei uskaltanut, hänellä kun ei enää ollut luottamusta itseensäkään.
Aamiaisen syötyä läksi Kalle ajamaan omia teitänsä, ei kuitenkaan kapakkaan, kuten ennen. Isänsä huusi hänelle vielä jäljestä: "ole huoletta, kyllä minä korjaan lapset!" ja kyyneliä kiilsi nyt jo vanhanpuoleisen miehen silmissä.
Mäkelässä palvelijat kyllästyivät odottamaan olematonta aamiaista eivätkä ilenneet enää mennä lainailemaankaan, vaan karkasivat. Niinpä Notkolan isäntä päivemmällä tapasi Liinan yksinään lasten kanssa ja vei heidät kotiinsa. Mäkelän kartanot lukottiin ja elukat korjattiin myöskin nälkää näkemästä Notkolaan toistaiseksi. Aikaa myöten otti pankki saatavastaan talon haltuunsa ja irtaimiston veivät muut saamamiehet.
* * * * *
Tähän nyt kertomus oikeastaan saisi päättyä, sillä johan arvaamme, että päähenkilöt, joiden elämän vaiheita olemme seuranneet, olivat auttamattomasti elämänsä mukaista kylvöä niittämässä ja että heidän lapsensa joutuivat hyviin käsiin. Kuitenkin huvittanee vielä katsahtaa muutamia vuosia, ehkäpä kymmenkunnankin eteen päin.
Silloin istui Liina huononpäiväisessä torpassa. Hän näet ei ollut viihtynyt Notkolassa, jossa toisten uutteruus oli ikäänkuin ainaisena pahana omanatuntona häntä rasittamassa, vaikka häntä ei kovuudella kohdeltukaan, ja hän sen tähden oli lähtenyt omaan vapauteensa. Huonoa hänen toimeentulonsa sitte oli ja ehkäpä hän saamattomuudessaan olisi kuollut nälkäänkin, ell'eivät torpan asukkaat, johon hän asettui elämään, olisi toimittaneet hänelle syötävää ensin Notkolasta ja sitte kunnan vaivaisvaroista, kuin Notkolan vanhukset kuolivat ja tila joutui Liinalle vieraampien haltuun. Työhön oppimisesta ei nytkään tullut mitään. Torpanväen kätkyitä hän vain kiikutteli ja muisteli ennen nuorempana lukemiansa romaaneja.
Kallesta kuultiin sen verran, että hän toisissa pitäjissä piti päällysmiehen ammattia tukin ajoissa ja uitoissa ja ansaitsi rahaa runsaasti. Mutta Liinalle hän ei lähettänyt penniäkään, sillä viina oli jo tullut hänelle niin rakkaaksi, että sen alttarille hän uhrasi joka roponsa. Humalapäissään hän kuitenkin joskus kiroeli omaa tyhmyyttänsä; koko tuo naimisissa olon aika häilyi hänen mielessään vain pahana unena. Toimen miestä hänestä ei enää koskaan tullut, siksi oli hänen oma tahtonsa jo vallan uupunut, ja oikea avun lähde, niin se häneltä oli unhottunut jo ammoin ennen, kuin hän herrasmaisuuden ja himon orjaksi joutuikaan.