III.
Seuraavana syksynä seisoi jo Vaaran tuparakennus uutuudesta hohtavana, poikittain käännettynä ja muutenkin Lienan piirrustuksen mukaan tehtynä, kammareinensa kaikkinensa valmiina.
Tietysti oli myöskin varsinaisia kirvesmiehiä ollut rakennustyössä, mutta hyvää apuapa oli Matistakin ollut, milloin hän suinkin talon töiltä jouti. Varsinkin kevätaikana oli Matti melkein nukahtamatta yöt päivät kaivanut kivijalan sijaa veistellyt hirsiä ja tehnyt kaikkea muuta, mihin vain yksin pystyi ja mihin hänen taitonsa riitti.
Suntion Lienalle oli hän jo kevätkorvalla tarkoilleen kertonut, miten hänen oli ainakin aluksi onnistunut täyttää Lienan ehdot.
Kun vanha tupa lämpimämpäin ilmain tultua purettiin ja uusi kivijalka seisoi valmiina sekä yhdet pohjahirret saatiin eräänä lauantai-iltana kivien päälle paikoilleen, toi Matti pyhänä Lienan Vaaraan ja kertoi kotiväelle, mitä varten hän oli rukiita puotiin vienyt, vieläpä jäänyt vähän velkaankin, vaikka sen sittemmin jo oli kuitiksi suorittanut.
Sattumalta, kenties salaisesta kutsustakin, kokoutui Vaaraan muutakin nuorisoa ja suntion vanhukset, niin että voitiin vierasten puolesta ryhtyä tupakaisten pitoon, ja ne silloin pitemmittä mutkitta ja verukkeitta vietettiinkin nyt asuttavana olevassa ainoassa tuvassa.
Kuuliaiset jätettiin kesemmäksi, vaan usein Liena kävi Vaarassa katsomassa, miten seinät kohoamistaan kohosivat, ja tinkimässä kasvitarhan alaa sekä kylvämässä siksi erotetun hyvämaisen peltokaistaleen ulkolaitaan, loitommaksi työmiesten jaloista, kukan siemeniä.
Häät vietettiin jo uudessa tuvassa, vaikka siitä vielä silloin puuttui uuni ja lattiakin oli vain hätävaraksi paikoilleen asetettu eikä ikkunoita ollut hituakaan. Tarkenihan siinä kesäiltana ja yönä tanssiessa niinkin.
Näissä häissä eräs siistipukuinen, vähän herrasmieheen vivahtava nuorukainen hyvin ahkerasti piti tanssia vireillä, enimmäkseen, melkeinpä yksinomaan tanssien vain talon tyttären Anna Maijan kanssa ja hyvin ihastuneesti hänen silmiinsä katsellen.
Tämä nuorukainen oli Salonmökin Janne, joka äskettäin oli kaupungissa päättänyt oppiaikansa ja valmiina nikkarimiehenä palannut kotiseudulleen vähän levähtämään ja harrastelemaan. Tosin hän oli aikonut parin viikon kuluttua lähteä suurempiin työpaikkoihin, mutta Anna Maija hänet tänä iltana niin lumosi, että hän vastustelematta suostui Vaaran isännän pyynnöstä jäämään ikkunain ja ovien tekoon uuteen tupaan, vaikka hänelle siitä työstä ei luvattukaan niin suurta palkkaa, kuin kaupunkipaikoista olisi saanut. Niinpä hän seuraavana päivänä kävi salolta noutamassa työkalunsa ja vanhan äitinsä ja asettui toistaiseksi riiheen asumaan ja nikkaroimaan.
Syksymmällä ei enää muita ansiopaikkoja kuulunut etäämmälläkään. Olihan siinä kyllin syytä pyytää Vaaran isännältä, uuden tuvan valmistuttua, toista tupaa nikkarin työhuoneeksi ja, isännän viimein vaikka vähän vastahakoisestikin suostuttua, asettua siihen talvikaudeksi korjailemaa pitäjän herrasväen rikkinäisiä huonekaluja, jopa tekemään uusiakin.
Liena, päästyään Vaaraan miniäksi, ryhtyi heti panemaan toimeen parempaa järjestystä ensinnä maitokammarissa, jonka hoidon emäntä mielellään jätti hänelle. Pääsihän hän siten siitä huolesta, arveli emäntä itsekseen. Niinpä hävisivät sieltä kerrassaan kaikki tomukasat.
Asuintuvan lattia ei vielä ollut ehtinyt varsin pahaksi mustua, ja Liena nyt tietysti piti huolta, että se edelleen mustumaan ei päässytkään. Tämä tosin tuntui välistä vähän liialliselta emännän mielestä, niin että hän jo yritteli sanomaan: "mitä tuosta nyt joka pyhäksi viitsit hangata? likautuuhan se kuitenkin." Mutta kun Liena säveästi vastasi: "no, hyvä äiti, emmehän nyt rupea liassa elämään", ei emäntä sentään lujemmin huolinut vastustaa, ajattelihan vain: "kun ehtii ja viitsii, niin pesköön vaikka joka päivä."
Pitkään aikaan ei emännällä nyt ollut mitään salailemisen syitä. Sisar Marin mies oli parannut, niin että he nyt kesäiseen aikaan tulivat toimeen avuttakin. Isäntä toi kylliksi kahvia rukiitten sekaan, sokuria ja muita talon tarpeita, eikä nyt myöskään enää tarvittu teettää kylässä joka kohtaa, kuten ennen Lienan tuloa, sillä hän osasi ja ehti itse paljon, opettipa vielä Anna Maijaakin.
Huomattuaan Lienan taitavaksi alkoi emäntä vähitellen kysellä häneltä neuvoa, ensin tosin aristellen, että ei liiaksi luopuisi emännän arvostaan, vaan sitte yhä useammin ja suorempaan, ja jos Anna Maija jotakin kysyi äidiltään, neuvoi äiti häntä Lienan luo.
Kun tätä paitsi Matti aina ja usein isäntäkin neuvotteli Lienan kanssa, kohosi hän tahtomattansa koko talon hallitsijaksi, ja hyvin näytti kaikki käyvän, paremmin kuin Matti ja Liena olivat uskaltaneet toivoakaan. Ei kellään ollut mitään valittamisen aihetta muusta kuin että Mikko pyrki, milloin vain soveltui, sieppaamaan sokuripalaa tai muuta mieluista.
Alkoipa siitä syksy lähestyä tai oikeastaan syyskuun alku ja Liena tahtoi kaikin mokomin toimittaa Mikkoa kouluun. Hyvin isäntä ensin vastusteli moista ajan ja tavaran tuhlausta, ei juuri itse opin tähden, vaan varain riittämättömyyden pelosta. Mutta taipui hän sentään, kun Liena huomautti tuota Mikossa jo näkemäänsä, isännälle ennestäänkin tiettyä näpistelemiseen taipumusta ja lausui toivovansa sen siellä koulussa katoavan.
Niinpä Mikko vietiin lähikaupungin kansakouluun ja pantiin evästä mukaan muutamiksi viikoiksi sekä luvattiin kyllä ajoissa tuoda lisää.
Liianpa aikaisin Liena sentään alkoi riemuita työnsä menestyksestä.
Nikkari Janne oli ensi hetkestä asti saavuttanut emännän suosion. Olihan hän pulska poiki ja sitä paitsi mestarimies. Eipä siis ihme, että emännän mielessä alkoi häilyä "nikkarin matamin" nimitys sointuvampana kuin "talon emäntä", eikä hän malttanut olla sitä huomauttamatta Anna Maijalle. Samaan aikaan hänestä rupesi näyttämään Jannen äidin voipytty niin omaisen tutulta, että siihen välistä livahti talon pytystä neljännes- tai puolinaulainen "siru". Maitoa osui myöskin "tilkka" salatietä saman mummon haltuun. Ja Jannen äiti puolestaan oli hyvin halukas ottamaan vastaan ilmaiseksi annettua; siihenhän hän oli koko ikänsä tottunutkin köyhyydessä eläessään.
Liena tätä välistä huomasi, mutta ei ryhtynyt emäntää opettamaan; sehän toki olisi ollut sopimatonta. Matillensa hän kahden kesken asian mainitsi ja pahoitteli, että arvattavasti Anna Maijakin eksyy samalle tielle.
Joulun tullessa oli Matin lähdettävä noutamaan Mikkoa luvalle kotiin luvun alottelusta.
Liena pyysi häntä tuomaan samalla kaupungista paperia, että saisi ruveta kirjanpitoon tuloista ja menoista, jollaista hänelle ennen koulussa oli vaikka hyvin niukastikin muutaman kerran vain näyttämällä opetettu.
"Pääsenkö minä kanssasi?" kysyi Anna Maija, tullen juuri keskeyttämään toisten tilisalaisuutta.
"Mitäpä sinulla on kaupungissa asiaa? Suotta vain lähtisit hevosen vedettäväksi."
Seuraavana aamuna aikasin Anna Maija kuitenkin oli vaatteissaan ja istahti Matin rekeen, johon emäntä sill'aikaa, kuin Matti vielä ennen lähtöään pistihe tupaan piippuansa sytyttämään, toi salaa muilta paitsi Anna Maijalta isonlaisen sijan reisikappaleen kaupungissa tavaraan vaihdettavaksi.
Illan suussa palasi kaupunkimatkue.
Anna Maija juoksi hyvin tyytymättömänä ennen muita tupaan, josta äitinsä heti vastaan tullen yritti käännyttämään häntä takaisin porstuaan. Mutta Anna Maija vain äreästi alkoi riisuutua.
Korjattuaan hevosen saapui vähän ajan perästä Mattikin, kantaen sijankinkkua kintusta, ja Mikko ilvehtien riensi jälestä.
"Katsokaas, millaisen lihakimpaleen minä siellä kaupungissa löysin meidän reestä! Eikä sitä kukaan omistanut, vaikka minä kyllä ilmoittelin."
"Eiköhän vain liene omia lihavaroja. Hyvinhän näyttikin lihakorvossa suuri kolo olevan, kuin kävin siitä ottamassa paistipalasta."
Liena se näin suoraan lausui arvelujansa, luullen vain Anna Maijaa yksin syylliseksi, hän kun oli puoli väkisin sulloutunut lähtemään kaupunkiin.
"Mikäs sen sinne kaupunkiin toi?" ilvensi Mikko.
"Eikö tuo lie hevonen vetänyt", tarttui nyt isäntä puheesen ja katsoi terävästi Anna Maijaan, luullen hänkin tytärtänsä yksin syypääksi.
"No, hevonen sen tietysti vei, kun se täältä pantiin menemään. Mutta miks'et sitä myönyt, Anna Maija?"
Tällä selityksellään emäntä tahtoi pelastaa tytärtänsä pulasta.
Anna Maija ryntäsi itku kurkussa ulos.
"Eikö sinulla ole muita kaupungin tuomisia?" kysyi isäntä Matilta, ikään kuin ei olisi huomannutkaan emännän ilmoitusta. "Vai ihastuitko sinä niin lihan löydöstä, että unhotit kaikki ostokset sikseen?"
Matti pistäysi noutamaan ison kontin ja kaivoi siitä esiin pussin toisensa perästä.
"En toki jättänyt; on niitä kontissa. Tässä on herrasryyniä, tässä vehnäjauhoja, tässä kahvia ja tässä koko pikku pää sokuria. Onpa tuossa teetäkin. Ja neuloja koko ropakko, kun kuulin äidin niitä kaipaavan. No, Jussi, tulepas tänne osalle. Kas, tästä saat koko kahmalosi täyteen oikeita sokurikakkuja. Mutta menepäs nyt tarjoamaan isälle ja äidille; Lienan ja Anna Maijan pitää myöskin saada, ja tehneehän se Mikonkin mieli, vaikka hänelle olisi parahiksi, jos jäisikin ilman, kun jo kävi omin lupinsa pussissa."
"No, Anni, eikö näistä sinulle riitä?" kysyi isäntä.
"Kukapa tuota arvasi teidän niitä ostelevan."
"Senkö tähden piti niitä salaa muka hommata? Ikään kuin minä en vanhastaan tietäisi, että vehnäsiä kuitenkin tavalla tai toisella laitat jouluksi. Heitä sinä pois se salaamisen puuha. Nyt meillä on kuitenkin monet silmät näkemässä.”
"Näkyypä olevan ja varsinkin Lienalla”, tuli emäntä äkeissään lausuneeksi, ehtimättä ajatella, että ne sanat olisivat saattaneet pahentaa hänen ja miniänsä väliä.
"Älä syytä Lienaa, kun on syy itsessäsi. Sano, että parempaa miniää et olisi mistään saanut. Vai eikö pysty töihin taikka tekeekö mitään salaa?"
Emännän täytyi mielessään väkisinkin tunnustaa isännän sana todeksi, mutta julki hän ei sitä lausunut, eikä isäntäkään häntä enää huolinut pahemmin ahdistaa, kun jo näytti vähän häpeissään olevan muutenkin.
Liena puolestaan ei huolinut takertua emännän syytökseen, varsinkaan kuin isännän puolustus tuli sille vastapainoksi.
Tällä välin olivat Matti ja Mikko riisuutuneet alusvaatteisilleen, kuten niillä seuduin oli tapana tuvassa oleskellessa, ja Mikko ripustanut tamineensa aivan Matin vaatteiden viereen. Siellä hän, vielä Matin poistuttuakin jotakin käsityötä itsellensä katselemaan, käpisi ikään kuin omia taskujaan kaivelemassa. Yht'äkkiä kuului pieni naksaus ja samalla Mikko riensi pois vaatteiden luota tuomaan isälleen todistusta.
"Liena, luepas sinä tämä kaikkein kuullen, sinähän paremmin osaat", virkkoi isäntä.
Lienan lukiessa todistusta ääneen kääri Mikko jotakin paperiin ja pisti sen kiireimmiten seinän rakoon.
"Hyvähän tämä sinun paperisi on", sanoi Liena äkisti Mikolle, jonka puuhia hän oli koko ajan pitänyt silmällä.
Mikko säpsähtäen tuli pois seinän luota ja oli hyvän mielen näköinen kiitoksesta.
"Hyväksihän ne sitä siellä koulussakin kiittivät. Mutta eipä ne tätä miestä itseään asuinpaikassa niinkään ylistäneet; sanoivat täytyvän häneltä pitää silmällä pikku tavaroita."
"Mikko, Mikko, mitä ne sillä tarkoittivat?" kysyi isäntä hyvin huolestuneen näköisenä. "Selitäpäs nyt itse suoraan koko asia!"
"Enhän minä muuta kuin kerran löysin sieltä pöydältä pienen suutarin markan ja sillä ostin makeisia."
"Sinunko se omasi sitte oli, koska sen itsellesi korjasit?"
Mikon ei tehnyt mieli vastata tähän kysymykseen. Hän vain selitti edelleen:
"Ja sitte möin karamellit koulussa pojille."
"Sellaistako siellä koulussa opetetaan! Vai rupeat sinä varastelemaan ja sitte varastetulla tavaralla kauppaa käymään! Tottahan tiedät, että se sellainen on suuri synti. Ajattele nyt tarkkaan asiaa lupa-aikana. Jos et jätä kerrassaan sellaisia tapoja, on paras sinun jäädä kotiin. Panekin se nyt mieleesi ja lujasti!"
Siihen loppui se keskustelu suuremmatta vaaratta Vaaran Mikon seljälle, vaikka jo kovin pelotti. Mikko vain häpeissään katsoa nolotti pitkin nenäänsä lattiaan.
Nämä ikävyydet yrittivät jo unhottumaan, kun Matti ennen maata menoa muisti kukkaronsa ja otti sen seinällä riippuvan nuttunsa taskusta, pannakseen parempaan talteen. Sattumalta hän kuitenkin katsahti sen sisäänkin.
"Mihinkähän se markka joutui, jonka sain Kauppilan puodista? Kah kummaa, ihan varmaan se oli tässä."
"Hyvinhän Mikko käpelehti siellä sinun nuttusi luona. Kun ei vain liene hänen tallessaan."
Liena se näin nyt selitti äskeisiä havainnoitaan.
"Ei, en minä ole kukkaroon koskenut."
"Otapas se paperi seinän raosta, jonka sinne pistit."
Nyt ei Mikon enää auttanut teeskenteleminen eikä valheella puolustautuminen. Markka löytyi kätköstä ja kätkijä sai palkakseen hyvin ansaitun selkäsaunan isän kädestä.
Isännän, Matin ja Lienan yhteisistä neuvoista ja vakavan elämän esimerkistä Mikko sitte lupa-aikana vähän malttoi mieltänsä, niin että hän koetteeksi vielä pääsi jatkamaan lukuansa.
Monestipa sentään vielä sattui siellä kiusauksia Mikon eteen. Milloin eväsleipä vaihtui vehnäsiin, milloin joku lyijykynä hänen välityksellään joutui toisen omaksi, kuin se oikeastaan oli, ja milloin mikin toverien pikku kalu hävisi teille tietymättömille. Kaikki ne kuitenkin pysyivät niin salassa, että Mikkoa ei kukaan oikein pystynyt ahdistamaan. Olihan hänellä terävä pää, että osasi keksiä keinoja, ja valhe oli hyvä apulainen.
Kolmantena kouluvuotenaan oli Mikolla paraina ystävinä kaksi isonlaista pojan vekkulia, jotka salaa kotoansa kantoivat koululle kotikasvuista ja välistä muutakin tupakkaa ja möivät sitä kiellettyä tavaraa toisten salaa poltella sekä panivat rahat yhteiseen säästölaatikkoon, jota säilyttivät toisen lukollisessa arkussa, aikoen jakaa saaliin vasta keväällä koulusta päästessään.
Nämä samoin kuin Mikkokin ja monta muuta poikaa asuivat suuressa tuvassa ja parissa kammarissa erään vanhan matamin luona, joka, hoiteli heidän eväitänsä ja ruoanlaittoansa.
Kerran hukkasi arkun isäntä avaimensa vai lieneekö se häneltä kotiin unohtunut. Yhtiökumppanit, koeteltuaan montakin vierasta avainta, saivat viimein arkun auki Mikon avaimella ja käyttivät sitä sen viikon, kunnes oikea avain löytyi.
Miten nuo saksat sitte lienevät kerran niin riitautuneet, että toinen tahtoi erota yhtiöstä ja jakaa säästön. Mutta se, jonka hallussa laatikko oli, ei suostunut.
Tämän riidan aikana Mikko näytti levottomalta, mutta suostui kuitenkin viimein toiselle lainaamaan maksusta avaimensa, ja tämä sen avulla vei koko aarteen, rikkoi laatikon, otti osansa, ehkäpä runsaammankin puolen, kun tietystikään ei ketään siinä jaossa ollut todistajan virassa, ja toi jäännökset yhtiökumppanilleen, väittäen rahaa ei olleen sen enempää, vaikka he olivat epäluulosta toinen toistansa kohtaan ainakin koettaneet pitää mielessä, minkä verran niitä likimain pitäisi olla.
Petetty yhtiökumppani silloin äkäytyi niin kovin, että suuttumuksensa vauhdissa ei varonut omaakaan selkäänsä luvattomasta kaupasta, vaan ilmasi asian opettajalle, syyttäen sekä kumppaniansa ryöstöstä että häntä varkaudesta taikka, jos hän oli rehellisesti jakanut, Mikkoa, jolla oli tuo käypä avain.
Tarkka tutkinto pidettiin ja saksat erotettiin koulusta. Mutta Mikko syyttömänä varkauteen, hän kun ainakaan ei tunnustanut koskeneensa säästölaatikkoon, pääsi lievemmällä rangaistuksella ja pois erottamisen uhalla, jos vain vielä tavattiin häntä vehkeilemästä. Tupakan poltosta häntä sitä paitsi rangaistiin, samoin kuin kaikkia koulun suurimpia poikia.
Se vaikutti sen verran, että Mikko kunnialla sai neljännen vuoden lopussa käteensä päästötodistuksen, joka oli paras kaikista, jopa pienen rahapalkkienkin ahkeruudesta ja hyvästä opista, vaikka tuo oppi Mikolla oli oikeastaan vain hyvän muistin ja terävän älyn eikä suinkaan ahkeruuden ansio.