IV.
Saatuansa paperia alkoi Liena siitä tekemäänsä kirjaan vuoden alusta itsekseen merkitä numeroitaan, kysellen ikään kuin aivan suotta minkä mitäkin eri asioita, joita ei itse nähnyt eikä voinut muuten arvata.
Matti kyllä älysi, mitä varten Liena niin uteliaaksi oli tullut, eikä huolinut ennen aikojaan sotkea asiaa, tiesihän hän siitä kyllä hyvää tulevan.
Isäntä sen sijaan noita utelemisia hyvinkin kummasteli ja moneen kertaan sitte pitkin kevättä ja kesää vastasi milloin leppeämmin, milloin äreämmin: "mitä sinun tarvitsee kaikkea tietää?" Vaan kun Liena nauraen virkahti: "no, jokos nyt tulee teidän miesten vuoro salaella?" leppyi hän aina ja antoi tiedot, jotka Liena sitte itseksensä pisti muistiin.
Pahemmin suuttui emäntä, kun näki Lienan kerran mittaavan maitoa.
"Pitääkö tässä joka pisara tuopitella, eikö nyt enää suuhunsakaan saada muuten kuin korttelittain?" torui hän.
Liena vain levollisesti selitti, että eihän hän syömästä kieltänyt. Eikä hänen monta kertaa tarvinnutkaan mitata maitoa, pian hän oppi silmämäärältäkin arvaamaan ja muistiin merkitsemään.
Sama riita yritti syttyä joka kerran, kuin kirnuttu voi punnittiin ja varsinkin kuin se pantiin kahteen eri astiaan, puoti- ja kotipyttyyn.
"Sopiihan tuo kaikki yhteenkin, mitä siitä vielä osittelet?" sanoi emäntä. "Siinähän se on tallella, mikä säästyy. Vai luodittainko nyt pitää ruveta voitakin panemaan palaselleen!"
"Sitä varten minä juuri panen kahteen pyttyyn, että palaselle ja pöytään pannessa ei tarvitsisi punnita; kotipytystä syödään", selitti Liena.
"Ei tuota ennen tuollaista tyystimistä tarvittu", virkkoi vielä emäntä, käsittämättä Lienan tarkoitusta. Mikä säästyy, se myödään, oli hänen ohjeensa.
Tämä teki emännän ja miniän välin vähän kireäksi ja anopin puolelta paljon pahemmaksi kuin miniän; sillä Lienahan tiesi tarkoituksensa eikä hänellä siis ollut syytä pahastua emännän murinasta. Ja kun Liena ei koskaan vastannut äreästi, vaan päin vastoin kaikessa muussa oli kuuliainen ja nöyrä, ei emäntäkään kauan muistanut pahastumistansa. Niinpä he tulivat sentään jotenkin hyvin toimeen eikä suurta riitaa koskaan kuulunut.
Joutui uutisen aika ja ensimmäinen riiheys puitiin; elot jo olivat viskatutkin.
Isäntä otti säkit käsivarrelleen, aikoen lähteä niitä täyttämään kuivilla rukiilla.
"Eikö kappaa otetakaan?" kysäsi Liena, ollen pihalla, jossa emäntäkin sattumalta puuhaeli.
"Mitä, pitäisikö ne elot mitata? Tännehän minä ne aittaan tuon mittaamattakin."
"Ettepä sitte tiedä, minkä verta kaikkiaan tulee."
"No, saatettaisiinhan nuo mitata, vaikka vallan joutavaa se minusta on."
Matti oli ottanut viisikappasen ja lähtenyt astumaan riihelle päin.
Isännän viime sanoista sai emäntä mieleistä kannatusta omalle tyytymättömyydelleen.
"Niin, siinä nyt näet, miten joutavaa se alinomainen mitteleminen on, kun kerran omaan kohtaasi sattuu."
"No, tämähän on ihan toista kuin voin punnitseminen. Salvoonhan kaikki jyvät pannaan ja siitä ne syödään eivätkä ne mihin sieltä häviä."
"Saattaisivat niitä hiiret syödä."
"Ei hiiristä lukua, kun vain ei kaksijalkaisia hiiriä käy. Ne pääsevät paremmin voipyttyyn ja maitoastioihin."
"Kyllä sinä aina osaat puolustella itseäsi ja muita, vaan et koskaan minua."
"Heitä jo joutava kina!"
Tällaista jankutusta kesti ehtimiseen. Suuria rakoja ei kuitenkaan kasvanut Vaaran perhe-elämään siitä yksinkertaisesta syystä, että kukaan ei koskaan luullut toisestaan pahempaa, kuin varmaan näki ja tiesi, eikä sitäkään laverrellut takaa päin, vaan mieluisemmin sanoa karautti suoraan suusta suuhun. Tästä samasta syystä ei kukaan tullut myöskään sanoneeksi enempää, kuin syytä oli, joten syyttömästä moitteesta pahastumiseen ei kukaan aihetta saanut, ja hulluhan toki olisi ollut, joka ansaitusta pistimestä olisi liiaksi kiinni murrellut.
Ensi uuden vuoden aattona istui koko Vaaran perhe suuressa tuvassa.
Isäntä luki Johanneksen ensimmäisestä epistolasta 3:nen, 4:nen ja 5:nen luvun sekä lopuksi Herran rukouksen ja siunauksen.
Illalliselta noustessa sitte Liena ikään kuin leikillä kysyi, arvasiko kukaan, miten paljo leipää nyt oli vuoden kuluessa syöty kotona.
Vaikeahan sitä tietysti oli kenenkään tietää. Liena kävi noutamassa maitokammarista kirjansa ja luetteli, minkä verta oli kulunut viljaa kaikkiansa, miten paljo jauhatettu omaa ja kesällä ostettu; kuinka monta tynnyriä oli nyt viime kesänä saatu omista pelloista, mikä osa niistä jo oli jauhatettu ja miten paljo eloa siis vielä oli jäljellä aitan salvoissa.
"Sitäkö varten sinä kaikkea mittautit?" virkkoi isäntä ihmeissään.
"Jo minä sen tiesin viime joulusta asti", ilmasi Matti.
Tiesipä Liena myöskin, miten paljo oli maitoa kaikkiaan saatu ja miten paljo voita; mikä osa siitä oli myöty ja paljoko kotona syöty.
"Onko tosiaankin niin paljo voita syöty? Mitenkään sitä kuluukaan, vaikka ei joka vero ole pöydässä?"
"Näkyy sitä kuluvan."
"Kyllä on hauska tietää tuo kaikki. Ja eikö ole ostettu kuin kaksi jauhomattoa? Niin, itsehän minä ne tosiaan kävinkin ostamassa. Toissa kesänä tuotiin kahdeksan ja kolmanna kesänä koko kymmenen."
"Eipä nyt ole tarvittukaan teettää töitä kylässä siitä asti, kuin Liena meille tuli."
Emäntä se näin tunnusti miniänsä ansiota.
"Näetkös nyt, mikä kapoittain menee syrjäänkin päin, vaikka sitä ei ennen pidetty luvussa?"
"Mutta arvatkaapa, paljoko saatiin kaikesta, kuin meiltä on myöty tänä vuonna."
Kun vastausta ei kuulunut, luetteli Liena kaikki eri tavarat hintoineen ja mainitsi lopuksi niiden yhteisen summan.
"Mihin ihmeelle ne rahat sitte ovat menneet kaikki?"
Sitä Liena ei tiennyt, kun rahat olivat olleet isännän hallussa eikä ollut käynyt häntä vaatia tilille kaikista ostoksista ja muista menoista.
Eipä isäntä itsekään muistanut muuta kuin suurimmat summat: jauhomatot, verot, piian palkan ja sellaiset. Oli hänellä myöskin tarkassa muistissa säästösumma, joka oli elosalvon nurkkaan kätkettynä. Mutta se oli jotenkin pieni Lienan myöntisumman rinnalla, niin että isäntä tuli oikein pahoilleen, kun ei ollut menoja kirjassa, että olisi näkynyt, mikä oli kulunut välttämättömiin, mikä joutavampiin.
Hän mietiskeli vähän aikaa. Ei hänen sentään oikein tehnyt mieli uskoa koko rahastoa Lienan haltuun, se kun näet pyrki tuntuinaan liian sopimattomalta isännän arvolle; vaan eipä hän muutakaan neuvoa keksinyt.
"Taitaa olla parasta antaa rahatkin sinulle, sittepähän panet kirjaasi joka pennin."
"En minä huoli niitä vastuksikseni. Jos vielä joku varastaisi, niin luultaisiin minun hukanneen. Pitäkää te itse vain rahat."
"Mitenkäs menot sitte muistiin tulevat?"
"Kyllähän minä ne kirjoitan ilman rahoittakin, kun vain ilmoitatte."
"No, niinhän tuo sentään käy. Se oli hyvä neuvo."
Heti päätettiin tehdä kirjanpito täydellisemmäksi. Isäntä tosin ei huolinut ilmoittaa summaa, joka hänellä nyt oli tallessa; saattoihan se olla yhtä hyvin merkitsemättäkin.
Koko seuraavan vuoden oli isäntä mielestänsä hyvin tarkkaan ilmoittavinaan kaikki, mitä milloinkin osti, ja uteliaana odotteli, milloin Liena saisi tilinsä valmiiksi, sekä arvaeli, tietääköhän hän, minkä verta on säästynyt tänä vuonna.
Vuoden viime päivänä Liena viimein selitteli tarkalleen tulot ja menot.
"Ja kun menojen summa otetaan pois tulojen summasta, niin pitäisi olla säästynyt vähän neljättä sataa markkaa."
"Ei sitä niin paljoa ole", vastusti isäntä.
"No, sitte ette ole kaikkia ilmoittaneet."
"Saattaa olla unohtunut jotakin."
Ja isäntä rupesi muistelemaan; vaan mikä niitä koko vuoden asioita jaksaa pitää mielessänsä, eikähän tässä niin tarkkaa tarvittukaan, hyvä oli sekin selko, kuin jo oli saatu.
Raha-asiain kirjanpito alkoi onnistua jo vallan hyvin. Pahempi pula oli Lienalla voitilistä. Ensimmäisenä ja toisena tilivuonna, vieläpä kolmannenkin alkupuolella oli sekin käynyt jokseenkin täsmälleen taikka olivat vajaukset olleet verrattain pienet. Mutta kolmannen vuoden lopulla ja varsinkin neljäntenä vuonna alkoi yhä suurempia vajauksia ilmestyä voiastiaan, jota hän säästi myötäväksi.
Alussa ei Liena virkkanut asiata kellekään, punnitsi vain yhä runsaammin astiaan pannassansa. Mutta sittekin oli siinä kun puodissa punnittiin, aina vähempi, kuin tilikirjan mukaan olisi pitänyt olla.
Samaan aikaan, kun hän alkoi huomata tuota vajauksen kasvamista, tapahtui Vaaran perheoloissa muutos.
Nikkari Janne oli Vaaran rakennuskesän jälkeen asunut talvet toisessa tuvassa ja kahtena kesänä käynyt suuremmissa työpaikoissa ansaitsemassa talven leipää. Äiti asui kesätkin Vaarassa.
Anna Maijan ja Jannen kesken kehittyi vähitellen likeinen tuttavuus, jota käy rakkaudeksikin sanominen, ja talon emäntä rupesi sitä kannattamaan. Isäntä sen sijaan ei pitkään aikaan tiennyt koko asiasta mitään.
Jannen oleksiessa kolmatta talvea Vaarassa päätettiin seurakunnan kirkkoa tulevana kesänä perin pohjin korjata sisältä ja Janne sai haltuunsa kaiken nikkarityön, siten että hänen tuli vastata kaikesta ja tietysti siis hankkia apumiehiäkin, mikäli tarvitsi.
Päästyään näin suureen päällysmiehen toimeen rohkeni Janne julkisesti kosia Anna Maijaa ja tekikin sen arvonsa tuntevalla tavalla.
Isäntä, luullen asiaa leikiksi, aikoi ensin vastata jotakin siihen suuntaan, että "ole hulluttelematta joutavia!" mutta kysäsi sentään:
"Oikeinko sinä totta tarkoitat?"
Jannella tietysti oli täysi tosi mielessä.
"Milläs sinä sitte aiot elättää perheen?"
"Käsilläni; eihän noita minulla valmiita rahoja ole."
"Missä? Täälläkö maalla?"
"Niinhän me…"
"Kutka te? Kuulehan, Janne, ei siitä tule koko puuhasta mitään. Ei ainakaan tässä eikä monessa muussakaan maapitäjässä riitä kaupunkinikkarille työtä perheen elättämiseksi asti."
"Saattaisinhan kesät käydä suuremmissa työpaikoissa niin kuin ennen."
"Ja talvet vetelehtiä niin kuin ennen. Jos asetut kaupunkiin, sitte tuota vähän saatettaisiin arvella, vaikka suoraan puhuen minä mieluisemmin soisin Anna Maijan tulevan kunnon talon emännäksi kuin nikkarin matamiksi."
Hyvin pahoilla mielin läksi Janne isännän puheilta kertomaan vastausta Anna Maijalle. Ja pahoillensa tuli hänkin. Kuitenkin päättivät he vielä käyttää emännän välitystä. Lienan ja Matin he ihan oikein arvasivat pysyvän sekautumatta koko asiaan.
Kauan vastusti isäntä vaimonsakin houkuttelua. Täytyi hänen sentään viimein suostua, kun huomasi Anna Maijan kykenemättömäksi tajuamaan järkeviä syitä, eikä hänen tehnyt mieli häntä ikäänsä itkettää.
Sovittiin, että nuorten piti elämän toisessa tuvassa eri leivässä ja ostaman tarpeensa talosta kohtuullisesta hinnasta.
Häät vietettiin kesällä ja Anna Maija asettui matamiksi
Tästä lähtein nyt emännällä oli vielä suurempi kiusaus kuin ennen siirtämään minkä mitäkin ruokatarpeita Lienan hallusta Anna Maijan haltuun, eikä hän omalle lapselle antaessaan viitsinyt joka "sirua ja pisaraa" punnita ja mitata. Paha vain, että tuo siru usein oli kimpaleen kokoinen ja pisara monesti koko kannunkin täyteinen. Nyt häneltä myöskin unohtui Anna Maijan tähden kokonaan sisar Mari lapsinensa eikä Marikaan enää huolinut käydä "kiusaamassa", kun huomasi sisarensa vastahakoiseksi; ennen toki vierailta saattoi kärsiä tylyyttäkin kuin omalta sisarelta.
Täten sai isäntä aihetta ihmetellä joka kerran, kuin Janne tuli suorittamaan Lienan kirjoittamaa toisen leipäkunnan ruokaotosten tiliä, mitan he niin vähällä toimeen tulivat. Ja muutamien kuukausien kuluttua joutui Lienakin pulaan, kun hänen numeronsa, varsinkin voitilissä, pyrkivät yhä pahemmin sotkeutumaan.
Pitipä siitä syksymmällä sitte isännän lähtemän viemään evästä Mikolle, joka silloin vielä kävi viime vuottansa kansakoulua, ja samalla muuttamaan säästettyä voita rahaksi.
"Paljokos sinulla nyt on voita?" kysyi hän nostaessaan isonlaista astiaa kärreihin.
"Kirjani mukaan pitäisi siinä olla kaksi leiviskää. Mutta hyvin se näyttää vähältä."
"Mitenkäs sinun kirjasi nyt ovat ruvenneet niin pettämään? Olivathan ne ennen tarkat."
"Sitäpä tässä minäkin ihmettelen. Joka kirnuuksesta punnitsen aina runsaasti, eikä voi sittekään riitä. Johan se on monesti tapahtunut."
"Siitä nyt näet," virkkoi emäntä, joka paraiksi tuli kuulemaan Lienan viime sanoja, "miten joutavaa turhuutta se sinun mittelemisesi on."
"Eipä niinkään", vastasi Lienan puolesta isäntä. "Sinun ei tarvitsisi ilmaiseksi syöttää Jannen joukkoa."
"Pitäisikö heille joka siru punnita."
"Se olisi tarkoitus. Oppikoot ensin tulemaan toimeen omilla ansioillansa eikä luottamaan muihin. Ei siitä hyvää lopuksi tule, jos alussa valmiilla elävät."
"No, minusta he tuntuvat olevan omaa perhettä eikä vierasta."
"Laitetaan sitte niin, että ollaan kaikki yhdessä leivässä."
Isäntä läksi ajamaan.
Emännältä unhottui tämän keskustelun tähden varsinainen asiansa, jota varten hän oli tullut ulos: napinreikä-silkin tilaaminen.
Kaupungissa huomattuaan todeksi voisäästön vajauksen, kuten Liena jo oli arvannut, mietiskeli isäntä koko kotimatkan, millähän keinolla nuo vehkeet paraiten saataisiin estetyksi. Jo ajatteli hän hankkia lukkoa voiastiaan, mutta hylkäsi sen tuuman; sillä jospa voi siten säilyisi, jäisihän maito, liha ja paljo muutakin vielä vaaraan. Eikä muutenkaan tuntunut sopivalta tavarain kätkeminen lukon taakse talon varsinaiselta emännältä.
Kotiin saavuttuansa ryhtyi hän koko oman perheen koolla ollessa, jopa Anna Maijankin kuullen selittämään, että sellainen järjestys kuin tähän asti ei käynyt päinsä, koska eri leivässä olosta ei kuitenkaan näyttänyt mitään tulevan. Sen tähden oli parasta ruveta yhteen leipään, sittehän ei tarvinnut mitään ruoan sissimistä käyttää.
Tämä päätös oli kaikille mieleinen, varsinkin emännälle, joka siten pääsi ikään kuin taakasta, sillä sinä tuo kotivarkaus kuitenkin oli, vaikka hän itse sitä ei siksi tunnustanut, joten vaikea vanhasta tavasta eroaminen pysyi hänellä vieläkin vaikeampana.
Mielellään sen tarjouksen otti vastaan myöskin Janne. Eihän nyt talvella ollut tiedossa mitään erityistä rahan ansiota eikä kesän tulojakaan varsin kosolta enää ollut säästössä, kun näet Janne ei vielä ollut oppinut pitämään kiinni pennistä.
Kului talvi eikä isäntä vielä huolinut vaatia yhteiseen kassaan Jannen vähiä ansioita; toivoi vain hänen itsestäänkin antavan sitte, kuin enemmän saapi kokoon.
Kuitenkin häntä vähän alkoi kiusoittaa, kun Anua Maija hankki muhkean "matamin talvipalton" sekä monta muuta vaatekappaletta, jotka näin talonpoikaisessa elämässä vähän vivahtivat joutavaan ylellisyyteen.
Kevään tullen läksi Janne etemmäksi ansiokkaampiin töihin ja lähetteli sieltä kesän pitkään silloin tällöin rahaa Anna Maijallensa, joka ne kaikki käytti tarpeihinsa, vai lieneekö säästänytkin, oli tietämätöntä, hän kun ei sitä kellekään ilmoittanut.
Vävyn poissa ollessa muuten kulki elämä hiljalleen, kuten ennen hänen muuttumistansa talon loisesta likeiseksi sukulaiseksi. Vävyn äidin olo talon yhteisessä elämässä ei näet paljoakaan vaikuttanut niin suuren perheen leivässä. Anna Maijalla nyt vain oli oma erityinen rahakukkaro sen sijaan, että hän ennen oli itselleen salakeinoilla rahaa neuvotellut.
Ensi lumen tultua syksyllä palasi Janne kesätöistään rikkaana miehenä, kuten Vaaran isäntä toivoi. Vaan eivätpä ne rahat hellinneetkään vävypojan tallesta yhteiseen rahastoon.
Odoteltuaan viikon, jopa parikin, eikö Janne toki arvaisi asiaa, otti isäntä sen viimein puheeksi.
"Kuules, Janne, meillä kun on elos yhteinen, niin pannaanpas yhteen ansiotkin. Minä ja Matti ansaitsemme auralla ja karjalla, sinä höylällä. Eikös niin?"
Janne ällistyi ja sitte loukkautui. Eikö hän muka ollut mies puolestansa hoitamaan omia asioitaan; pitikö hänen ruveta tekemään tiliä toiselle, joka ei edes ollut hänen vertaisensakaan sivistykseltä, vaativainen ukon rahjus vain.
Näin hän ajatteli, mutta ei kuitenkaan julki puhunut. Hän ääneti läksi isännän luota vanhaan tupaan ja istahti höyläpenkilleen asiata harkitsemaan.
Ylpeys, tuo poikamaisuuden sankaruus, ja järki nyt rinnustelivat miehen mielessä. Järki myönsi kohtuulliseksi isännän vaatimuksen, mutta ylpeys sittekin pääsi voitolle. Ei, hän ei mistään hinnasta ruvennut toisen palvelijaksi: johan hän sitä oli kylliksi kokenut oppiaikanaan; nyt hän toki jo saattoi olla oma isäntänsä.
Vaaran isäntä puolestaan joutui kahden pahan pulan väliin. Jos Jannen perhe oli eri leivässä, ei hänen kukkaroonsa siitä karttunut montakaan kymmentä markkaa, ja jos he pysyivät edelleen talon leivässä, jota nyt oli koetettu, meni heidän osansa ihan ilmaiseksi.
"Olkoonhan nyt sentään tällänsä tuota tuonemmaksi", arveli isäntä.
"Eivät he toki koko taloa tyhjäksi syö."
Ja sikseen se asia jäi.
Jannen palatessa kotiin oli Anna Maijalla ottaessaan häntä vastaan ollut sylissänsä kolmen kuukauden ikäinen poika. Tämä Junnu se nyt tuli isän silmäteräksi. Hänelle hän ensin nikkaroitsi uuden, muhkeaksi pitsatun kätkyen, vaikka jo tullessaan oli tuonut koko kolmekymmentä markkaa maksavat vaunut.
Olipa siinä muitakin omia töitä tehtävänä Anna Maijan tarpeiksi: piironki, jota ei ennestään ollut koko talossa millaistakaan, vaatekaappi, vetosänky, pesukaappi, tuoleja ja pieni pöytä.
Niitä tehdessä ja parhaan mukaan pitsaellessa kului aika jouluun saakka niin tarkkaan, että kylätöitä ei tullutkaan tehdyksi eikä noista omistakaan ehtinyt valmiiksi kuin puolet.
Kuitenkin oli Jannella kaiketi vielä kesäsäästöjä sen verta, että hän joululahjat kykeni ostamaan kaupunkilaisten tapaan. Ainakin hän niin teki. Junnu ei tietysti jäänyt unhotuksiin, päin vastoin häntä ikäisekseen tuli muistetuksi liiaksikin.
Kun aattoiltana sitte joulupukki ensi kertaa kaikkiansa kävi Vaaran talossa Jannen ostoksia antelemassa, ei isäntä enää malttanut olla virkkamatta:
"Kuulepas, Janne, riittääkö sinulla rahaa tuolla lailla kylvellä? Eikö Junnu tulisi toimeen vähemmälläkin? Enkä minäkään olisi pitänyt lukua näin koreasta piipusta."
"Tottahan tuota nyt tään verran jaksaa."
"Mutta säästähän veronmaksuun! Silloin minä tarvitsisin jonkun verran lisäksi omihini."
Jannen joulu-ilo sotkeutui. Hänenkö varoihinsa sitä nyt turvauduttiinkin! Mutta ei hän mitään vastannut eikä enää puhunut koko iltana.
Päästiin siitä kevättalveen.
Isäntä kerran pistihe myllylle jauhattamaan ja samalla kävi puodissakin.
Kauppias, kohteliaasti tarjottuaan tupakan, kysäsi ikään kuin ohi mennen:
"Yhdessäkö leivässä te olette vävynne kanssa?"
"No, niihän ollaan. Olisiko mitä?"
"Jannella on täällä vähänen asioita."
"Onko hän tänne velkaa? Paljoko sitä on?"
Kauppias kaivoi laatikosta parin viikon vanhan velkakirjan, jossa Janne sitoutui vaadittaessa maksamaan kuusikymmentä markkaa.
"E-en minä tästä mitään tiedä. Maksakoon itse velkansa, ei minulta riitä rahaa tähän."
"Otan minä eloakin."
"Ettäkö sitte taas saisitte myödä jauhoja sijaan. Ei, näkyvät ne elot tänä vuonna menevän vielä omina tarpeina."
"Jääköön sitte toistaiseksi."
Kotiin palattuansa hyvin pahoillaan kysyi isäntä kuitenkin leppeästi
Anna Maijalta:
"Mihinkäs tarpeesen te kauppiaalta rahaa otitte?"
Anna Maija säikähti.
"Sieltähän kauppiaan linjasta olisit nähnyt, jos olisit katsonut."
Muuta vastausta isäntä ei saanut tyttäreltään eikä Jannelta senkään vertaa. Mutta arvaamalla hän aavisti ainakin osan tuosta summasta kuluneen Junnun leikkikaluihin, joita melkoisen tiheään oli tuotu ja jotka aina seuraavana päivänä olivat ramuina tai ihan rikki.
Tuli veronmaksun aika ja Janne silloin antoi apellensa viisikymmentä markkaa.
Isäntä ällistyi. Mistä Janne nyt oli rahaa saanut?
"Entäs se puotivelka?”
"Maksettu", kuului lyhyt vastaus.
Vielä pahemmin kummastui isäntä, mutta mitään selkoa ei hänelle annettu.