V.
Kansakoulusta päästessään oli Vaaran Mikko jo melkoisen vanttera, kuudentoista vuoden ikäinen miehen alku, niin että hän voimiltansa kyllä olisi kyennyt melkeinpä mihin työhön hyvänsä. Isänsä laittoihin hänelle kelpo viikatteen kuntoon ja käski kanssansa niitylle, kun helpompien kevätkesän askareiden jälkeen joutui kiireinen, vaan viehättävä heinäaika.
Läksihän Mikko tietysti, ei hän toki kehdannut suoraa käskyä vastustaa, vaikka aikaisin nouseminen tuntuikin hyvin vaikealta nyt äkistään; siihen astihan ei mikään pakko ollut ajanut häntä ylös ennen kuin itsestään heräsi.
Mikko niitti päivän hiljakseen ja toisenkin, ja isän teräväksi hioma viikate alkoi jo luistaa täyttä vauhtia, niin että heinä pystyyn jäi joka lyönniltä, kunnes uusi lyönti sen työnsi laidemmalle. Tämä antoi myöskin työn intoa muuten vastahakoiselle mielelle, niin että Mikko toisen päivän iltarupeamalla yltyi kilpaamaan vahvan niittomiehen päiväläis-Pekan kanssa.
Mutta kolmantena aamunapa sitte uni painoihin silmäluomia niin sanomattoman suloisesti ja koko ruumis tuntui niin perin raukealta, että Mikon oli varsin vaikea herätä.
Pääsi hän sentään viimein seisalleen, sai terävän viikatteen käteensä ja astui pitkään haukotellen työpaikalle etäällä toisten jäljestä.
Siellä kun hän yritti lyömään, tuntui lapaluu rusahtavan ja samoin niin oudosti naksahti toinenkin, kun oli viikatetta siirrettävä takaisin päin; ne ruskivat niin, että tulisirkkuset silmissä lentelivät, ja tuota kesti koko aamurupeaman, vähitellen sentään heiketen.
Nyt se vasta työ tuntui työltä ja Mikolle pyrki kyyneleet silmiin herumaan. Ei toki "aika mies" sentään kehdannut ruveta säännöllisen itkun tekoon, mutta aamiaisella hän virkahti:
"Isä, enköhän minä pääsisi lyseoon?"
"Ahah, viikateko se sellaista pani päähän?"
"Niin no, eihän tuo ole niittäminen hauskaa."
"Hauskaako sitte aina pitäisi olla! Ei, poika hyvä, ei missään ole aina hauskaa. Jospa siellä koulussa rupeat taas vehkeilemään, niin menevät hukkaan rahat ja aika. Herrastut vain siellä vielä enemmän, niin että sitte et ollenkaan kykene työn tekoon. En minä kuitenkaan jaksa kouluttaa sinua papiksi asti."
"En minä papiksi pyrkisikään. Jospa edes muutaman luokan saisin käydä, niin pääsisinhän paremmin puotiin taikka postikonttoriin, niin kuin Solisevan Heikki; hänellä jo kuuluu olevan palkkaakin."
"No, tuumitaanpahan tuota sitte tarkemmin. Tee nyt tämä kesä työtä; ei siitä ruumiille vahinkoa tule."
Nyt Mikko toivon elvyttämänä tarttui paremmalla innolla viikatteesen ja parin päivän kuluttua lakkasivat lapaluut naksahtelemasta.
Syksymmällä pantiin Mikolle koko kuorma evästä mukaan, niin paljo, että arveltiin riittävän koko lukukaudeksi, ja Matti kyyditsi hänet lyseokaupunkiin, hankki asunnon erään kauppiaan taloon, toimitti miehen lyseon kirjoihin ja jätti omiin hoteihinsa.
Lukemiseen Mikolta ei juuri nimeksikään aikaa kulunut. Koulussa kun läksyt aina edeltä päin hyvästi valmistettiin, oppi hän ne jo siitä eikä viitsinyt edes kirjojakaan kuljettaa pulpetistaan asuntoonsa. Täten hän sai enimmän aikansa viettää vallan jouten.
Puodin rusina- ja sokurileipä-laatikot erittäin kutkuttivat Mikon suuta. Senpä tähden hän eräänä päivänä kysyi kauppiaalta, eikö saisi joutoaikanaan olla puodissa apumiehenä, ja saikin tuon mieleisensä luvan.
Silloinkos Mikko ilostui! Ja puodissa hän rupesi oleskelemaan niin ahkeraan, että monestikin oli koulusta myöhästyä. Ja varsinkin hän aina tunkeutui punnitsemaan kaikenlaista makeistavaraa, sitähän oli samalla niin helppo pistää kouran täysi taskuun sekä oman suun varalle että koulussa yksitellen myötäväksi. Jos ei näitä tällä keinolla saanut, keksi hän pian toisia. Hän asettui viattoman näköisenä seljin seisomaan jonkun laatikon kohdalle, raotti sitä hiljalleen ja yht'äkkiä, milloin toisten puotimiesten silmä välttyi, kouraisi laatikkoa.
Muuten oli Mikko hyvä kirjoitusmies. Kauppias sen tähden rupesi pitämään häntä apulaisena kirjain pidossa, antaen hänen siirrellä muistikirjasta pääkirjaan velaksi annoksia, ja oli varsin tyytyväinen hänen työhönsä.
Onnistuipa hänelle hyvin koulussakin. Opettajat pian huomasivat hänen taitonsa, kyselivät häneltä, mitä kaikkea hän oli lukenut, ja huomattuaan sen enimmäkseen vastaavan koko ensi luokan kurssia, siirsivät hänet kahden kuukauden kuluttua toiselle luokalle. Tosin hän ei ollut kansakoulussa lukenut kieliä, vaan hyväntahtoiset opettajat yksityisesti kotonaan maksutta luettivat sen, kuin häneltä puuttui.
Joululuvalle päästäessä Mikko jo korotettiin kevätlukukaudeksi senkin toisen luokan ensimmäiseksi mieheksi.
Jo ennen lukukauden loppua oli kauppias kysynyt Mikolta, eikö hän jäisi jouluajaksi kokonaan puotiin, niin saisi kevätlukukaudella häneltä ruoankin, että sitä ei tarvitsisi niin etäältä kotoa vetää.
Tietysti Mikko mielihyvällä otti vastaan sellaisen tarjouksen ja kirjoitti kotiinsa, että oli tarpeeton tulla häntä noutamaan.
Päästyänsä varsinaiseksi puotipojaksi tuli Mikko rohkeammaksikin ja verotti, paitsi makeislaatikkoja, silloin tällöin myöskin rahastoa. Joulun edellä se kävikin helposti, kun ihmisiä kuhisi puodissa kuin markkina-aikaan ja silloin tietysti olisi toisten puotilaisten ollut vaikea pitää häntä silmällä, jos olisivat häntä epäilleetkin, mutta nythän ei vielä kellään ollut siihen aihetta.
Kävipä sitte kaupungin postimestari jouluvierailulla kauppiaassa ja sattui kertomaan, että hän mielellään ottaisi ylimääräisen kirjurin avukseen, kun itse jo oli vanha eikä oikein viitsinyt kirjoitella kaikkia kirjoitettaviansa.
Kauppias esitti Mikkoa, kiittäen häntä nöyräksi ja teräväksi pojaksi.
Hänet heti kutsuttiin sisään ja pantiin näytteeksi kirjoittamaan. Käsiala oli kyllin kelvollinen. Lisäksi kauppias vielä näytteli kirjoistaan Mikon tekemiä tilejä, jotka kaikki olivat siistit ja puhtaat.
Oli vielä yksi paha este vastuksena. Miten tulisi mies toimeen postikonttorin työssä, kun postimestarin ei omasta puolestaan kannattanut maksaa palkkaa muuta kuin nimeksi eikä postilaitos alussa maksanut mitään.
Tähänkin sentään keksittiin keino. Kauppias lupasi antaa ruoan ja asunnon, jos Mikko suostui olemaan hänellä konttorityössä, milloin jouti postikonttorista.
Miksipä Mikko sitä ei olisi luvannut. Seuraavana päivänä hän meni rehtorin puheille, joka häntä myöskin kehoitti ottamaan paikkaa, eli ei hänellä ollut halua lukea pitemmälle ja lupasi antaa erotodistuksen vast'edes, milloin sitä tarvittiin.
Näin joutui Vaaran Mikko uudelle uralle, vaan ei siitä mitään kotiinsa ilmoittanut; "ehtiihän tuo", ajatteli hän.
Työ sujui hyvin molemmissa paikoissa muutamia viikkoja.
Kauppias vähitellen alkoi luottaa Mikkoon yhä enemmän ja viimein antoi nimessään hänen kuitata ja tuoda postikonttorista myöskin vakuutetut ja sisäänkirjoitetut kirjeet, kuten hän jo ensi päivästä asti oli tuonut vakuuttamattoman postin.
Kerran hänellä niin ikään postikonttorista tullessaan oli taskussa kolme sisäänkirjoitettua kirjettä kauppiaalle tuotavana. Miten hän niitä siinä astuessaan sormillansa näpelöitti, niin tuntuikin yksi olevan auki. Hän heti tempasi sen silmäinsä eteen, ja kas! auki se tosiaankin oli; gummia oli kiinni pannessa liian vähän kostutettu, niin että kuoren kieli oli itsestään auennut, lakkaamatta kun kirje oli. Ja tuosta pilkutti kirjeen välistä kaksikymmenmarkkasen laita.
Jo ojensi Mikko kielensä kostuttaakseen gummia ja pannakseen kirjettä kiinni. "Maltas!" kuiskasi ääni. "Ota ensin rahat pois! Pistä sitte kiinni!"
Neuvo tuntui hyvältä. Olihan tilaisuus erittäin hyvin sopiva.
"Mutta se on varkautta!" kuului toinen ääni.
"Älä koske! Älä petä luottamusta!"
"Kukapa sen älyää. Onhan kauppiaan kirjeistä ennenkin välistä ollut rahaa poissa."
Ja seteli livahti Mikon taskuun, kuoren reuna sipasi Mikon kieltä ja kirje sulkeutui.
"Entä jos kauppias nyt on kotona, niin huomaa hän kirjeen kosteaksi!" kuului taas ääni. Mutta se oli tuon ensimmäisen äänen kavalaa varoitusta peittämään jälkiä.
"Astuskelenpahan vähän ja huiskuttelen kirjettä, niin pianhan se kuivaa!" miettikin Mikko varoituksen johdosta, ja niin hän myöskin teki.
Sitte hän astui rohkeasti puotikammariin ja antoi postin kauppiaalle, joka tosiaankin oli kotona, kuten Mikon paha henki oli peljännyt.
Kauppias avasi kirjeet.
"Kas, eihän tässä olekaan rahaa, vaikka pitäisi olla kaksikymmentä markkaa!" kummasteli hän.
"Ehkä onkin lähettäjältä jäänyt panematta. Onhan tuota välistä ennenkin tapahtunut", kiirehti Mikko selittämään.
"Eipä tämä mies juuri helposti erehdy. Vaan saattaneehan tuo sentään joskus tapahtua tarkallekin."
Siihen se asia jäi. Sillä kun kauppias kirjoitti kirjeen lähettäjälle, että rahaa ei tullutkaan, vastasi hän kyllä muistelevansa panneensa kirjeesen setelin; mutta koska hän sentään ei muistanut niin tarkkaan, että olisi voinut sen valalla vahvistaa, lähetti hän saman summan uudestaan.
Tämän kepposen jälkeen Mikko ei muutamaan kuukauteen koskenut puodissa eikä konttoreissa mihinkään toisen omaisuuteen. Omatunto tarvitsi aikaa tottuakseen siihenkin, joka jo oli tehty.
Sattuipa sitte kevättalvella varsinainen postin-ekspeditööri tarvitsemaan viikkokaudeksi vapautta, mennäkseen katsomaan heikkona sairastavaa vanhaa isäänsä ja postimestari asetusten mukaan antoikin hänelle virkavapautta kahdeksaksi päiväksi sekä määräsi Mikon siksi ajaksi hoitamaan ekspeditöörin virkaa.
Mikko sai kirjeiden säilytysarkun avaimen ja ryhtyi työhönsä.
Lähtevän postin hän selvitti sukkelaan ja säännöllisesti. Samoin ensimmäisen tulleenkin postin. Kaikki vakuutettu posti samoin kuin sisäänkirjoitettukin tuli kirjoihin ja sitte kukin kirje, kelle oli menevä.
Postiljoonit selvitellessään vakuuttamatonta kirjekasaa löysivät yhden, jossa oli päällekirjoitus "Mikko Vaaralalle", ja antoivat sen heti hänelle.
Kiireen kähinässä Mikko pisti sen taskuunsa ja avasi vasta asunnossaan.
"Rakas Veli!" luki hän ja katsahti lopusta nimeä. "Kas vain, hyvinpä Anna Maija onkin oppinut kirjoittamaan. No, johan hän on opetellutkin monta vuotta. Mitäs hän sitte kirjoittaa?"
"Meillä täällä kotona on hyvin ikävät asiat. Me, taikka oikeastaan Janne, vaikka tiesinhän minäkin asian, tulimme ottaneeksi puodista minkä mitäkin pikku tavaraa, ja kauppias niistä otoista vaati Jannelta velkakirjan tässä pari viikkoa sitte. Nyt on hän isältä tinkinyt maksua siitä velasta. Eikä siinä kyllä. Isä toivoo ja on pyytänytkin Jannelta rahaa veronmaksuun, vaikka kyllä minä tarkkaan tiedän hänellä itselläänkin olevan. Niin, miten tästä nyt selvittäneenkään. Arvelin, että ehkä sinä sieltä, kun olet kaupungissa, voisit paremmin hankkia sata markkaa tai vähän runsaammin ja lähettäisit sitte minun taikka vielä paremmin kauppiaan nimeen. Maksaisimmepahan sitte, kuin tässä vähän ehdimme eläytyä ja Janne varmeta työn saantiin. Muuten sotkeutuu kotieloksemme kokonaan. Tiedäthän, että isän näpistä raha ei vähällä heltiä eikä ole hänen silmiinsä katsominen mikään leikin teko. — Pikaista vastausta odottava sisaresi Anua Maija."
Mikko luki loppuun ja luki uudestaan alusta.
"Ahah, vai on isä siellä taas urkkimassa toisten salaisuuksia. Kyllä nyt pitäisi siskoa auttaa pulasta, mutta miten saada rahaa?"
Tätä mietiskellen hän pistäytyi puotiin, seisattui seljin rahalaatikon kohdalle ikään kuin ulos katselemaan, ja vips! yksi seteli livahti hiljaa auki vedetyn laatikon raosta Mikon kouraan.
Puotikammariin palattuansa vilkasi hän saaliisensa ja huomasi sen kaksikymmen-markkaseksi.
"Alkuhan tuossa on," arveli varas, "mutta lisää vielä tarvitaan.
Eiköhän… Niin kyllä sen pitäisi käymän päinsä, jos vain sattuu."
Mietteissään istuskeli hän sen illan ja nukkui yönsä rauhattomasti, nähden unta, miten isänsä ahdisteli sekä häntä että Anna Maijaa salailemisesta ja vilpistelemisestä.
Aamusilla herätessä häntä äköitti isän loppumaton halu pitää kaikkia holhouksen alaisuudessa. Miksi ei kukin muka saanut hoitaa omia asioitaan.
Hän kaivoi arkustansa sievän hopeisen, luuvartisen sinetin, jonka ennen kansakoulussa ollessaan oli muutamilla karamelleilla itselleen narrannut eräältä kumppaniltaan, joka puolestaan oli sen saanut tädiltään, mutta ei voinut sitä itse käyttää, siinä kun oli vallan toiset kirjaimet kuin hänen nimessään.
Tämän sinetin Mikko pisti taskuunsa.
Oli juuri postin lähtöpäivä. Kauppias kirjoitteli omassa kammarissaan kirjeitä koko kasan, pani muutamiin rahojakin ja lukitsi ne sinetillänsä sekä toi ne konttorihuoneesen Mikolle postiin vietäväksi ja sisäänkirjoitettavaksi.
Vapisevin käsin otti Mikko kirjeet vastaan.
Vielä ei ollut kiirettä postikonttoriin Hän siis pisti kirjeet taskuunsa ja jatkoi työtään kauppiaan konttorissa. Mutta kun kauppias poistui ottaen nurkasta kepin käteensä, josta Mikko arvasi hänen lähteneen kävelemään, kävi hän kiireesti lukkoamassa kaikki konttorin ovet, jääden itse sisälle.
Kotvasen kuluttua hän läksi astuskelemaan postikonttorille päin järven rannatse ja pysähtyi siihen ikään kuin huviksensa heittelemään kiviä veteen. Yksi niistä välähti niin omituisen kirkkaasti ja muutenkin lentää vikuroitti niin oudosti ilmassa, että onkipojat huudahtivat: "mikäs se sellainen kivi oli!" Vaan Mikko mitään vastaamatta jätti heidät sitä itseksensä arvailemaan.
Päivälliseltä Mikko nousi kesken, valittaen päätänsä kivistävän, ja riensi kirjoittamaan sisarelleen. Saatuansa kirjeen valmiiksi kääri hän sen sisälle rahaa ja päälle puhdasta paperia, sulki kaikki kuoreen ja piirsi siihen sisarensa nimen. Kirjoittipa hän sitte vielä toisenkin kirjeen kotipaikkansa kauppiaalle, pyytäen häntä antamaan mukana olevaa kirjettä Anua Maijalle. Pistettyään sitte kaikki suurempaan kuoreen piirsi hän siihen takanojaisilla kirjaimilla osoitteen ja työnsi iltapäivällä postikonttoriin mennessään kirjeen laatikkoon, että kenenkään ei pitänyt lähtöpaikassa tietämän sen häneltä lähteneen.
Hyvän aikaa meni kaikki entistä menoaan? Mikko, oltuaan muutamia päiviä levoton, alkoi jo nukkua rauhallisesti ja unhottaa koko asiaa. Varsinainen ekspeditööri palasi ja Mikko taas ryhtyi apulaiskirjurin töihin.
Eipä aikaakaan, niin saapui kauppiaalle yht’aikaa kaksi kirjettä, joissa ilmoitettiin hänen lähettämistänsä kirjeistä olleen rahat poissa ja samalla lähetettiin hänelle nähtäväksi kuoret, joiden sinettejä ilmoituksen tekijät eivät tunteneet kauppiaan omiksi.
Vieraat ne olivatkin ja kauppias heti katsoi kirjoistaan, minä päivänä ne oli lähetetty.
Mikko oli konttorissa läsnä.
"Sinähän nämä veit postikonttoriin?"
"Niin muistelen."
"Oliko näissä silloin nämä sinetit?"
"Sitä en muista", vastasi Mikko rohkeasti.
Parin päivän kuluttua saapui vielä kaksi samanlaista valituskirjettä ja kauppias huomasi kaikkein neljän koskevan samana päivänä lähetettyjä kirjeitä.
Kauppias ensin epäili Mikkoa ja koetti tutkiakin häntä, mutta turhaan.
Viimein hän ilmoitti asian viskaalille.
Tosin näytti viskaalinkin mielestä olevan syytä epäillä Mikkoa, mutta koska häntä vastaan ei mitään varmaa todistusta ollut, vaan päin vastoin kauppiaankin täytyi todistaa hänestä vain hyvää, jäi asia pitkällisten tutkintojen jälkeen lepäämään, kunnes joku sattuma toisi syyllisen ilmi.
Kauppias, jonka luona Mikko asuskeli, piti puoli pakosta työssään häntä koko juttuajan. Mikko taas malttoikin mieltänsä pitkän ajan, niin että jätti puotilaatikonkin rahat rauhaan eikä koskenut mihinkään vieraasen tavaraan. Kun hän sitä paitsi oli uuttera työssään, alkoi kauppias jälleen luottaa häneen.
Heti ensimmäisen poliisitutkinnon jälkeen oli Mikko kirjoittanut kotiinsa ja silloin vasta kertonut, millä tavalla hän oli joutunut apulaiseksi postikonttoriin, sekä sivumennen ilmoittanut, että häntä nyt epäiltiin rahakirjeiden avaamisesta, vaan vakuuttanut olevansa aivan viaton.
Vaaran isäntä ensin säikähti, vaan tarkemmin ajatellen kuitenkin luuli kerrassaan mahdottomaksi, että hänen poikansa, jota hän oli niin hartaasti ohjannut totuuden tielle, olisi voinut tehdä sellaista. Niinpä hän pian unhottikin koko asian.
Mutta sen sijaan emäntä ja Anna Maija aavistivat pahaa, varsinkin viimemainittu, joka juuri samaan aikaan, kuin tuo varkaus oli tapahtunut, oli veljeltään saanut paljon rahaa. Eivät he sentään kellekään ilmaisseet arvelujansa, eivätpä edes toinen toiselleenkaan. Salaileminenhan olikin heidän tapansa. Kauan he molemmat levottomina itsekseen odottelivat vielä pahempia uutisia, vaan kun niitä ei kuulunut, rauhoittuivat hekin vähitellen.