VI.
Runsas vuosi oli kulunut siitä, kuin vaaralaiset viimeksi Mikolta kirjeen saivat. Sen jälkeen hänestä ei ollut kuulunut hyvää eikä pahaa, niin että isäntä jo alkoi käydä levottomaksi, varsinkin kuin ei Mikko edes ilmoittanut sitäkään, miten tuo juttu päättyi.
Matin pystytellessä juhannuskoivuja rappusten eteen astua tallusteli pienoinen poika pihaan ja ojensi kaukaa kirjettä, sanoen:
"Tämä lähetettiin sieltä postikonttorista; sanottiin olevan sillä kiire."
Matti katsahti, huomasi kuoresta oudot postimerkit, jätti siihen koivun kallellensa reikään, jonka oli lomalla lyönyt kovaan maahan, ja riensi tupaan, jossa koko muu väki oli kuka missäkin juhlan vastaan oton puuhassa.
"Mistähän tämä lienee, koska sillä kuuluu kiire olevan, ja noin vieraat ovat merkitkin?"
"Avatkoon Liena ja lukekoon!" virkkoi isäntä hätäilemättä, vaan kuitenkin keskeyttäen työnsä, jona tällä kertaa olikin vain leikkikärrien teko lapsille.
Liena luki:
"Englannista 10 päivänä kesäkuuta 18.. Rakas Isä ja Rakkaat Omaiseni kaikki!"
"Mitä, Mikkoko se Englannista kirjoittaa? Mikä hänet on sinne vienyt?"
Liena jatkoi tämän isännältä ilmi päässeen ihmettelyn ja oudostelun jälkeen:
"Sanon: rakkaat, sillä nyt tosiaankin tunnen, että kaikki te olette minulle sangen rakkaat, vaikka en ansaitsekaan teidän rakkauttanne, minä, kelvoton poikanne! Älkää nyt vain kauhistuko, kun sanon: minä olen pakomatkalla Amerikkaan."
Isännältä kuitenkin, varoituksesta huolimatta, putosi veitsi kädestä. Emäntä synkistyi muodoltaan. Anna Maija vavahti, eikä Liena hetkisen aikaan saanut sanaakaan tulemaan suustansa. Matti seisoi, rohkenematta katsoa kehenkään.
"Niin, pakomatkalla olen," luki viimein Liene edelleen, "mutta jo tällä lyhyellä matkalla olen myrskyn kourissa ehtinyt kylliksi tuntea nykyisen ilman katkeruutta.
"Että kokonaan ette tuomitsisi minua, kerron pakoni syynkin. Ehkäpä se olisi opiksi Anna Maijalle, että hänen lapsistaan ei tulisi minun kaltaisiani."
Anna Maija varustautui uhoitellen ottamaan vastaan opetusta.
"Muistatte kaiketi vielä postijutun, johon olin sekautunut, vaikka asia raukesi, kun ei ollut riittävää, todistusta. Minä se kuitenkin olin syyllinen rahain häviämiseen kirjeistä."
"Eihän vain liene juuri niitä rahoja tänne minulle lähettänyt!" virkkoi Anna Maija hämmästyksissään, siten tunnustaen asian, jota oli tähän asti niin tarkkaan salannut kaikilta.
"Lähettikö hän sinulle rahaa!" sanoi isäntä vapisevalla äänellä. "Oh, nyt alan arvata, mistä Janne silloin sai puotivelan maksuun, vieläpä antoi minullekin. Voi minua onnetonta! voi Mikko raukkaa!"
"Mikä raukka hän on; sano varas, niin osuu paremmin paikalleen!" lausui juhlallisesti emäntä.
"Älä tuomitse, että sinua ei tuomittaisi! — Luehan edelleen, Liena!"
"Mutta ainoa todistus minua vastaan", kirjoitti Mikko, "olisi ollut eräs vanha sinetti, jolla kauppiaan kirjeet lukitsin jälleen kiini; vaan se makasi salassa järven pohjassa. Tutkinnon päätyttyä määräsi oikeus nuo kirjekuoret pantavaksi seurahuoneen ravintohuoneesen lasikaappiin ja alle kehoituksen kelle hyvänsä niiden tuntijalle ilmoittamaan viskaalille.
"Nyt viime toukokuussa kuulin saman pojan, jolta sen sinetin ennen kansakoulussa sain, tulevan meidän kaupunkiimme puotikirjain hoitajaksi toiselle kauppiaalle. Hän ihan varmaan nyt jo onkin tuntenut sinetit, jos vain on sattunut käymään niitä katsomassa. Minun ei sopinut jäädä sitä odottamaan.
"Ajattelin jo hukuttautua ennen hänen tuloansa. Vaan isäntäni juuri siihen aikaan hankki minulle passin ja lähetti Pietariin tavaran ostoon sekä varusti mukaani 3,000 markkaa, jotka minun olisi pitänyt vaihtaa Pietarissa Venäjän rahaksi.
"Kun nyt tämän tiedätte, ette varmaan suuresti kummastelle, että pankista en markoista ottanutkaan Venäjän, vaan Englannin rahaa, ettekä sitäkään, että nyt olen täällä ja tänä iltana jo matkalla vieläkin etemmäksi.
"Mutta sen sijaan hyvinkin ehkä kummastelette, mikä minut pani varastamaan. Anna Maija kertokoon syyn tähän varkauteeni, jota nyt pakenen. Vaan se ei olekaan ainoa. Kipinästä tuli syttyy. Kotoa minä sain näpistelemisen ja salailemisen ensi alun äidin ja Anna Maijan esimerkistä, ja olen sitä sitte koko kouluaikani vähitellen näin pitkälle jatkanut."
Emäntä kalpeni ja Anna Maija alkoi äänensä nyyhkiä.
"Antakoon äiti minulle anteeksi tämän syytöksen, niin kuin minäkin hänelle annan anteeksi.
"Katkerasti kadun tekojani ja sydämmestäni soisin, että Jussi-veli säilyisi joutumasta niille teille, joilla minä nyt olen.
"Kahden vaiheella olen ollut, palaanko nyt heti saamaan rangaistustani vai menenkö edelleen. Tuntoni olisi rauhallisempi lähtemään takaisin, vaan eihän tuo rangaistus tuonempanakaan minulta karkaa.
"Jos Jumala, jota tuskin rohkenen Isäksi sanoa, vaan jonka armoon kuitenkin tästä hetkestä tahdon luottaa, jos Hän antaa minulle ansaitsematonta menestystä Amerikassa, suoritan rehellisesti takaisin kaksinkertaisesti joka pennin, mikäli varastelemisiani muistan.
"Älkää minua liian ankarasti tuomitko. Kun Amerikkaan päästyäni ja sieltä jonkin työpaikan löydettyäni kirjoitan osoitteeni, tottahan silloin ilmoitatte, miten siellä kotona jaksatte ja voitteko antaa anteeksi surevalle Mikolle, jolla nyt on varkaan ja kirjevarkaan nimi."
Pitkään aikaan ei kukaan kyennyt mitään virkkamaan. Isännän leuat vapisivat; emäntä istui kalpeana, kuin kuolema olisi kylmin kourin häneen kosketellut, mutta itkemättä; Anna Maija ulisi. Ainoastaan Matti ja Liena näyttivät olevan rauhallisemmat, vaikka kyyneliä heidänkin silmistänsä valui. Ei kukaan ehtinyt ajattelemaan toisensa tilaa eikä tunteita.
"Äiti, mikä sinulla on?" keskeytti Jussi hätäisellä äänellä kolkkoa äänettömyyttä, kun huomasi äitinsä katseen.
Isäntä arvasi Mikon syytöksen sattuneen liian syvälle. Astuen vaimonsa luo ja ottaen häntä kädestä sanoi hän leppeästi:
"Antoihan Mikko sinulle anteeksi ja Isällä tuolla ylhäällä on paljo anteeksi antamasta, jos vain sen uskolla ja luottamuksella omistat."
Silloin emännältä ensin tunkeutui rinnasta syvä huokaus ja sitte alkoivat kyyneleet jokenaan juosta. Hän oli aivan nääntyä itkuunsa.
Omin voimin hän ei jaksanut nousta. Isku oli kuitenkin tullut liian yht'äkkiä ja tehnyt liian syvän haavan. Hän sairastui vuoteen omaksi.
Juhannus unhottui Vaaran asujamilta
Huomenna kirkkoon lähtiessä seisoi Matilta viistoon jäänyt koivu vielä kallellaan. Isäntä sen käänsi pystyyn ja painoi saappaansa kantapäällä maata ympärille lujempaan.
Isäntä ja Matti ne vain kirkkoon läksivätkin astumalla. Liena ja Anna
Maija sekä Jussi jäivät kotiin lapsia ja sairasta hoitelemaan.
Jumalanpalveluksen jälkeen astui pappi, kun lähtövirsi oli veisattu, uudelleen saarnatuoliin kuulutuksia lukemaan, koska juhannus silloin sattui olemaan sunnuntaipäivänä.
Ensimmäiseksi luki hän erään, jossa kaikkia kehoitettiin ottamaan kiinni ja vangitsemaan olinpaikaltaan poistunutta Mikko Vaaralaa, joka oli epäluulon alainen suljettujen kirjeiden avaamisesta ja niistä rahain ottamisesta sekä sitä paitsi 3,000 markan viemisestä kanssansa.
Tämä oli Vaaran isännälle melkein pahempi isku kuin eilinen kirje. Ilman Matin apua hän tuskin olisi jaksanut paeta pois häntä tähysteleväin ihmisten edestä. Pääsivät he sentään metsäpolulle ja sitä myöten kotiinsa, tapaamatta säälimättömiä katselijoita.
Jo samana iltana saapui nimismies tiedustelemaan Vaarasta, oliko siellä Mikon olinpaikka tiettynä. Isäntä näytti hänelle Mikon kirjeen. Siihen tyytyen poistui kruunun palvelija ja lähetti saamistansa tiedoista kertomuksen asianomaiseen paikkaan.
Muutamien päivien, ehkä viikkokauden kuluttua saapui Jannelta työpaikalta kirje, jossa hän kutsui perhettänsä pois "varkaiden pesästä". Anna Maija totteli, mutta selitteli kotiväelle Jannen vain ikävän tähden tahtovan perhettä luokseen. Niinpä vaaralaiset eivät lähtöä estelleetkään, mutta eivät myöskään aavistaneet lähtijäin sille tiellensä jäävän. Janne näet syksyllä asettui kaupunkiin, kuten Vaaran isäntä alun pitäin oli tahtonut.
Mikon kohtalo ei ollut vaikuttamatta Anna Maijaan; hänestä tuli toimellinen nikkarin matami, johon osaltansa vaikutti myöskin ero isänkodista, sillä eihän kaupungissa enää ollut niin suurta kiusaustakaan tuohon salailemispaheesen.
Kauan sairasti Vaaran emäntä, mutta viimein noustessaan tautivuoteelta olikin hän terve sekä ruumiiltaan että sielultaan, ja sielun parattuapa vasta ruumis olikin ruvennut paranemaan.
Hän niin häpesi entistä käytöstänsä, että pitkään aikaan ei sietänyt salailemisesta puhuttavankaan, ja ryhtyi varsinkin Jussia totuttamaan suoravaisuuteen ja totuuteen, joka hänelle onnistuikin, kun näet Jussi oli tähän asti enimmiten pysynyt Lienan seurassa ja sieltä päin saanut monta hyvää neuvoa ja nuhdetta.
Anna Maijan jouduttua pois kotoa johtui emännälle taas mieleen sisar Mari, joka oli pysynyt unhotuksissa kauan aikaa. Kun hän viime aikoina oli kokonaan lakannut käymästä Vaarassa, lähetti emäntä jo sairaana ollessaan Lienan häntä noutamaan. Siitä pitäin taas Mari kävi usein eikä koskaan lähtenyt tyhjin käsin, vaan ei kuitenkaan saanut mitään enää salaa eikä milloinkaan viimeistä leipää. No, eipä Liena laskenutkaan leipävarastoa niin vähäksi hupenemaan.
Jussin ei ollut mieli tehnyt kouluun, vaan ahkera hän kuitenkin oli lukemaan, ja Liena opetti hänelle, mitä itse taisi. Olipa jo muutama vuosi Vaarassa pidetty sanomalehtiäkin ja niistä Jussi aina ensinnä muista otti selon sekä iltapuhteina kertoeli muulle kotiväelle.
Mikko aikaa myöten suoritti kaikki varastamansa rahat runsaine korkoineen takaisin. Mutta se hänen toivonsa, että hän vielä kerran pääsisi takaisin Suomeen, ei näyttänyt toteutuvan, sillä eipä häntä kuulunut, vaikka hän viime rahakirjettä lähettäessään oli sanonut noin puolen vuoden kuluttua itsekin tulevansa. Vaan siitä kului kaksikin vuotta, eikä mitään tietoa tullut, mikä oli hänellä viipymisen syynä.
Eräänä iltana sitte Jussi, käytyänsä päivällä noutamassa sanomalehdet postikonttorista, luki niistä muun muassa:
"Englannin rannalta on merestä äskettäin löydetty pullo, jonka sisällä ollut, erään raskaslastisen laivan kapteenin jo vuosi sitte tekemä kirjoitus ilmoittaa laivan ruvenneen vuotamaan ja vajonneen kaikkine väestöineen ja matkustajineen, jotka on lueteltu ja joiden joukossa on myöskin ollut eräs monta vuotta Amerikassa oleskellut suomalainen Mikko Vaarala."
Vaaran isännälle herahti kyynel silmään. Kadonneen pojan näkemisen toivo siis oli todella kadonnut.
Toinnuttuaan surun ensi tuskasta virkkoi hän äänellä, jonka soinnusta kuului vakavuutta:
"Ihmeelliset ovat Herran tiet! Sen koston Hän siis oli Mikolle valmistanut. Levätköön hän rauhassa syvässä haudassaan!"
"Niin ihmeelliset ovat tosiaankin Herran tiet!" myönsi emäntäkin, jolle Mikon lankeemus oli tullut nousemiseksi. Ja saman tunnustivat kaikki muutkin.