I.
MATKALLE LÄHTÖ JA ENSIMMÄISET OTUKSET.
Tuolla lännessä auringonlaskun puolella, kaukana Luoteisen territorion aavojen ruohoaavikoitten, lukemattomien järvien ja jokien takana on maa, jota eivät maantieteilijät vielä meidänkään päivinämme täydellisesti tunne.
Tämä alue, joka useampiin karttoihin on merkitty tuntemattomaksi, on mustajalkojen omaisuutta. Nämä intiaanit ovat hurjia ja vaarallisia ihmisiä, jotka ovat tähän asti säilyttäneet itsenäisyytensä osaksi maansa luoksepääsemättömyyden takia, osaksi koska he ovat kieltäytyneet nauttimasta valkoisten "tulivettä". Tätä suunnatonta ja autiota territoriota rajoittavat lännessä Kalliovuorten jättimäiset selänteet, joiden ikuisen lumen peittämät korkeat huiput kohoavat pilviin. Niiden kallioiset rinteet kasvavat metsää, jossa karhut, pantterit, sudet, vuoristolampaat eli "suursarvet" ja useat muut turkiseläimet asustavat.
Etelässä ulottuu tämä mustajalkojen maa Missouriin ja pohjoisessa yliseen Saskatchewaniin, ja idässä ovat nämä villit tunkeutuneet ajaessaan takaa hirviä ja puhveleita aina 105°:lle asti.
Hudson Bay Company'n karaistuneet asiamiehet ovat perustaneet kauppa-asemia tämän aution seudun laitaosiin ja antavat intiaaneille heidän linnakkeihin tuomistaan villien eläinten nahoista maksuksi ruutia, lyijyä, huopia, pyssyjä ja kaikenlaisia muita villien tarvitsemia tavaroita. Juuri tällaisessa hirsimajassa eli linnakkeessa alkaa tämäkin kertomuksemme.
Kevät oli jo sulattanut jääkahleet, joihin talvi oli seudun kytkenyt. Miljoonat suloisesti tuoksuvat kukat olivat kirjailleet metsät ja aavikot, mehiläiset surisivat sinne tänne ja ilma kajahteli sirkkojen ja tuhansien lintujen äänistä. Villien hanhien kiilanmuotoiset parvet kiisivät jo pilvissä niiden palatessa eteläisiltä aavikoilta ja Meksikon lahden rannoilla olevien valtioitten suurilta soilta, joilla ne olivat viettäneet talvensa, pohjoisen napapiirin tuolla puolella oleviin pesimispaikkoihinsa. Kaikki merkit puhuivat kesän palaamisesta.
Vastapäätä Finlay House'ia, joksi tätä Hudson Bay Company'n kauppapaikkaa sanottiin, Saskatchewan'in aavalla ulapalla ponnistelee vastavirtaa muudan tuohesta rakennettu kanootti, joka hetkinen sitten oli nopeasti poistunut linnakkeen pienestä satamalahdelmasta. Melojina toimii pari nuorukaista, jotka nähtävästi ovat vielä kahdennenkymmenennen ikävuotensa aurinkoisella puolella, toinen keulassa ja toinen perässä. Kolmas, joka selvästi on muutamia vuosia vanhempi, istuu veneen keskellä nojautuen huopiin ja puhvelinkarvaviittoihin.
Katselkaamme näitä matkustajia hieman tarkemmasti. Kiinnittäkäämme ensin huomiomme tuohon veneen keskellä istuvaan, koska hän nähtävästi on vanhin. Hän on noin kolmekolmattavuotias, mutta monet hurjat taistelut villieläinten ja intiaanein kanssa ovat muuttaneet hänen kasvojensa ilmeen niin vakavaksi ja päättäväiseksi, että hän näyttää hieman vanhemmalta. Hänen silmäinsä nurkat ovat ryppyiset ja hänen katseensa on luja ja terävä, aivan erilainen kuin alituisesti kylissä asuvien. Tämä ilme on juuri ominainen näiden villien seutujen vuoristoasukkaille ja metsästäjille. Tämä ilmeen omituisuus näyttäytyy myös hänen toveriensa kasvoilla, vaikkakin vähemmässä määrin. Hänen kasvonsa ovat muuten hauskannäköiset ja rehelliset, ja alituinen hyväntuulisuus piilee hänen suupielissään, huolimatta siitä, että hänen huulensa ovat ohuet ja leuka luiseva. Hänen hiuksensa, sen verran kuin ne nyt näkyvät hänen ketunnahkaisen lakkinsa alta, ovat niin tummat, että ne näyttävät melkein mustilta, ja hyvin lyhyeksi leikatut, sillä koska tämä nuori metsästäjämme nyt on matkalla seutuihin, joissa ei partureita vielä ole olemassakaan, ellemme ota lukuun päänahannylkijäintiaaneja, oli hän jo siltä varalta leikkauttanut tukkansa niin lyhyeksi kuin suinkin ennen linnakkeesta poistumistaan. Hänen pukunsa on tuo tavallinen turkistenpyytäjäin, mutta ollen vielä aivan uusi, oli se hyvin siisti ja puhdas kaikista tahroista, joilla metsästäjän elämä hieman myöhemmin tulee sen koristamaan. Hänen vieressään on hänen luodikkonsa, neljätoista kertaa laukeava winchester-kivääri, jollainen ase on korvaamaton näissä villeissä seuduissa ja jolla nuori metsästäjämme voi osua "luumunsydämeen" yhtä hyvin kuin joku toinenkin erämies.
Hänen toverinsa ovat samoin asestetut ja varustetut, Toinen heistä on tumma-, toinen vaaleaihoinen, molemmat ovat kaunisvartaloisia ja selvästi sellaisia, että he hyvin sopivat tehtäväänsä. Kaikkien kolmen vyötäröillä olevasta leveästä vyöstä riippuu sievä patruunatasku. Vanhimman on tehty kanadalaisen saukon nahasta ja koristettu villisorsan pää- ja niskahöyhenillä. Hänen toveriensa taskut on taasen tehty alligaattorin nahasta ja kaunistettu piikkisian kiiltävillä kynsillä. Jokaisen vyöhön on sitäpaitsi pistetty kuudesti laukeava colt-revolveri ja toiselle kyljelle vastapainoksi leveä ja hienoteräinen metsästyspuukko, jota myöskin säilytettiin alligaattorin nahasta tehdyssä tupessa. Selkäpuolella on jokaisella pieni ja kauniisti kirkastettu teräskirves, jonka koristeltu pähkinäpuinen varsi näkyy vyön alta. Jaloissaan on heillä savustetusta ja pehmitetystä hirvennahasta valmistetut housut, joiden ompeleet on koristeltu samasta nahasta leikatuilla liuskoilla ja eräällä toisella tummemmalla aineella, joka näyttää aivan ihmishiuksilta. Niin, nämä kolme ystäväämme ovat todellakin reippaita poikia. Heidän vapaat ja tutkivat katseensa näkevät kaikki edessä, sivuilla ja takana olevat esineet tarkastellessaan, onko vihollinen tahi riistaa näkyvissä, kun heidän keveä veneensä, jota jäntevät käsivarret kuljettavat, nousee vastavirtaa Veden kohistessa vaahtona kokassa ja kuohujen uhatessa vyöryä matalain partaitten yli. Kanadan ranskalaisia he ovat ja serkkuja. Vanhinta sanotaan Calumetin Pierreksi erään seikkailun johdosta, johon hän kerran joutui samannimisessä linnakkeessa. Vaikka hänen toverinsa ovatkin vielä niin nuoret, tunnetaan heidät kumminkin hyvin noissa seuduissa, enkä epäile ollenkaan, etteivät nimet Gaultier l'Aigle ja Henri Labiche ole tutut useimmille turkismetsästäjille.
Olen jo ennen maininnut, että vene kulki vastavirtaa. Nuoret metsästäjät ovat juuri aloittaneet niin pitkän ja vaarallisen matkan, etteivät kaupunkien eivätkä muiden sivistyskeskuksien asukkaat voi sen laatua juuri ymmärtääkään. Heidän päämääränään ovat Bull Pound joen kaukaisten lähteitten ympäristöt, jonne he aikovat pystyttää telttansa ja metsästellä Kalliovuorten asumattomista solista lähtevillä joilla.
Mutta vaikka heidän matkansa onkin vaarallinen ja vaikea, ovat he silti hyvin iloiset ja heidän keveän veneensä liukuessa eteenpäin vastaavat rannat Kanadan venemiesten lauluun:
"Virta juoksee nopeasti, veljet työnnelkää,
kosket kuohuu huikeasti, jo ilta hämärtää!"
Kun pimeän tuloon oli enää vain tunti jäljellä, huudahti Pierre tovereilleen:
"Kuulkaahan, pojat, mielestäni pitäisi meidän jo leiriytyä! Olemme meloskelleet kovanlaisesti koko päivän ja tuossa rannalla on juuri sopiva yöpaikka, jossa on vettä ja puita aivan lähellä. Ja onpa siellä ruohoakin", lisäsi hän nauraen, "mutta luullakseni ei hevosemme kaipaa sellaista, vaikka sen vatsa tyhjeneekin sitten kuin olemme nousseet maihin tavaroinemme."
Gaultier ja Henri nauroivat iloisesti ohjattuaan veneen rantaan ja pitäessään kiinni oksista sillä aikaa kuin Pierre nousi maihin ja auttoi tovereitaan nostamaan tavarat rannalle. Sitten kuin se oli tehty, vedettiin vene varovaisesti törmälle ja käännettiin kumoon kuivamaan. Tällainen varovaisuustoimenpide säilyttää tuohen hyvässä kunnossa sekä tekee seuraavan aamupäivän matkan paljon helpommaksi, koska vene, ollen kuiva, on paljon kevyempi ja siis helpompi soutaa.
"Nyt, pojat", lisäsi Pierre, jota toiset olivat tottuneet kunnioittamaan matkueen johtajana, "tarttukaahan kirveihinne! Tuolla rannalla on kymmenkunta männynkäkkärää; hakatkaa ne haloiksi. Minä sytytän sillä aikaa tulen ja kaivan ruokatarpeet esiin."
Heti alkoikin kuulua hauskasti kajahtelevaa hakkuuta ja kaatuvien puiden rysähtelyä, ja vähän ajan kuluttua tulivat Henri ja Gaultier nuotiolle kantaen suuria taakkoja kuivia halkoja ja risuja, jotka nopeasti syttyivät ja räiskähtelivät kiemurtelevin liekein punertaen ympäröivän metsän ja karkoittaen pimeyden, joka oli jo alkanut lähestyä sen pimeistä lehdoista.
Niin pian kuin tuli alkoi palaa tasaisemmin, rupesi kekäleille asetettu kenttäkattila kiehumaan levittäen ympärilleen maukasta kahvin tuoksua, ja muutamat riistan kyljykset, jotka he olivat ottaneet mukaansa linnoituksesta, alkoivat Gaultierin niitä käsitellessä näyttää hyvin herkullisilta. Gaultier olikin todellisuudessa matkueen kokki, ja hän oli saavuttanut ammatissaan sellaisen taitavuuden muuttaa vastenmielisimmänkin näköiset ruokatarpeet niin maukkaiksi paisteiksi, viilokeiksi ja muhennoksiksi, että ne olisivat kutkuttaneet vaativimmankin herkuttelijan hienostunutta makua.
Tuon vanhan sananlaskun: "Huulten ja astian välillä on monta mutkaa", totuus ei ole milloinkaan kirjaimellisemmin toteutunut kuin nyt näihin nuoriin metsästäjiimme nähden, jotka ovat juuri rupeamaisillaan syömään illallistaan virkistyäkseen päivän työn jälkeen.
Henri oli juuri kaatamaisillaan höyryävää kahvia pieneen tinatuoppiin, kun Pierre kiinnitti hänen huomionsa muualle huudahduksellaan: "Hei, pojat, katsokaahan tuonne!" viitaten samalla joelle. "Hirvi on syöksynyt jokeen ja sen uinnista päättäen ei sen laita ole oikein."
Kaikki kolme kiinnittivät nyt huomionsa jokeen, jossa noin viidenkymmenen metrin päässä heidän nuotiostaan he selvästi näkivät komean hirven pään sarvineen sen uidessa vinoon joen yli melkein suoraan heidän leiriään kohti. Oli selvä, ettei se vielä ollut nähnyt tulta eikä poikia, jotka tarttuivat nopeasti pyssyihinsä aikoen ampua hirven sen maihin noustessa vapauttaakseen sen vaivasta tulla leirille asti. Mutta päästyään noin neljänkymmenen metrin päähän rannasta kohottautui eläin äänekkäästi puhisten koholle vedestä näyttäen hämmästyneille katsojille erään toisen eläimen, joka makasi sen niskalla ja oli selvästi upottanut hampaansa syvälle hirven kaulaan. Nuoret metsästäjät katsoivat kysyvästi toisiinsa ja tuijottivat sitten jälleen joelle, jossa ei näkynyt enää jälkeäkään kummastakaan eläimestä. Turhaan katsoivat he nopeasti pimenevälle virralle, sillä ei mitään, joka olisi ilmaissut eläinten katoamisen syyn, ilmestynyt näkyviin. Senvuoksi kääntyivätkin he päättäväisesti palatakseen nuotiolle, kun Pierre nopeasti, käskettyään heitä viittauksella pysymään hiljaa, polvistui painaen korvansa maahan ja kuunnellen tarkkaavaisesti. Sanomatta sanaakaan tunkeutui hän sitten äänettömästi pensaikkoon, kulkien vinoon sen läpi rannalle. Hänen toverinsa katsoivat äänettömästi hänen jälkeensä muuttamatta ollenkaan asentoaan. Äkkiä kuului sitten pyssyn paukahdus, jota seurasi jonkun eläimen vihainen murina, sitten toinen paukahdus ja Pierren iloinen huudahdus: "Tulkaahan tänne, pojat, katsomaan tuon äskeisen salaisuuden selittäjää!"
Tunkeuduttuaan nopeasti pensaikon läpi toverinsa luo näkivät he hänen seisovan muutaman maassa olevan eläimen ruumiin vieressä, jonka paksu ja pyöreä selkä, tumma turkki ja julmat leuat ilmaisivat, että kuollut eläin oli tuo peloittava ahma.
"Tämä oli juuri sen tapaista", sanoi Pierre. "Tuo kavala peto hyökkäsi hirven niskaan joltakin oksalta juuri kun hirvi astui veteen, jolloin tuo pelästynyt eläinraukka läksi uimaan se niskassaan joen yli. Luultavasti puri peto sen kaulavaltimon poikki, ja uidessaan joen yli vuoti sen veri kuiviin. Nyletään se nyt kumminkin, pojat, sillä onhan sen talja melko arvokas."
Noiden kolmen metsästäjän terävät veitset riistivät pian ahmalta sen tuuheakarvaisen turkin ja kantaen tätä voitonmerkkiään palasivat he kerran vielä nuotiolleen. Siellä he huomasivat, että kyljykset olivat palaneet aivan karreksi ja kahvikattila niin kallistunut, että puolet sen sisällöstä oli valunut maahan. Senvuoksi muodostuikin heidän illallisensa hyvin köykäiseksi, ja väsyneinä ja nälkäisinä kietoutuivat he huopiinsa, ja lisättyään puita nuotioon ojentautuivat he pitkäkseen sen vierelle jalat tuleen päin ja vaipuivat pian raskaaseen uneen.