II.
METSÄELÄMÄÄ, ELÄINOPPIA JA ENSIMMÄINEN INTIAANI.
Kaukaisen lännen metsien ja aavikoiden asukkaat nukkuvat kevyesti. Hermot, joita alituinen vaaran pelko jännittää, eivät milloinkaan hölly eivätkä salli metsästäjän vaipua tuohon raskaaseen uneen, johon asutuskeskusten rauhallinen elämä suo väsyneelle kauppiaalle tahi matkustajalle tilaisuuden.
Nukkuva metsästäjä ei kuule ollenkaan metsän tavallisia ääniä, mutta jos risukaan rasahtaa hänen punanahkaisen vihollisensa jalan alla tahi jos ei jonkun metsäeläimen äänen matkiminen oikein onnistu, hypähtää unissaankin varuillaan oleva metsästäjä heti johonkin piilopaikkaan ladattu luodikkonsa kädessään, vahtien sieltä terävin silmin ja korvin vihollista, joka siten usein joutuu väijyttäväksi ja lähetetyksi autuaille metsästysmailleen aivoihin osuneella luodikon kuulalla.
Näin kevyesti, mutta silti hyvin virkistävästi nukkuivat nämäkin nuoret metsästäjämme. Päivän ensimmäinen sarastus näki heidät jo hereillä. Pierre oli lähtenyt jo noin tunti sitten metsälle palaamatta vielä, Henri on jo tuonut joesta vettä kenttäkattilalla ja Gaultier kohentelee tulta, jonka ääressä he ovat istuskelleet, sillä aamu on kylmänlainen. Lämmitellessään siinä odottelevat he samalla kattilan kiehumista, sillä ellei Pierre onnistu saamaan mitään metsästä, on heidän pakko tyytyä sen sisältöön: kahviin, johon on sekoitettu keksiä, aamiaisekseen.
"Tuo oli Pierren luodikon ääni!" huudahti Henri. "Toivon hänen saava jotakin parempaa kuin nämä keksit. Nyt paukahti se jälleen", lisäsi hän, kun kolme nopeasti peräkkäin kajahtavaa laukausta kantautui heidän korviinsa. "Toivoakseni ei hän ole kohdannut intiaaneja; luullakseni olemme vielä liian lähellä linnoitusta tarvitaksemme pelätä sellaista."
Sillä aikaa kuin toverukset keskustelivat hieman huolissaan tästä asiasta, käveli Pierre hitaasti leiriä kohti pyssyineen, jonka piipun hihnasta riippui nippu lintuja.
Kun nälkiintyneet toverit huomasivat arokanat, huudahtivat he heti äänekkäästi riemusta. Ne höyhennettiin siekailematta ja sitten kuin niiden sisälmykset oli poistettu, kiinnitettiin ne tulen viereen maahan neljänkymmenenviiden asteen kulmassa nojautuviin keppeihin. Niiden paistuessa kertokaamme Pierren omin sanoin hänen aamullisesta seikkailustaan:
"Poistuttuani luotanne loittonin joesta metsän halki eräälle suolle, josta rupesin hakemaan jälkiä. Sellaisia en löytänyt lukuunottamatta muutamia hirven jälkiä, joita arvelin jo parin viikon vanhoiksi. Kirosin huonoa onneani, koska tiesin teidän olevan nälissänne eilisen paaston jälkeen. Jatkoin kuitenkin matkaani muutamalle setrejä ja vaivaiskoivuja kasvavalle harjulle. Sieltä löysin heti tuoreet jäljet, sillä muutamat äsken pureskellut oksat olivat vielä märät.
"Tuuli oli hyvältä puolelta puhaltaen vinhasti suoraan kasvoihin. Siinä paikassa oli viidakko kumminkin hyvin harvaa ja harju niin kallioista, ettei maata juuri näkynytkään. Sadan metrin päässä oli kumminkin eräs hyvin korkea lohkare, jolle rupesin hiipimään ajatellen, että päästyäni sen laelle näen eläimen, jos se nyt vain enää on läheisyydessä.
"Juuri kun olin päässyt laelle, näin sen syöskentelevän erään toisen harjun rinteellä noin neljännespenikulman päässä minusta. Laskeuduin nopeasti kiveltä ja laaksossa kasvavan kuusikon suojassa pääsinkin siitä noin sadan metrin päähän; mutta se oli niin pahasti sivuttain minuun, että sitä oli hyvin vaikea ampua.
"Olin kahden vaiheilla, ampuako vaiko ei, kun se käänsi päätään pureksiakseen erään sen vieressä kasvavan pienen pensaan ylimmäisiä lehviä, suoden siten minulle tilaisuuden, jota heti käytin hyväkseni. Se kaatui laukauksesta, mutta nousi heti jälleen syöksyen pois harjun yli toinen sarvi vain jäljellä päässään. Olin tähdännyt hieman liian ylös ja luoti katkaisi sen toisen sarven noin kolmen tuuman päästä sen juuresta.
"Tämän pettymyksen jälkeen aloin palailla jokea kohti ja hetken kuluttua kuului arokanojen kotkotusta eräästä pienestä metsiköstä. Läksin kulkemaan ääntä kohti, mutta en näyttänyt pääsevän ollenkaan lähemmäksi, sillä kuta kauemmaksi kuljin, sitä kauemmaksi tuntui äänikin etäytyvän. Tietysti tiesin noiden lintujen luonteen ja niiden kotkotuksen merkityksen, minkä vuoksi pysähdyinkin odottamaan.
"Äkkiä näin edessäni olevien puiden lomitse jotakin välähtelevän. 'Tuolla ne nyt ovat!', sanoin itsekseni ja todellakin, kun saavuin metsän reunaan, näin niiden omituisesti leikkivän muutamalla pienellä aukeamalla. Kaikkiaan oli niitä noin tusinan verran, mutta ainoastaan kymmenen juoksi toistensa jäljessä ympyrässä kuin hullut. Ympäri ja ympäri siinä vain mentiin niin kauan, että luulin niiden pyörtyvän.
"Pari lintua oli hieman syrjempänä ja huomasin niiden olevan kukkoja. Ensin alkoi toinen ja sitten toinen levitellä siipiään ja pyrstöään syöksyäkseen toverinsa kimppuun niiden omituisten lisäkkeiden pullottaessa appelsiinien tavoin niskan kummallakin puolella. Kun otetaan huomioon lintujen koko, oli niiden synnyttämä melu ihmeellinen. Nopeasti syöksyivät ne sitten toistensa kimppuun nokin ja kynsin. Ne kiersivät koko aukeaman höyhenten lennellessä ympäriinsä, kun ne repivät ja pistelivät toisiaan. Muut linnut lopettivat tanssinsa alkaen juosta niiden jäljessä ojennetuin kauloin ja aivan sen näköisinä kuin ne aikoisivat yhtyä taisteluun.
"Silloin satuin muistamaan, että tehän odotatte ruokaa, joten tähtäsin erästä suurta kukkoa, joka näytti olevan jonkunlainen johtaja, niskaan, ja luodin vaikutuksesta lensi sen pää kymmenen metrin päähän ruumiista.
"Muut lensivät läheisiin puihin, ja tähdäten aina alimmaista, onnistuin pudottamaan vielä kolme, ennenkuin ne läksivät lentoon kadoten näkyvistäni metsään. Nuo molemmat tappelijat olivat kumminkin vielä niin kiintyneet kamppailuun, että onnistuin tappamaan ne vain lyömällä ne kuoliaiksi puukalikalla. Koska en huomannut siellä mitään enää ja alkoi tulla jo myöhäinenkin, suuntasin kulkuni, leiriämme kohti ja — tässä minä nyt olen."
Siten loppuivat Pierren aamuseikkailut. Kun linnut jo olivat paistuneet ja kahvi kiehunut, saivat nuoret metsästäjämme ruveta aterioimaan paljon herkullisempaa aamiaista kuin he edeltäpäin olivat voineet aavistaakaan. Heidän keskustellessaan ja hyvällä ruokahalulla aterioidessaan luokaamme silmäys näiden mielenkiintoisten lintujen elintapoihin.
Arokana on Meksikonlahdesta kauas brittiläiseen Amerikkaan ulottuvien ruohoaavikoiden synnynnäinen asukas. Siellä niitä on uskomattomia määriä, ja uusien asutusten omistajat ampuvat niitä tuhansittain. Aavikoiden poikki johtavat karavaanitiet ovat niiden suosituimpia olinpaikkoja, koska ne löytävät siellä hevosten ulostuksista paljon sulamattomia jyviä.
Tällä komealla linnulla on vain vähän vertaisia Amerikan höyhenriistan joukossa, sillä sen siipien väli vaihtelee kahdeksastatoista seitsemäänkolmatta tuumaan. Sillä on lyhyt, kyömy ja vahva nokka, jonka yläosa on leveämpi ja melkoisesti pitempikin kuin alaosa. Jalat ovat höyheniset ja varpaitten yläpuolta peittävät lukemattomat pienet kilvet. Niiden nokissa ovat vahvat koukussa olevat kynnet, jotka hyvin sopivat ruoan kuopimiseen aroruohon juurilta. On melkein varmaa, että se mieluimmin oleskelee kosteilla seuduilla, etenkin paikoissa, joissa on paljon ruohomättäitä. Sellaisista paikoista on niiden hakeminen harvoin tuloksetonta.
Linnun yleisväri on tummanruskea, mikä hyvin sopiikin aavikon luonnolliseen vivahdukseen. Se voi kumminkin olla vaaleampikin, niin, melkeinpä aivan harmaakin vatsan alta. Pyrstöhöyhenet, lukuunottamatta paria keskimmäistä, ovat kaakaonväriset; keskimmäisissä on kauniita tummanruskeita juovia. Nokan juuresta silmiin ja niistä kauemmaksi niskaan kulkevat mustat ohjakset. Kun lintu levittää siipensä, paljastuvat harmaansinertävät läiskät, joissa olevia höyheniä perhostehtailijat pitävät suuressa arvossa.
Arokana pesii huhtikuussa ja hieman aikaisemminkin eteläisemmässä seuduissa. Siihen aikaan juuri elämöivät ja leikkivät ne tuolla tavoin kuin Pierrekin oli huomannut. Koiras saa tuon äänen aikaan puhaltamalla ilmaa sen niskassa olevien appelsiininväristen lisäkkeiden kautta. Tähän aikaan hajautuvat myös edellisenä syksynä muodostuneet suuret parvet pienempiin noin kaksitoista tahi parikymmentä lintua sisältäviin joukkoihin. Tuo omituinen kuherteleminen tapahtuu aikaisin aamulla, ja metsästäjä, jonka ääni on houkutellut paikalle, näkee jollakin kalliolla, kukkulan laella tahi muulla aukealla paikalla urosten tanssivan ihailevan kanaparven niitä katsellessa. Sellaisissa tilaisuuksissa antautuvat ne niin hurjiin tappeluihin, etteivät ne huomaa mitään, vaikka metsästäjä silloin tuleekin vääntämään niiltä niskat nurin.
Naaras munii tavallisesti noin kymmenen tahi kaksitoista munaa, jotka väriltään paljon muistuttavat tavallisten metsälintujen munia. Lintu rakentaa pesänsä melkein aina jollekin aron paljaalle kummulle tahi harjanteelle, käyttäen rakennusaineiksi aroruohon korsia, lehtiä ja rikkaruohoja. Syyskuun alussa alkavat nuoret linnut olla lentokykyisiä eikä silloin hemmoitelluinkaan herkkusuu voisi moittia niiden makua. Lokakuun keskivaiheilla ovat ne täysikasvuiset ja sellaisina riistaa, jota metsästäjät mielellään ampuvat.
Vasta viime vuosina ovat tämän oivallisen linnun ominaisuudet tulleet tunnetuiksi, ja koska höyry nykyään on lyhentänyt niin paljon välimatkoja ja aikaa, voi yritteliäs amerikkalainen lähettää nyt tätä riistaa laivanlastittain englantilaisille markkinoille, ja senvuoksi tarjotaankin sitä nyt kaupaksi useimmissa "Yhdistetyn kuningaskunnan" suurimmissa kaupungeissa.
Kalliovuorten ja aavikoiden ammattimetsästäjät ampuvat vain silloin tällöin näitä lintuja, sillä ne ovat heidän mielestään "paljasta moskaa". Mutta uudisasutusten läheisyydessä oleskelevat tilapäiset pyydystäjät ja ravintoloiden hankkijat pyydystävät ansoilla ja ampuvat niitä tuhansittain, ja kelpaavatpa ne paistiksi maanviljelijäinkin patoihin paikoissa, joissa ei niitä voida saada kaupaksi. Tämä tahallinen hävitys tekee pian lopun niistä kaikista, ja useissa paikoissa, joissa tätä oivallista lintua ennen esiintyi tuhansittain, on se jo vaikuttanutkin niin, ettei niistä enää löydä pienintä parveakaan.
Toivottavaa olisi, että tämän riistalinnun mieletön ja laiton hävittäminen olisi ainoa sellainen samaan lajiin kuuluva teko Amerikassa. Mutta asia ei ole kumminkaan niin, vaan niin pitkä ja leveä kuin maa on, harjoitetaan siellä järjestelmällistä puhvelien, oravien, taimenien, lohien, kurppien, villien kalkkunain ynnä muiden eläinten sukupuuttoon hävittämistä. Lakeja on kyllä laadittu estämään tätä julmaa teurastamista, mutta monissa piirikunnissa ovat ne pysyneet vain kuolleina kirjaimina. On olemassa kumminkin merkkejä, että ihmiset alkavat tulla järkiinsä, joten voimme olla varmat, että vähitellen aletaan viljellä ja kasvattaa sellaistakin riistaa, joka amerikkalaisten mielettömän välinpitämättömyyden vuoksi on tuhottu melkein sukupuuttoon, suuremmitta vaikeuksitta ja kustannuksitta.
Mutta kertomuksemme on nyt eksynyt hieman liian kauaksi nuorista metsästäjistämme, jotka tyydytettyään ahmivan ruokahalunsa mehevillä arokanoilla ovat nyt aikeissa lähteä jatkamaan matkaansa. Nostettuaan veneen törmältä kantoivat he sen varovaisesti jokeen, jonne Henri ja Gaultier kahlasivat tukemaan sitä. Sitten kuin matkatavarat oli siihen sijoitettu, nousivat nuo kolme nuorukaista siihen sanoen jäähyväiset kodikkaalle nurkalle, jossa he olivat viettäneet yönsä.
He jatkoivat melomistaan muutamia tunteja liukuen nopeasti milloin tämän-, milloin tuonpuoleisen rannan sivua etsien riistaa, sillä Pierren ampumat muutamat linnut eivät riittäneet heille muuksi kuin aamiaiseksi. Senvuoksi oli heidän pakko metsästellä saadakseen ruokaa, sillä heidän linnoituksesta mukaansa ottamat keksit ja leivät olivat jonkunlaista vararavintoa, jota oli vain syötävä silloin, kun ei riistaa ollut saatavissa.
Matkallaan sivuuttivat he monta Saskatchewaniin pohjoisesta päin laskevain sivujokien suuta. Kuta lähemmäksi he pääsivät joen haarautumiskohtaa, sitä metsäisemmiksi muuttuivat sen rannat, kunnes he vihdoin huomasivat kulkevansa solakkapuisten metsien lomitse, jotka peittivät virran kummaltakin rannalta kohoavia kukkuloita.
Kun he juuri olivat sivuuttamaisillaan eräänkin sivujoen suun, huomasi Pierren nopea katse suuren toitottajajoutsenen, joka juuri sillä hetkellä uiskenteli hiljalleen eräässä virran mutkassa. Koska lintu näytti aivan rauhallisesti jatkavan vesikasvien syömistään joessa uiskentelevien puunkappalten seasta, oli selvää, ettei se vielä ollut huomannut venettä.
Vene pysähdytettiin heti ja Pierre tarttui pyssyynsä ampuakseen, kun metsästä kuului luodikon kumea paukahdus, ja joutsen, koetettuaan äänekkäästi pieksäen siivillään kohota lentoon, jäikin kuolleena kellumaan veden pinnalle.
Tapahtuma oli niin nopea ja odottamaton, etteivät nuorukaiset ennättäneet huudahtaakaan hämmästyksestä. Samassa silmänräpäyksessä kajahti joen pohjoiselta rannalta toinen laukaus ja viheltävä luoti leikkasi tukon hiuksia Pierren toiselta ohimolta.
"Nyt pojat, eteläiselle rannalle nopeasti!" huudahti hän. "Intiaanit ovat kimpussamme!" Muutamat hermostuneet vetäisyt meloilla kiidättivät tuon keveän veneen joen pääväylän poikki muutamaan poukamaan, jossa riippuvat pajun- ja koivunoksat piilottivat heidät näkyvistä.
"Pelastuimmepa aivan viime tingassa!" sanoi Pierre näyttäen tovereilleen, miten vähällä oli, ettei tuo näkymätön ampuja ollut osunut häneen. "Luullakseni meidän on parasta odottaa täällä tyynesti, näyttäytyvätkö villit vaiko eivät. Ampujat ovat mustajalkoja, olen siitä melkein varma, vaikka he harvoin kulkevat näin kauas itään."
He odottivat tunnin vahtien kärsivällisesti joen pohjoista rantaa eräästä pensaikossa olevasta aukosta. Muita elollisia olentoja ei ollut näkyvissä kuin muutamia rannalle juomaan laskeutuneita kyyhkysiä. "Katsokaa", sanoi Gaultier, "nuo linnut kuulevat tahi näkevät jotakin, koska ne ovat lakanneet syömästä ja kehottelevat kaulojaan." Juuri silloin läksivätkin linnut lentoon ja matkustajamme huomasivat joen pohjoisrannalla olevien pensasten liikahtavan pari kertaa.
"Nyt, pojat", sanoi Pierre, "on koko asia yhtä yksinkertainen kuin ampuminenkin. Gaultier, jos suostut menettelemään aivan ohjeitteni mukaan, näytän sinulle erään kepposen, joka voi olla hyödyksi sinulle jolloinkin toistekin. Ota tämä mela ja nouse tuonne rannalle, mutta niin hyvin pensasten suojassa, ettei sinua voida huomata. Ripusta sitten takkisi melaan, pistä lakkisi sen päähän ja kohota laitos hitaasti hieman pensaitten yläpuolelle, mutta muistakin olla silloin makuullasi. Paneudu pitkäksesi jonkun rungon taakse ja näytä heille sitten syöttisi. Jos he ampuvat sitä, kaada hitaasti koko hökötys."
Gaultier poistui tyynesti veneestä kadoten äänettömästi pensaikkoon. Pierre asettui pyssyineen sellaiseen asentoon, että hän hyvin voi nähdä vastakkaiselle rannalle kenenkään siellä olevan vakoojan häntä silti näkemättä. Henri sijoittui hänen viereensä myöskin valmiiksi kaiken varalta.
Näitä valmistuksia seurasi kuolemanhiljaisuus, molempain kanootissa olevain metsästäjien levottomasti odotellessa sotajuonen onnistumista.
Äkkiä pöllähti vastakkaisen rannan pensaikosta savua ja sitä seurasivat huuto ja pensaitten äänekäs rasahtelu siltä suunnalta, jonne Gaultier oli piiloutunut. Nuorukaisilla ei ollut aikaa ottaa selvää asiasta, sillä samalla kajahti pohjoisrannalta äänekäs sotahuuto ja pensaikosta ilmestyi sotamaalauksilla koristettu intiaani vetäen lehvien suojassa ollutta kanoottia esille. Sitten hän kiipesi siihen aikoen meloa joen poikki.
"Älähän hermostu, poikaseni!" huudahti Pierre laskien kätensä Henrin olalle. "Tuohon punanahkaan on täältä ainakin kaksisataa viisikymmentä metriä. Annetaan hänen tulla hieman lähemmäksi, sillä meidän ei ole päästettävä häntä pakoon näyttämään tovereilleen jälkiämme."
Kanootti oli jo melkein pääsemäisillään rantaan, kun se, huolimatta intiaanin kovista ponnistuksista, joutui muutamaan pyörteeseen, joka alkoi kuljettaa sitä myötävirtaa. Silloin kohotti Pierre luodikkonsa ja ampui villiä keskelle sen helakanpunaista otsaa. Hän painoi liipasinta niin hitaasti ja vakavasti kuin hän olisi vain ampunut pilkkaan. Laukauksen kajahtaessa hyppäsi intiaani polviltaan seisoalleen kaatuen jokeen, jolloin kanootti kaatui alkaen solua virran mukana. Kerran he olivat näkevinään hurjasti huitovan käden nopeasti syöksyvän virran kuohujen keskeltä, mutta jos niin olikin, oli se vain viimeinen merkki heidän petollisesta vihollisestaan, joka oli ollut vähällä suoda yhdelle heistä saman kohtalon, jonka kova onni oli varannut hänelle itselleen.
Gaultierin kajahtava "Hurraa!" ilmaisi heille nyt hänen olevan turvassa. He läksivät nyt nopeasti hänen luokseen, ja hän kertoi heille seuraavaa:
"Poistuttuani luotanne menin hieman ulommaksi rannasta, sillä en halunnut suurestikaan saada reikää nahkaani, jos suinkin vain voin sen estää. Keksin sellaisen paikan, erään matalan syvänteen, johon voin kätkeytyä näyttääkseni heille syöttini. Ryömin sinne niin äänekkäästi kuin suinkin, kunnes olin luolassani hyvässä turvassa. Silloin järjestin takkini ja lakkini sellaiseen asentoon, että toiselta rannalta katsoen luultaisiin jonkun puikkelehtivan pensaikossa. Juuri silloin kuulin laukauksen ja minun on tunnustettava, että intiaanit ampuvat tarkasti. Katsokaahan tätä!" lisäsi hän näyttäen heille juuri sydämen kohdalla takissaan olevaa luodin reikää. "Tuohon hän ampui, juuri oikeaan paikkaan ja aivan epäröimättä."
Heidän vielä keskustellessaan taistelun kulusta sattui Pierre katsahtamaan joelle ja huudahti: "Pojat, intiaanit ovat hankkineet meille päivällisen. Katsokaahan tuonne!"
Ja nuorukaiset huomasivat todellakin, että kuollut joutsen jouduttuaan molempien virtain yhtymäkohdassa olevaan pyörteeseen vieläkin kieppui toisen rannan vieressä. Koska ei muita intiaaneja ilmestynyt näkyviin, päättivät pojat yrittää uhallakin, ja astuttuaan kanoottiin meloivat he joen poikki anastaen linnun, joka oli noin kolmenkymmenen naulan painoinen komea uros. Sitten he nousivat maihin ja saatuaan nuotion palamaan valmistivat he päivällisensä, jonka tarpeessa he jo suuresti olivatkin.
Pierre, joka oli oleskellut pitemmän aikaa kuin kumpikaan toverinsa Luoteisterritoriossa, jonka eräissä osissa muutamiin vuoden aikoihin intiaanit ja turkiskauppiaat syövät melkein vain joutsenia ja muita muuttolintuja, oli sen vuoksi hyvin tutustunut noiden lintujen elämään. Heidän syödessään päivällistä tyydytti hän sentähden tovereinsa uteliaisuuden kertomalla heille Hudsonin lahden territorion eri joutsenlajeista.
"Amerikassa elää", aloitti hän, "kolme joutsenlajia. Ne ovat kaikki suuria, mutta suurin ja raskain on kumminkin 'toitottaja', joka useinkin on kolmenkymmenen naulan painoinen, viidenkolmatta tahi seitsemänkymmenen tuuman pituinen ja siipien väli useinkin kuudetta jalkaa.
"Kuten näette, on tämä saamamme otus valkoinen mustin jaloin ja nokin, ja voidaan se myöskin tuntea sen pään ja niskan kuparille vivahtavasta väristä.
"Pitkänkin matkan päästä voidaan se helposti erottaa toisista lajeista, vannekaulasta ja Bewickin joutsenesta, suuremman kokonsa ja äänensä perusteella. Näiden eri lajien elintavat ovat hyvin samanlaiset. Toitottajat näyttävät kumminkin kokoutuvan suurempiin parviin kuin toiset ja tulevan myöskin aikaisemmin keväällä pesimispaikoilleen.
"On vaikeata määritellä leveysastetta, jonka toisella puolella tätä lintua ei olisi nähty. Muutamat sanovat nähneensä sen pesiä niinkin kaukana etelässä kuin yhdeksännelläkuudetta leveysasteella olevan Lessen Slave-järven eteläisillä rannoilla, mutta luullakseni ovat tuollaiset tapaukset melko harvinaiset. Minä puolestani en ole nähnyt puoltakaan tusinaa pesää yhtä monena vuonna, ja Assiniboinen linnoituksen asiamies kertoi minulle, ettei hän ole nähnyt pariakymmentäkään niinä monina vuosina, jotka hän on oleskellut linnoituksessa. Senvuoksi leviääkin suurin osa sitä kauemmaksi pohjoiseen, napapiirin tuolle puolelle, Bothia Felixin ja Kuningas Wilhelmin maan rajattomille soille. Hyvin luultavaa on, että niitä oleskelee Suuren Kalajoen autioitten rantojen läheisyydessä olevissa järvissäkin, mutta nuo villit seudut sekä niiden eläinmaailma ovat vielä melkein tuntemattomat.
"Toitottaja saapuu tavallisesti niin paljon aikaisemmin pohjolaan kuin nuo toiset lajit, että silloin tavallisesti vielä kaikki lammikot, järvet ja joet ovat jäässä, minkä vuoksi sen on pakko hakea ruokansa suliksi jääneistä paikoista, kuten koskista, putouksista ynnä muista.
"Tuollaisissa tilaisuuksissa tapaavat metsästäjät, joko intiaanit tahi valkoiset, niitä suuria joukkoja. Niin, on todellakin laajoja seutuja, joissa intiaanit elävät lintujen muuttamisaikana melkein vain näillä ja muilla linnuilla, kuten villihanhilla ja sorsilla.
"Intiaanit pyydystävät joutsenia sekä ansoilla että ampumalla. Maalla olevaan pesään asetetaan juoksusilmukka. Linnut tulevat pesään toiselta ja poistuvat siitä sen toiselta puolelta. Silmukka jännitetään sisäänkäytävän puolelle.
"Ansoja jännitetään virtojen matalikoillekin aina jonkin matkan päähän toisistaan, useinkin monia penikulmia laajalle alueelle. Ansat kiinnitetään tavallisesti pohjaan iskettyihin paaluihin.
"Kaikki Amerikan muuttolinnut palailevat hitaasti kylmien ilmojen edellä pysähtyen silloin tällöin syömään ja levähtämään. Senvuoksi ne tavallisesti ovatkin niin täydessä kunnossa, että niitä hyvin kannattaa ampua.
"Toitottajan munat ovat suuremmat kuin noiden toisten lajien. Yksi muna riittää ravinnoksi nälkiintyneelle miehelle, jos hän vain saa hieman leipää ja lihaa sen lisäksi.
"Vyökaulat saapuvat heti toitottajan tultua etelästä. Se on hieman pienempi, tavallisesti noin kuudenkymmenen tuuman pituinen ja enintään parinkymmenen naulan painoinen.
"Kuten nuo toisetkin, eivät nämäkään linnut näytä pitävän suolaisesta vedestä. Ne ovat hyvin harvinaiset meressä, ja kun tiedetään, että ne ainoastaan laskeutuvat sille syödäkseen eivätkä sukeltaakseen, nähdään niitä harvoin kaukana rannasta suuremmissa järvissäkään, koska ne pitävät kareista, joiden luona vesi on matalampaa.
"Luoteisterritorion joet ja järvet, joissa kasvaa tuota niin sanottua 'villiä riisiä', ovat villin joutsenen lempipaikkoja, koska ne mielellään syövät sen terttuja. Sen puutteessa voivat ne kyllä tulla toimeen sammakoilla, madoilla ja pienillä kaloillakin.
"Vaikkakaan joutsenet, koska ne ovat niin raskaat, eivät voi äkkiä kohota vedestä lentoon, kuten muut linnut, saattavat ne kumminkin päästyään vain siivilleen lentää ihmeellisen nopeasti, saavuttaen suotuisissa olosuhteissa sadankin penikulman vauhdin tunnissa. [Tarkoittaa englannin penikulmaa. 100 engl. penikulmaa = noin 161 kilometriä.] Näiden lintujen lentoonlähtö on todellakin niin vaikea, että ne mieluummin, jos sellainen suinkin on mahdollista, pakenevat veden pintaa myöten rapistellen siivillään ja auttaen samalla leveillä räpyläjaloillaan. Jos tuuli on suotuisa, käyttävät ne sitä hyväkseen siten, että levittävät suuret siipensä kuin purjeiksi. Siten voivat ne kulkea melko nopeasti, niin, aivan yhtä joutuisasti kuin kahden miehen meloma kanootti.
"Kun verrataan niiden arvoa muihin lintuihin, on näillä linnuilla vielä arvokas nahkakin, joista Hudson Bay Company maksaa intiaaneille ja metsästäjille viisi tahi kuusi shillinkiä kappaleelta. Toitottajan nahka on kumminkin halutumpaa tavaraa kuin noiden muiden.
"Muutamia vuosia sitten aikaisin keväällä, niin, melkeinpä tähän aikaan, oleskelin Mackenzie-joella. Järvet eivät olleet vielä laskeneet jäätään ja etelästä sinne muuttaneet vesilinnut olivat kokoutuneet koskiin ja putouksiin äärettömin joukoin. Vanhalla luodikollani, minulla ei silloin ollut tätä 'winchesteriä', oli silloin paljon tekemistä, sen saatte uskoa. En tehnyt pariin viikkoon muuta kuin metsästelin joutsenia. Öisin poltin kanootissani tulisoihtuja ja päivisin en joutanut muuta tekemäänkään kuin ampumaan sinne alituisesti saapuvia uusia lintuja.
"Niin, pojat, tuon ajan kuluttua olin ampunut kolmesataa viisikymmentä joutsenta, lukuunottamatta sorsia ja muita lintuja. Vein nahat Resolutionin linnoitukseen ja sain niistä melkein seitsemänyhdeksättä puntaa. Nylkiessäni joutsenia sain työskennellä kovasti, enkä saanut välittää hirmuisesta höyhenten ja veren paljoudesta. Ellei pakkanen olisi lauhtunut, olisin saanut niitä enemmänkin, mutta olihan tuota tuossakin tarpeeksi.
"Tietysti oli noiden lintujen joukossa kaikkia lajeja, mutta pienintä, Bewickin joutsenta, oli kumminkin kaikista vähimmän. En tiedä, miksi ne silloin saapuivat niin aikaisin, sillä tavallisesti tulivat ne viimeksi. Ne kulkevat kauemmaksi pohjoiseen kuin nuo toiset lajit. En ole milloinkaan nähnyt niiden pesiä, mutta muutamat Mackenzien latvoilla asuvat kauppiaat ovat kertoneet minulle, että ne rakentavat noin kuusi tahi seitsemän jalkaa leveän ja pari jalkaa korkean keon, jonka huipulla pesä on. Munat ovat kuulemma tavallisesti vaaleanruskeat siellä täällä esiintyvine tummine pilkkuineen.
"Tavallisesti pesii Bewickin joutsen Tyynen meren rannikolla, johon vyökaulakin usein eksyy. Toitottaja on kumminkin kokonaan näiden metsäseutujen lintu, ja kun kauppiaat ja metsästäjät puhuvat näistä linnuista, tarkoittavat he tavallisesti sitä.
"On silloin tällöin sattunut, että Bewickin joutsenia on nähty ja ammuttu Englannissakin, niin, kuluneeko talveakaan jonkun linnun eksymättä noille saarille.
"Olen varma, pojat, että teidänkin mielestänne on tämä lintu suuri Jumalan lahja näiden erämaiden matkustajille. Ne tarjoavat monta ateriaa nälkäiselle metsästäjälle, jonka niittä olisi pakko mennä syömättä nukkumaan.
"Näissä seuduissa on toisiakin lintuja, jotka ovat melkein joutsenten vertaiset, kuten tuo suuri Kanadan hanhi ja muut sen sukuiset, jotka täyttävät järvet ja joet pari kertaa vuodessa, ollen tervetulleena lisänä metsästäjän eväihin.
"Nyt olen luullakseni ilmaissut kaikki tietoni näistä linnuista, ja koska päivällisemme näyttää hyvin tyydyttäneen nälkämme, on meidän parasta lähteä jälleen liikkeelle. Tiedän mainion leiripaikan yöksi ja meidän on ponnistettava voimiamme saapuaksemme sinne ajoissa."
Sammutettuaan nuotion kytevät kekäleet nousivat metsästäjät kanoottiin ja aloittivat jälleen keskeytyneen matkansa.