III.
HENRIN KUOLEMA JA HAUTAAMINEN.
Sivuutamme nyt seuraavat pari päivää, joina ei mitään sen kummempaa tapahtunut, ellemme ota lukuun muudatta kahden kilpailevan hankosarvisen pukin kaksintaistelua, jonka todistajiksi he sattuivat joutumaan.
Eläimet olivat muutamalla hiekkarannalla erään jyrkän joenmutkan takana niin, etteivät matkustajat niitä nähneet ennenkuin olivat kiertäneet niemen. Ensin peräytyi toinen ja sitten toinen vähän matkaa, taivutti sitten päänsä syöksyen toisen kimppuun, joka aina torjui hyökkäyksen sarvillaan. Melojen synnyttämä pieni loiske hukkui sarvien kalinaan niin, että kanootti pääsi huomaamatta noin sadan metrin päähän taistelevista.
Kun he olivat katselleet niitä vähän aikaa, nosti Pierre pyssynsä poskelleen ja painoi juuri silloin liipasinta, kun ne sattuivat olemaan vierekkäin. Toveruksien suureksi hämmästykseksi kaatoi luoti kummankin uroon, mutta toinen nousi kumminkin heti jaloilleen ja oli jo melkein pääsemäisillään törmälle, kun toinen Pierren tarkasta luodikosta ammuttu luoti kaatoi sen jälleen.
Tutkiessaan eläimiä huomasivat he, että ensimmäinen luoti oli osunut lähimmän eläimen lapojen taakse, kulkenut sen läpi ja vaikeasti haavoittanut toista, joka oli juuri silloin sattunut olemaan melkein vierekkäin vastustajansa kanssa. Kun eläimet oli teurastettu, sijoitettiin herkullisimmat palat kanoottiin.
Koska he nyt jo olivat olleet matkalla neljättä päivää, lähestyivät he Saskatchewanin haarautumiskohtaa, jossa joen pohjoinen haara yhtyy eteläiseen mahtavaksi, synkkää metsää kasvavien rantojen välissä juoksevaksi, kauas Winnipegin salomaihin loppuvaksi majesteetilliseksi virraksi. Kun Pierre oli päättänyt päästä haaraan sinä iltana, eivät he pysähtyneetkään tunniksi ennen auringonlaskua, kuten tavallisesti, vaan jatkoivat matkaansa.
Heidän edessään ja takanaan levisi tuon mahtavan virran leveä ulappa, suurenmoinen kimaltelevan veden äärettömyys, jonka tuuli oli pannut hiljaa aaltoilemaan. Pohjoisessa, missä metsä ulottui aivan rantoihin saakka, oli paljon vahingoittuneita ja tuhoutuneita puita, suurten metsäpalojen tahi ukkosten muistomerkkejä.
Eteläinen ranta veti kumminkin heidän ihmettelevän huomionsa puoleensa, sillä siellä kasvavassa metsässä oli mitä erilaisimpia lehtipuita. Vaahtera ja koivu olivat pukeutuneet vaaleanvihreään, eroten miellyttävästi tummemmista männyistä ja kuusista, joiden latvat kohosivat muita ylemmäksi. Maa oli aaltoilevaa ja äärettömän hedelmällistä kasvaen vuorten huipuille asti mitä sakeinta metsää.
Uneksien katseli Pierre ohitse liukuvia maailman kauneimpia seutuja, ja heidän hennon veneensä keinuminen herpaisi hänen ruumistaan suloisesti.
Tuuli siveli hänen ohimoitaan ja sen nostamien aaltojen miellyttävä loiske liplatti veneen laitoja vasten uhaten meren tavoin pärskähtää joskus kannelekin, mutta tuo kevyt vene liukui notkeasti niiden yli juuri silloin kun väistäminen näytti mahdottomalta.
Kuten olemme jo maininneet, oli ilta, ja senvuoksi ponnistelivatkin Gaultier ja Henri päästäkseen haarautumaan siksi ajoissa, että yöleirin valmistamiseenkin vielä jäisi aikaa.
Tuliselta pallolta näyttävä lännestä paistava aurinko viivytteli vielä väreilevällä taivaanrannalla. Joen tasainen lainehtiminen näytti kauempana, katsottuna tuota tulista hehkua vasten, nousullaan ja laskeutumisellaan tahtovan sammuttaa sen tuoden mieleen Hiawathan säkeet:
"Kun länteen laskee ilta-aurinkoinen, se pilvein laidat kauniiks' punertaa, ja taivaan laaja kaari suurenmoinen kuin aavikot nuo laajat leimuaa; ja tyynen veden pintaan kirkkaan juovan näemme sen silloin aina luovan."
Huolimatta matkustajien ponnistuksista päästä haarautumaan aikaisin, ennätti kuu kumminkin nousta loistaen kirkkaasti siniseltä taivaalta. Pojat ohjasivat veneensä lähemmäksi pohjoista rantaa, jota he läksivät seuraamaan, meloen venettään silloin tällöin puitten suurten veden yli riippuvien oksien suojassa, jossa oli joskus melkein aivan pimeäkin.
Ulompana kimalteli ja välkkyi joki aaltojen kohotessa ja laskeutuessa tuossa heikossa valaistuksessa, ja kauempaa tuulen silloin tällöin virkistyessä kantautui korviin kallioiden yli syöksyvän veden lorina, joskus niin hiljaa, että se tuntui aivan mielikuvitukselta, mutta sitten jälleen kiihtyen kovemmaksi yötuulen vaihtelevien henkäysten mukaan. Koskeloiden omituiset huudot kajahtelivat virralla sointumatta oikein ympäröivään villiin luontoon. Virran yli riippuvien oksien lomitse tunkeutuivat kuunsäteet kuin raunioiden raoista heitä tervehtimään valaisten aina joskus saukkojen ja myskirottien aiheuttamia aaltoja, kun ne sukelsivat pinnan alle kanootin lähestyessä.
Silloin tällöin vetäytyi metsä kauemmaksi rannasta paljastaen pitkiä matkoja hopeankiiiltävää hietikkoa, jolle kuunvalo näytti uinahtaneen rauhallisesti. Mutta sitten sukelsivat he taasen metsän tummaan varjoon, ja kuinka nopeasti muuttuikaan kaikki! Joku eksynyt säde valaisi säikähtäen jonkun harmaan kallion laella nuokkuvaa sananjalkaa, nyt näytti melasta tippuvan timantteja johonkin mustevirtaan ja silloin tällöin liukui äänettömästi ohi suuria vaahtojoukkoja kuin ammuttujen joutsenien haamuja.
Runoilijat kirjoittavat "puiden latvoissa huokailevasta tuulesta". Tämä luonnon valittu soitto saavuttaa täydellisyytensä ainoastaan Amerikan autioissa metsissä. Toisinaan erehtyy kuulija niin, että hän luulee sitä surevien henkien puoleksi tukahdutetuiksi huokauksiksi. Toisinaan taasen tuntuu hänestä purojen lirinän ja lorinan siihen yhdyttyä, että ilma on niin täynnä selittämätöntä valitusta kuin luonto itkisi jotakin tulevaa onnettomuutta.
Tämän äärettömän erämaan yllä lepäävän pimeyden ja salaperäisyyden vaikutuksesta olivat nuorukaisetkin ajatuksissaan ja hiljaa. He jatkoivat vain melomistaan ollen kumpainenkin niin vaipunut omiin mietteisiinsä, ettei hän halunnut häiritä toverinsa vaiteliaisuutta.
Kaukana poissa sivistyksen ulottuvilta puhuu luonto tuhansin kielin sellaisille, jotka sitä rakastavat. Veden kohina, salomaiden synkeys ja yksinäisyys, tuulen huokaaminen sen väsyessä loppumattomalla tiellään, hopeankirkas kuunvalo, joka kirjailee metsän kukat, jyrisevä ukkonen, joka salamoi ja paukkuu pimeänä myrsky-yönä — ovat kaikki luonnon henkien tunteitten ilmauksia, jotka vetoavat siten luonnonystävän herkkään mieleen.
Sellaisten vaikutteiden lumoissa jatkoivat nuorukaisetkin matkaansa vastavirtaa. Mutta silti he katsoivat eteensä toivoen saavansa pian lopettaa ankaran päivätyönsä.
Kauempaa ilmestyikin jo näkyviin jotakin, jota he ensin luulivat joen keskellä olevaksi saareksi, mutta katseltuaan sitä hetkisen selitti Pierre sen tuoksi kauan odotetuksi niemeksi, jonka kärjessä Saskatchewanin molemmat haarat yhtyvät.
Kevein sydämin painoivat he melansa syvempään edeten samalla kauemmaksi rannasta, mutta karttaen kumminkin joen keskustaa, jossa väkevin virta kävi.
Koskelon väräjävä ääni rikkoi äkkiä hiljaisuuden, joka oli alkanut tuntuakin jo painostavalta. Siihen vastattiin joen toiselta rannalta.
"Pojat", sanoi Pierre, "en oikein pidä tuosta äänestä, sillä se kuulostaa minusta jollakin tavoin luonnottomalta. No nyt jälleen", lisäsi hän, "kuului se tuon vaalean hongan juurelta. Mutkitelkaa, pojat, kauemmaksi virran keskelle. Jos tuo ääni oli intiaanien aiheuttama, oli se joku merkki. Niitä on enemmän tuolla toisella rannalla. Hsst, kuunnelkaammehan!"
Silloin kantautuikin heidän korviinsa kaukainen oksan risahdus. Se tuntui kuuluvan eteläiseltä rannalta, mutta juuri silloin kuului kallioiden yli syöksyvän veden kohina kiihtyvässä myötätuulessa niin selvästi, etteivät he voineet varmasti sanoa, mistä tuo pahaaennustava ääni oikein tuli.
"Jos vain pääsemme tuonne haarautumaan", sanoi Gaultier, "voimme helposti eksyttää nuo roistot jäljiltämme, ellei heitä ole tunkeutunut jo niemellekin."
Kanootti oli nyt enää vain muutamien satojen metrien päässä metsiköstä, jonka varjoon metsästäjämme niin kiihkeästi halusivat päästä.
Totta on, ettei heillä vielä ollut oleellista todistusta vihollisten sielläolosta ja aikomuksista hyökätä heidän kimppuunsa, mutta koska he olivat tottuneita erämiehiä, joiden korvat voivat tarkasti erottaa jokaisen villin eläimen äänen sävelkorkeuden ja luonnonmukaisuuden, voivat he helposti huomata jokaisen väärän soinnun, jossa tottumaton ei olisi huomannut mitään tavatonta. Täten voi Pierrekin päättää, että intiaanit väijyivät läheisyydessä, ja siitä, että ne pysyttelivät niin itsepäisesti piilossa, arvasi hän niiden aikomusten vihamielisyyden.
Ennen poistumistaan linnoituksesta olivat he kyllä kuulleet, että pieniä mustajalka-joukkoja oli ryöstelemässä aavikolla. Heitä oli myöskin kehoitettu siirtämään matkansa muutamia päiviä eteenpäin, jolloin he olisivat saaneet seurata erästä matkuetta, joka juuri valmistautui lähtemään erääseen joen latvoilla olevaan linnoitukseen.
He eivät olleet kumminkaan ottaneet noita varoituksia kuuleviin korviinsakaan, vaan halunneet kernaammin kulkea kolmisin kuin parinkymmenen muun kanssa, jotka raskaine veneineen olisivat viipyneet matkalla ainakin kahta vertaa kauemmin kuin he keveine kanootteineen. Nyt oli kumminkin kaikki katuminen, jos he nyt sellaista tunsivatkaan, aivan hyödytöntä. Ainoa varovaisuustoimenpide, johon he voivat ryhtyä, oli pysytellä niin keskellä jokea kuin suinkin, sillä se oli tältä kohdalta noin kolmensadan metrin levyinen. He olivat niin ollen noin sadanviidenkymmenen metrin päässä kummastakin rannasta ja toivoivat, etteivät viholliset yön erehdyttävässä valossa voisi ampua heihin tarkasti.
Pierre vapautti nyt Henrin, ja hänen voimakkaista vedoistaan kiihtyi kanootin vauhti kovemmaksi.
Jokien välissä oleva niemeke oli enää vain noin sadan metrin päässä, ja nuorukaiset alkoivat jo toivoa kaiken vaaran olevan ohi. Mutta Pierre, joka terävin ja rauhattomin katsein tarkasteli jokaista esinettä, käski nopeasti Gaultierin kääntää kanootin eteläisen haaran keskelle lisäten samalla ponnistuksiaan niin, että tuo kevyt vene oikein kiitämällä kiisi eteenpäin.
"Melo henkesi edestä, Gaultier!" huusi hän. "Punanahat ovat työntäneet niemekkeestä kanootin vesille!"
Ja todellakin ilmestyi puiden varjosta sillä hetkellä muutamien villien meloma kanootti aikoen katkaista heidän tiensä. Samalla väänsi Pierre tiukasti melallaan kanootin eteläistä rantaa kohti alkaen meloa kaikin voimin. He pääsivätkin rannalla kasvavien puiden veden yli riippuvien oksien suojaan ollen monesti tarttua kiinni oksiin ja kiviin.
Huolimatta villien ponnistuksista jäi niiden kanootti jälkeen, jolloin nuorukaiset iloisesti hurraten etenivät.
Kun kanootin keulassa oleva intiaani huomasi sen, heitti hän melan kädestään ja tartuttuaan pyssyynsä ampui. Samalla huudahti Henri kovasti tuskasta vaipuen pitkäkseen istuvasta asennostaan ja painaen kädellään kylkeään.
"He ovat lopettaneet matkani", sanoi hän heikosti. "Pelkään luodin menneen suoraan lävitseni."
Intiaanit eivät olleet enää kuin noin viidenkymmenen metrin päässä, ja luullen vihollisten jo olevan heidän vallassaan kajahduttivat he hirveän sotahuutonsa.
Pierre ja hänen toverinsa olivat kumminkin päättäneet myydä elämänsä kalliista ja samalla kertaa toverinsa, jonka sydänveri vuoti nopeasti muodostaen heleänpunaisen lammikon heidän jalkoihinsa. Sen vuoksi asettivat he melat syrjään ja tarttuivat pyssyihinsä antaen kanootin solua virran mukana.
Nyt tuli selvästi näkyviin makasiinikiväärien etu, kun niitä käyttelevät miehet, jotka harvoin ampuvat sivu.
Ottamatta pyssyjä poskeltaan ampuivat molemmat yhtä mittaa lähestyvää kanoottia. Sieltä vastattiin ainoastaan kolmeen laukaukseen. Muudan luoti raapaisi keveästi Pierren poskea ja toinen lävisti hänen lakkinsa. Gaultier pääsi leikistä aivan ehein nahoin.
Kanootissa olevista viidestä villistä ammuttiin neljä yhtä monessa sekunnissa ja viides hyppäsi jokeen kaataen samalla veneen, joka alkoi ajelehtia virran mukana pohja ylöspäin.
Koska ei eloon jääneestä vihollisesta enää mitään kuulunut, käänsivät Pierre ja Gaultier huomionsa heti kuolevaan toveriinsa. Mutta silmäyskin häneen riitti jo ilmaisemaan heille, että hänen tilansa oli toivoton. He asettivat hänet niin mukavaan asentoon kuin vain olosuhteet sallivat, tarttuivat jälleen meloihinsa ja alkoivat ponnistella taasen vastavirtaa.
Mutta he eivät päässeet kuin noin viidenkymmenen metrin päähän äskeiseltä tapahtumapaikalta, kun luoti vinkui heidän välitseen puhkaisten kanootin juuri partaan alapuolelta. Kaiku vastasi laukaukseen pohjoiselta rannalta. Samalla kajahti metsästä sotahuuto kauhistuttavimmassa muodossaan ja muutamia laukauksia seurasi nopeasti peräkkäin, mutta koska matkustajat nyt olivat aivan eteläisen rannan vieressä, ei heille tullut mitään vahinkoa matkan pituuden ja epävarman valon suojassa.
"Niin, niin", sanoi Pierre, "huutakaa vain kurkkunne käheäksi. Olette aiheuttaneet meille jo tarpeeksi harmia, mutta neljä sotilastanne on saanut sen maksaakin niin, etteivät he milloinkaan enää tule painamaan liipasinta. — Gaultier, luullakseni on meidän parasta nousta maihin nyt. Noilla verenhimoisilla pedoilla ei ole enää toista kanoottia, eivätkä he siis voi tulla joen poikki pyssyineen. Toveri-raukkamme on hoidon tarpeessa, vaikka en luulekaan hänen sitä kauan kaipaavan. Jumalani, millainen onnettomuus!"
He ohjasivat sen vuoksi kanootin pensaikon aukkoon ja kantaen Henriä käsivarsillaan nousivat he eräälle pienelle liuskakivien peittämälle rannan kaistaleelle. Kanootista tuodut nahat asetettiin niin, että ne muodostivat vuoteen, jolle he laskivat toverinsa.
Pierre tunsi luotien aiheuttamat haavat niin hyvin, että hän huomasi Henrin tilan aivan toivottomaksi. Hän ei senvuoksi ollenkaan luullutkaan toverinsa paranevan. Hän sitoi vain haavan niin, että veri melkein lakkasi vuotamasta, ja kostutti potilaan huulia vedellä, sillä mitään muuta eivät ne tällä hetkellä kaivanneetkaan.
Gaultier seisoi vaiti ollen vieressä nojautuen pyssyynsä. Kerran tahi pari koetti hän lohduttaa kuolevaa nuorukaista sanomalla hänelle, että neljä hänen vihollistaan oli lähetetty ennen häntä tuolle hämärälle tielle, jonne hänenkin oli pian heitä seurattava. Näytti kumminkin epäiltävältä, käsittikö kuolevan harhaileva järki hänen sanojaan, vai muustako syystä ne eivät tehneet toivottua vaikutusta.
Pierre, jonka tunteet ja puhe useinkin muistuttivat sivistyneestä miehestä, ymmärsi, että jotakin toisenlaista lohdutusta tarvittiin nyt virkistämään kuolevan sielua; mutta hänen harrastuksensa ja edellinen elämänsä olivat varustaneet hänet huonosti selittämään Jesuksen sovintokuoleman merkitystä. Hän koetti kumminkin parastaan ja hänen karkea äänensä vapisi liikutuksesta, joka tahtoi saada hänet valtoihinsa, kun hän kehoitti Henriä luottamaan hänen ansioonsa ja armoonsa, joka oli kuollut senvuoksi, että kaikki häneen uskovat syntiset saisivat elää iankaikkisesti.
Gaultier polvistui Pierren viereen ja molemmat rukoilivat vaatimattomasti ja yksinkertaisesti, että Kaikkivaltias ottaisi huomaansa heidän kuolevan toverinsa sielun. Hetken vakavuus värisytti heitä lisäten heidän rukoustensa hartautta.
Kooten kaikki viimeiset voimansa ojensi Henri kummallekin serkulleen kätensä kiitellen ja hyvästellen heitä jo aivan kuiskaukseksi alentunein äänin. Molemmat nuorukaiset kostuttivat hänen käsiään kyynelillään antautuen surunsa valtaan tuskallisin nyyhkytyksin. Äkkiä kohottautui Henri melkein istualleen ja kumartui eteenpäin, mutta huokaisten raskaasti vaipuikin takaisin Pierren syliin.
"Hän on kuollut!" huudahti Gaultier.
"Niin on", vastasi Pierre surullisesti, "hänen elämänsä on loppunut. Mutta", lisäsi hän vakavasti, "me olemme vielä hengissä, ja jokainen luodikkoni ampumamatkalle tullut mustajalka saa vastata hänen kuolemastaan."
Nyt ei ollut enää muuta tehtävää kuin haudata kuollut metsästäjä ja sitten jatkaa keskeytynyttä matkaa, sillä oleskeleminen pitemmän aikaa seudulla, joka nähtävästi oli aivan täynnä vihollisia, olisi ollut liian uskallettua. He kaivoivat haudan puukoillaan ja meloillaan joen hiekkatörmään.
Kuu oli nyt jo laskenut alas läntiselle taivaalle muodostaen pitkiä varjoja sinne, missä sen vinot säteet voivat tunkeutua metsän pilariston välitse. Veden pinnalle oli keräytynyt kylmää ja harmaata sumua, joka muodottomin pilvin ajelehti eteenpäin. Kylmä tuulikin alkoi puhaltaa kiiruhtaen poislähdön jäljelläolevia valmistuksia. Ruumis asetettiin hellästi matalaan hautaan, ja lyhyen vakavan rukouksen jälkeen täytettiin kuoppa jälleen hiekalla, joka poljettiin lujasti paikoilleen. Otettuaan pyssynsä viivähtivät Pierre ja Gaultier vielä hetkisen kummulla, joka kätki kaiken jäljellä olevan heidän toveristaan, ja sitten he sanomatta sanaakaan asettuivat paikoilleen kanoottiin ja työnnettyään sen virralle alkoivat jälleen meloa vastavirtaa.