I.

Kaikki on katoavaista. Nuoruus ja onni, ja uskollisuus ja lupaukset, polttava rakkaus ja luja ystävyys, mikäpä kestääkään? Ei edes elämä, kehnoin kaikesta. Ja niin päättyy — eipä sitä voisi ajatella — vihdoin viimein myöskin perhevierailu maalla.

Kun on kello yhden tienoissa päivällä kokoonnuttu, syöty tukevasti, juotu senjälkeen kahvia, pelattu erä biljardia tai l'hombrea, nautittu hiukan leivoksia iltapäiväksi, tarkastettu vielä hevoset ja luotu silmäys uuteen lammasnavettaan, sillä aikaa kun naiset viettivät aikansa sukkaa kutoen ja keskustellen siivosti ja opettavaisesti taloudesta ynnä lasten hoidosta, lähestyy vähitellen illallisen hetki. Ja kun pöytä on katettu ja ateria syöty sekä tyydyttävästi huuhdottu alas hyvällä puna- tai Reininviinillä — herrat työnjohtajat ja harjoittelijat auttavat siinä uskollisesti — niin on kai kello jo tullut lähes yksitoista, eikä auta muu kuin sanoa hyvästit. Veli lääkintäneuvos nousee ruskonsa selkään; lanko, kihlakunnantuomari, asettuu vaimoineen ja lapsineen ajoneuvoihinsa niin mukavasti kuin tila sallii; sisarenpoika, metsänhoitaja, ja herra pastori menevät jalkaisin. Ei kestä kovin kauaa, ennenkuin vanhassa Heilwigshofissa ei ole enää ainoatakaan vierasta, lukuunottamatta yhtä, joka on täällä kotonaan ja joka seisoo talon omistajan vieressä leveän, moni-ikkunaisen asuinrakennuksen edessä portailla ja katselee poistuvia.

"Vihdoinkin!" sanoo hän.

Johannes Heilwig kääntyy ystävänsä puoleen. "Tuntuiko se sinustakin niin pitkälliseltä?"

"Hiukkasen mielestäni… Onko sinulla nyt aikaa minun varaltani?"

"Heti. Mene vain edellä. Minä tulen."

Se ei voi kuitenkaan tapahtua niin pian. Isännällä on vielä niin monenmoista tehtävää. Tilanhoitaja esittää selostuksensa; neiti Dreesen, vanhanpuoleinen kunnon taloudenhoitajatar — hän on sillä välin pannut taas eteisen välihuoneen ja vastaanottohuoneen istuimet ja pöydät niiden entisille paikoille — tahtoo tietää, mitä huomiseksi on järjestetty; tallimestari kertoo nuorimpain varsojen kehityksestä, ja talon vartija — hän on päivisin pyörien tekijä — kysyy, pitääkö hänen nyt sulkea. Heilwig astuu ulos portaille, nähdäkseen, kuten joka ilta, että kaikki tapahtuu oikeassa järjestyksessä. Tuolla lähellä korkeata porttia, joka rajoittaa tilaa kylään vievän tien puolella, päästää vartija Dianan ketjuista, kiertää lukkoon raskaat portinpuoliskot. Pitkin loikkauksin tulee koira pienen talon edessä olevan ruohokentän ympäri herraansa kohti, jotta tämä silittäisi sen viisasta päätä. Vanha Friedrich, joka moitteettomassa virkapuvussaan, sileiksi su'ittuine, lumivalkeine hiuksineen ja jäykkine asentoineen on mykkänä kuin varjo seurannut Heilwigiä askel askeleelta, kakistelee kurkkuaan:

"Herra tahtoi, että herätettäisiin aamulla kello neljältä", alkaa hän huomautella, "ratsastaaksenne pelloille…"

"Olet oikeassa, nyt on myöhä. Mene siis vain nukkumaan, en tarvitse sinua enää, hyvää yötä." — Ja hän menee oikealla olevaan siniseen huoneeseen, jossa vieras odottaa häntä: "No niin — mikä on? Mitä haluat minulta?"

"Minä sinulta!" — Toinen pysähtyy kärsimättömässä juoksussaan huoneen lävitse. —

"Minä luulin, että sinulla oli minulle jotakin sanottavaa."

"Sinä tarkoitat…?"

"Johannes, miksi olen täällä? Sen tahdon tie tää. Se ei voi olla mitään hyvää, vaikkakin näytät niin tyytyväisenä vehnäjauhosäkkikasvojasi. Kaikkina niinä vuosina, joiden aikana olemme toisemme tunteneet — kuinka monta niitä on, sitä tuskin enää itsekään tiedän, olen tullut tänne Helwigshofiin hyvin usein, sattuman, oikun, epätoivoisen mielialan ajamana; sinun kutsustasi en vielä kertaakaan ennenkuin tänään."

"Miksi et sitten tullut jo varhain aamulla, niin kuin odotin sinua?"

"Sitä sinä kysyt minulta nyt kolmatta kertaa. Niinkuin se olisi muuttanut asiaa! Sinun kunnianarvoisat sukulaisesi eivät olisi vielä olleet lientä pitemmällä, sensijaan että tapasin heidät paistin kimpussa. Tämän puolen päivällisen menettämisestä minä kyllä pian lohduttaudun. Muutoin, jos välttämättä tahdot tietää viipymiseni syyn: kun astuin kaupungissa junasta ja näin kuskisi Karlin, hevosesi ja vaunusi sekä sain samalla tietää, että olet terve, ja ettei ole mitään onnettomuutta tapahtunut — silloin putosi raskas taakka sydämeltäni, niin että unohdin kaiken suruni…"

"No ja?"

"Silloin piirustin, ennenkuin jatkoin matkaani, pari talonpoikaa, siirtolaisia, joiden kasvoilla kuvastui huoli; he olivat sijoittuneet asemalle tavaroineen. Minusta ei liian suuri kiire näyttänyt enää tarpeelliselta."

"Minä luulin sinun jo ainaiseksi hyljänneen piirtimen ja siveltimen?"

"Kirjoitinko niin? Se on kyllä mahdollista. Sillä usein on aivan kuin epätoivo valtaisi minut. Minun täytyy kysyä itseltäni, kuka kumma tulee sitten onnellisemmaksi, tai viisaammaksi, tai paremmaksi siitä, että teen vielä puolitusinaa puhtaita, valkoisia pellavakangaspalasia — käyttökelvottomiksi. Ja jos nyt maalaan kauniita roomalaisnaisia, tai rumia alhaisotyyppejä, ja kiittääkö jälkimaailma minua siitä vai moittiiko — jos se ylimalkaan muistaa, että eräs Paul Gordon kerran on ollut olemassa — tuo kaikki näyttää minusta niin äärettömän mitättömältä ja turhalta, että mieluimmin heittäisin pois tuon joutavanpäiväisen, jota nimitetään elämiseksi ja maalaamiseksi. Tiedätkös, veikkonen, mikä minua siitä pidättää? Sen tekee se ajatus, että etäällä pohjoisessa, tuolla puolen Teterowin, jossa sivistynyt ihmiskunta lakkaa, elää mies, paksu, hyvä, kunniallinen ukko, ja että poistumisen! ja kuolemani kenties koskisi häneen kipeästi."

Tilanomistaja ojensi hänelle vain kätensä.

"Mutta et kai sinä kutsunut minua tänne vain siksi, että valittaisin sinulle vanhoja tuskiani? Vai ovatko heilwigiläiset taas panetelleet minua? Taivas tietää, että he ojentavat urkkijankäsivartensa, luulemma, yli puolen Euroopan ja tietävät tarkemmin kuin Roomassa tai Pariisissa tiedetään, mitä työhuoneessani tapahtuu. Joko he ovat panneet päähäsi, miksi pyyntösi, että nyt tulisin, sattui minulle epämukavasti, niin että matkani viivästyi?"

"Heilwigiläisillä on muuta ajattelemista kuin sinun rakkausseikkailujasi, poikaseni."

"Niin tosiaankin, siltä minusta itsestänikin melkein näytti. Mikä siis on mennyt sukulaisiisi, kun he tänään kohtelivat minua niin erinomaisen ystävällisesti? Muutoin he ovat pitäneet minua, kuten hyvä ystäväni, Friedrich, yhä vieläkin kulkurina, jollaisena toit minut ensiksi tähän taloon. Mutta tänään: 'niin kuuluisa maalaaja kuin te!' — 'mies, joka on luonut niin paljon kaunista' — 'te olette runoilija, toden totta, herra Gordon'; — mistähän nuo hyvät ihmiset saavat tuollaisia sorvattuja sanoja, joilla tosin voin täyttää taskuni niinsanotuissa seurapiireissä, mutta joita en ollut tottunut kuulemaan täällä Heilwigshofissa?"

"Sanoinhan sinulle jo, että heillä on muuta mielessään, he eivät enää pelkää sinua."

"Pelkää? Ja minua! Mutta taivaan tähden, Johannes, mitä saattaisivat sitten Heilwigit ja Müllerit ja arvoisat sisarenlapsesi ja serkkusi minuun nähden pelätä?"

"Jos olisit tullut hiukan aikaisemmin, niin olisin ennen ateriaa sinulle sanonut, mitä aioin sinulle kertoa, ja ilmoittanut sen sitten toisillekin ruokahalun herättämiseksi."

"Joko taas! — Siis, kun nyt tulin tuota kallisarvoista, takaisinsaamatonta tuntia liian myöhään — mikä on se asia, sinä saivartelija?"

"Minun täytyy ilmoittaa se jokaiselle kirjallisesti. Ja kirjoittaminen, kuten tiedät, ei ole minun alaani. Tosin eivät pitkät puheetkaan. Mutta lyhyesti: sinä olet minun ystäväni. Siksi olin päättänyt sanoa sinulle ennenkuin kenellekään muulle, että aion mennä naimisiin."

"Että…!"

"Niin, niin juuri. Hyvin todennäköisesti eivät Heilwigit ole siinä asiassa yhtä mieltä. Minusta näyttää siltä, että he jo aavistavat jotakin. Mutta sinä, mitä sinulla voisi olla sitä vastaan, sitä en tiedä. Kaikeksi onneksi ei rahalla ole meidän väleissämme mitään tekemistä, sinä tuskin odotat minulta perintöä. Niinpä tulee siis ainoana eroituksena sinulle olemaan, että kun vastedes tulet tänne vierailulle, niin on talossa pikku rouva, jonka kanssa voit keskustella harrastuksistasi, kuvista, kirjoista, mistäpä minä tiedän, mikä sinua askarruttaa, paremmin kuin sivistymättömien talonpoikien kanssa. Ja niin ollen…"

"Täällä on merkillisen kuuma. Minä en ole talonpoika niinkuin sinä, enkä senvuoksi niin karta raitista ilmaa. Salli, että avaan ikkunan."

"Paul!"

"Katsohan, Diana on tuolla! Tuo kelpo koira nähtävästi tuntee minut vielä. Se on ihmeteltävää. Erittäinkin, kun se on narttu."

"Paul, tule takaisin ikkunastasi."

"Kuten käskette, herra Heilwig."

"Istu tähän."

"Mitä teidän itsevaltias majesteettinne suvaitsee vielä toivoa?"

"Että puhut järkevästi. Et kai sentään voi todenteolla uskoa, että ajatuksenkaan, yhden ainoan henkäyksenkään vertaa haluttomammin tahtoisin saada sinut tänne, tahtoisin olla ystäväsi siksi, että aion ottaa vaimon talooni?"

"Olen rohjennut ajatella jotakin sellaista. Sinulle ei ole, luulisin, aivan uutta se, että rakkautta pidetään maailmassa huumaavampana juomana kuin miesten välistä ystävyyttä."

"Rakkaus? Kenties, sellaisena kuin sinä sen ymmärrät. Sinä tiedät, että olen tukeva ryyppymies ja voin sietää varsin paljon; viini ei niin pian nouse päähäni. Ja sitten — onko se sitten viiniä? Tähän saakka on ystävyytemme ollut minulle ja on luullakseni vast'edeskin oleva sitä, mikä tekee elämän rikkaaksi ja iloiseksi. Että sinä, Paul, sinä, saattaisit tulla mustasukkaiseksi nuoren tyttöparan takia, sitä en olisi voinut uneksiakaan."

"No niin, minä olen sitä, mustasukkainen ja epäluuloinen yht'aikaa. Kaikki huonot ominaisuudet, mitkä saattavat ihmissydämeen kätkeytyä, ovat minussa. Minä en tahdo, että täällä ja sinussa muuttuu mitään. Sinä olet minulle ainoa ajatusteni lennon kiinnekohta, kun elämä on heitellyt minua sinne tänne. Enkä minä usko onneen, jonka minulle ilmoitat. Vaikka en vielä edes tiedä, minkä näköinen se on ja kuka tämä onni on."

"Sinä et usko siihen? Luullakseni sinun kuitenkin pitäisi tuntea minut ja luottaa minuun; minä tiedän, mitä teen. Minä aion mennä naimisiin kreivitär Willfriede Markowin, vanhan, oppineen kreivin tyttären kanssa."

"Niinpä niin. Jotakin sellaista sipistiin jo pöydässä. En tahtonut kuunnella sitä. Ensimmäinen syy vaimon ottamiseen: että hän ei sovi meille iältään, säädyltään eikä kasvatukseltaan. Toinen, että hän on rutiköyhä, orpo ja heikko terveydeltään — hän ontuu, sanoi lankosi Müller —, että hänen todennäköisesti pitäisi ottaa seuranaisen paikka, jollei hän löytäisi kelpo miestä, joka olisi tarpeeksi hyväntahtoinen laskeakseen itse hankkimansa omaisuuden, kauniin maatilansa, kunnia-arvoisan nimensä ja jalon sydämensä neiti kreivittären jalkain juureen, jotta hänen aateliset korkokenkänsä saattaisivat somasti tallata niitä."

"Paul, sinä unhotat…"

"Niin, anna anteeksi, minä unhotin yhden ja ainoan paikkansa pitävän syyn, joka saa tehdä miehen sellaiseksi, että nainen voi kääntää hänen selväjärkisen päänsä: nimittäin polttavan, järjettömän rakkauden. Siitä sinussa ei tunnu näkyvän paljon jälkiä. Sinä, kylmän järjen julistaja, aiot mennä naimisiin, jotta ystävälläsi, kun hän vastedes tulee viereisille, — kuinka sinä sanoitkaan? — olisi sopivaa seuraa, haastellakseen taiteesta ja tieteestä. Se ajatus yksinkö sinut täytti, kun vietit kihlajaisiasi?"

"Minä en ole vielä niitä viettänyt."

"Etkö? Onko siis vielä aikaa? Johannes, minä vannotan sinua! Mutta minä en tunne häntä. Mutta muutoin minä tunnen naiset — paremmin kuin sinä. Alkaen äidistäni, joka vietti häitään isäni veljen kanssa, ennenkuin vielä olivat loppuun kuluneet ne kengät, jotka jalassa hän oli vienyt isä-vainajani hautaan; tästä ensimmäisestä alkaen tädit ja naisserkut, myöhemmin mallit, ystävättäret ja ihailijattaret, minä tunnen heidät. Ja — salli minun sanoa se sinulle — he eivät ole miehen ystävyyden arvoisia!"

"Se on minunkin ajatukseni."

"Ja sentään!"

"Juuri siksi. Minusta ei näytä niin kovin tärkeältä, vaikkapa kahdesta ystävästä toinen ottaa vaimon, tai vaikkapa molemmat sen tekevät. Jos esimerkiksi sinä päättäisit — —"

"Minä!" — Paul purskahtaa iloiseen nauruun. Hän istuutuu Heilwigiä vastapäätä, aivan lähelle, tarttuu hänen käsiinsä ja katsoo häntä silmiin: — "Totisesti, Johannes, kun et ole sitä askelta vielä astunut, niin jätä se mieluummin sikseen, minä pyydän sinua."

Johannes polttaa levollisesti. "Pidätkö minua liian vanhana?"

"Tosiaankin, sitä en vielä laisinkaan ajatellut. Kuinka vanha sinä sitten oikeastaan olet? Kun tutustuimme toisiimme, niin sinä olit, — odotahan, — sinä olit…"

"Sanokaamme: noin neljänkymmenen vuoden vanha."

"Siitä on kulunut paljo aikaa. Vuosikymmen, vai kaksiko, sinusta sitä ei näe. Mies, kuinka voi pysyä niin nuoren näköisenä! Luulenpa, kun sinua näin katselen, että sinua tänäänkään tuskin vielä pidettäisiin neljänkymmenen vuoden ikäisenä. Eihän sinulla ole laisinkaan harmaita hiuksia ohimoilla, ja sinä kuljet niin reippaasti kuin olisit vielä nuorukainen."

"Sen tekee maaseudun ilma."

"Minä sitävastoin —"

"Niin, kun vieläkin ajattelen, millainen sinä silloin olit, hintelä, keskenkasvuinen poika, silmät palavat, tukka pitkä, pörröinen, ja olkapäät…"

"En ole tullut senjälkeen kauniimmaksi. Ja mitä liehuviin taiteilijakiharoihin tulee" — Paul sipaisi kädellään korkealta otsaltaan pari harmaansekaista suortuvaa taaksepäin, — "niin ei minua niistä enää moitita".

"Olenko minä tehnyt sitä milloinkaan? Minusta tuntuu siltä, ettei ainoatakaan ihmistä saisi tuomita niin ulkonaisten seikkojen kuin liehuvan tukan tai aatelisen nimen takia. Minä, joka, kuten usein olet sanonut, elän täällä lihavalla vehnämaalla karjan ja peltojen hyväksi, minä olen oppinut pelloistani, että ei saa tuomita mitään, jota ei ole tutkinut sisimpiä pohjamultia myöten."

"Hyvä, en sano enää mitään häntä vastaan siihen saakka kuin olen oppinut hänet tuntemaan. Rakastaako hän sitten sinua?"

"Kuinka minä sen voin tietää?"

"Mutta sen sinä tiedät, että hän ottaa sinut?"

"Minä luulen niin."

"Sinä et ole vielä varma?"

"Kerroinhan sinulle jo, että olen pitänyt velvollisuutenani ilmoittaa asian kaikkein ensiksi sinulle ja sitten veljelleni ja sisarilleni."

"Ennenkuin olet puhunut hänelle itselleen? Eikö hän tiedä mitään asiasta?"

"Ei kerrassaan mitään. Minä menen huomenna kihloihin. Sitä ennen kirjoitan sisaruksilleni."

"Ja kun sinä olet kirjoittanut, entä jos hän ei tahdokaan."

Herra Heilwig pudisti vain päätänsä. Että joku ei tahtoisi, mitä hän tahtoi, sitä ei ollut hänelle tapahtunut sinä pitkänä aikana, jonka hän oli ollut tilan isäntänä ja talon sekä perheen käskijänä.

"Minä vannotan sinua, Johannes", toisti taiteilija kiihtyneesti, "jos et vielä ole sidottu, niin älä sido itseäsi, harkitse sitä ainakin vielä. Sinä olet liian kauan tottunut olemaan vain omana herranasi, toimimaan yksin oman mielesi mukaan. Kuinka aiot sietää, että toinen, yhtä oikeutettu mahti on rinnallasi, että sinun täytyy mukautua naisen toiveisiin ja oikkuihin!"

Johannes nousi. "No, saammehan nähdä. Mutta nyt: hyvää yötä."

Kun Paul Gordon oli jäänyt yksinään, työnsi hän ikkunan auki. Ulkona oli hiljaista. Isoista karjarakennuksista, jotka ulottuivat oikealle ja vasemmalle leveästä, kaksikerroksisesta päärakennuksesta ja kartanon muuriin saakka, sulkien sisäänsä neliskulmaisen pihan, kuului silloin tällöin nukkuvien eläinten hiljaista korinaa ja kuorsausta. Diana makasi valkoisessa kuunpaisteessa portailla oven edessä. Sekin näytti rauhallisesti nukkuvan, pää etukäpäliä vasten painettuna. Mutta kun vartija jokatuntista kiertoaan tehdessään saapui, nosti koira hienoa kuonoaan ja päästi lyhyen, hillityn äänen merkiksi siitä, että se oli varuillaan.

Paul nojautui viheriään lehdistöön, — villiviini, joka kasvoi talon seinämällä, oli tunkeutunut sisään ikkunan luona olevasta reiästä ja kasvatti täällä huoneessakin lystikkäästi köynnöksiään ja kovia rypäleitään, jotka eivät koskaan kypsyneet; kuinka hyvin hän tunsikaan jokaisen äänen, jokaisen liikkeen talossa ja pihalla.

Ensi kerran tänne tullessaan oli hän, kuten Johannes oli sanonutkin, ollut melkein vain pieni poika. Hän oli karannut vanhempiensa luota. Herra Heilwig oli tavannut maantiellä tuon nuorukaisen, joka oli ollut väsynyt koko päivän päämäärättä kuljeskeltuaan ja oli ottanut hänet mukaansa, kyselemättä paljonkaan, mistä ja mihin hän oli matkalla.

Tilanomistaja oli silloin myöskin tuomari; tavallisesti hän rankaisi ankarasti maankiertäjiä. Mutta tämä kalpea kulkuri, sateenliottamassa ja siitä huolimatta kuitenkin vielä huolellisessa puvussa, epätoivoisen synkkine ilmeineen, joka itsekään tietämättä kuinka oli eksynyt näille seuduille, tämä oli sentäänkin vielä liian nuori, eikä hän muutoin ollut tehnyt mitään todistettavaa rikostakaan, joka olisi tehnyt hänet kypsyneeksi kylänvankilaa varten. Niinpä Heilwig majoitti hänet, vanhan Friedrichin kauhuksi, oman makuuhuoneensa vieressä olevaan siniseen kamariin, jossa hän saattoi pitää nuorukaista silmällä.

Tässä samassa sinisessä kamarissa Paul teki hänelle seuraavana päivänä tunnustuksensa. Hän oli varakkaiden ihmisten lapsi. Gordonit harjoittivat Hampurissa, johon heidän esi-isänsä, muuan varovainen, säästeliäs skotlantilainen, oli sata vuotta sitten siirtynyt, suuressa arvossa olevaa kauppaa, olivat kaikki erittäin kunniallisia, kelpo ihmisiä. Äiti ei voinut milloinkaan oikein ymmärtää, mikä oli tähän ainoaan hänen oivallisesta lapsiparvestaan vuodattanut sellaisen vieraan pisaran, että hän ei halunnut kulkea auottua uraa. Hän itse tiesi sen aivan liiankin hyvin. Nähtyään neljäntoista-vanhana, kuinka hänen äidistään, vanhemman Paul Gordonin leskestä, oli tuskin kaksitoista kuukautta tämän kuoleman jälkeen tullut Hermann Gordonin vaimo, silloin muuttui hänen verensä; hänen "ylevä henkensä" häiriytyi, kuten oli käynyt Hamletin. Nyt hän ei voinut enää mukautua. Hän vihasi kaikkea, mitä nuo toiset rakastivat. Mistään hinnasta hän ei tahtonut tulla siksi, mikä hänen isäpuolensa oli. Ja kun vanhemmat eivät antaneet hänelle lupaa siirtyä toiselle uralle, oli hän karannut heidän luotansa.

Herra Heilwig oli silloin kuunnellut rippiä vaiti ollen. Hän ei tosin tiennyt paljoa Hamletista. Mutta hänellä oli itsellään ollut äitipuoli. Ja kun hän ei ollut elänyt tämän kanssa parhaimmassa sovussa, niin hän ymmärsikin nuorukaisen katkeroittavan, polttavan tuskan. Siitä huolimatta hän päätti, että Paulin pitäisi ensin palata omaistensa luokse ja pyytää heiltä anteeksi. Hän saattoi hänet Hampuriin, mikä silloin, viisikymmenluvun alkupuolella, kun ei vielä ollut suoraa rautatieyhteyttä, merkitsi monipuuhaiselle tilanomistajalle varsin suurta ajanhukkaa.

Kuultuaan siellä vanhemmilta, että pakolainen oli puhunut totta, ettei mikään pahempi syy ollut saattanut häntä lähtemään sieltä, ja nähtyään nyt, kuinka äiti häpesi ja kuinka isä kohteli häntä halveksien, nuorukaisen itsensä esiintyessä uhmaavin ilmein ja näyttäessä heidän kanssaan seurustellessa huonoimmat puolensa, sekaantui Heilwig lyhyesti ja päättävästi asiaan. Ennen kaikkea, selitti hän, on tarpeen, että kalpea, liian nopeasti kasvanut poika voimistuu. Ja siksi aikoi hän, Johannes Heilwig, ottaa hänet mukaansa maalle, jossa hän voisi oppia tekemään ahkerasti työtä ja lepäämään rauhallisesti. Mitä muuta olisi tehtävä, se nähtäisiin sitten.

Vanhemmat suostuivat ilomielin. Nuorukaiselle tuo ehdotus tuli aivan kuin pelastajana. Kun he molemmat yksin istuivat kyytivaunussa, oli hän tarjonnut vanhemmalle miehelle ystävyyttään kiitokseksi tämän vapauttavasta teosta. Herra Heilwigin täytyi hiukkasen hymyillä. Mutta sitten hän otti ojennetun käden omiinsa. "Hyvä, jos tahdot olla ystäväni, niin osoita se olevasi sillä, mitä teet. Että minä olen sinun ystäväsi, sen sinä olet nähnyt."

Siten oli käynyt niin, että Paul Gordon vietti yhden vuoden Heilwigshofissa muiden nuorten harjoittelijain kanssa. Eipä niin, että hän olisi tällä ajalla oppinut maataloudesta paljon enemmän kuin sen, missä puutarhan puissa parhaat ja mehukkaimmat kirsikat kasvoivat ja kuinka viljan korjuussa helpoimmin lunastaa itsensä vapaaksi suudelmalla. Tosin vielä senkin, kuinka kypsyvinä kellertävien viljapeltojen yläpuolella kiuru kohoaa korkealle kaukana, kaukana autereessa, kuinka ruskealäikkäiset lehmät seisovat viheriällä niityllä taustanaan sininen taivas, ja kuinka ylhäällä pään päällä pilvet kiitävät, niin että sydämessä syttyy kaipuu päästä niitä seuraamaan. Kun vuosi oli kulunut, tiesi hän vielä varmemmin kuin ennen, että hänestä saattoi tulla vain maalaaja.

Heilwig oli tässä ajassa niin mieltynyt uuteen asuintoveriinsa, että hänestä tuntui vaikealta päästää hänet luotansa. Hän olisi mielellään tehnyt hänestä maamiehen. Kaikkien sisaren- ja veljenpoikien, serkkujen, alamaisten ja palvelijain joukossa, jotka odottivat häneltä avustusta ja joille hän oli vain rikas setä, mahtava tilanomistaja, jonka puoleen he kääntyivät vain apua saadakseen, näytti tuo ainoa, joka ei pyytänyt muuta kuin ystävyyttä, hänestä harvinaiselta, kuin valkoinen korppi. — Paul ajatteli, kuinka tuo vakavan käytännöllinen mies oli ymmärtäväisesti suhtautunut hänen unelmiinsa ja kuinka hän, joka tiesi niin perin vähän ulkomaailman elämästä, eikä taiteesta ja maalaamisesta mitään, piti mielensä ja silmänsä avoinna kaikelle, mikä koski ystävää. Nuori maalaaja oli kurjistellut aika lailla. Hampurin Gordonit pudistelivat päitään. Heilwigit ja Müllerit olivat arveluttavan happamen näköisiä, puhuivat synkkiä arvoituksen sanoja. Johannes hymyili — siinä kaikki, mitä hän oli vastannut valituksiin ja syytöksiin, joita eri tahoilta tehtiin hänen suojattiaan vastaan. Kun hän kerran oli ottanut nuorukaisen hyvään suureen sydämeensä, pysyi tämä siellä niin lujasti ja varmasti, ettei mikään saattanut ajaa häntä sieltä ulos.

Niin muuttumattomasti hän myöskin uskoisi nuoreen aatelisneitoon, kun hänestä tulisi hänen vaimonsa, niin sokeasti hän häneen luottaisi. Olisiko neito sen arvoinen?

Raskain askelin Paul kulki edestakaisin. Sivuovesta, joka vei Johanneksen huoneeseen, kuului tasaista, tahdikasta hengitystä. Hän kuunteli sitä. Joka saattoi niin rauhaisin mielin, niin terveesti nukkua kihlauksensa edellisenä yönä, joka saattoi niin varmasti ja itsetietoisesti ajatella tästä vielä kyseenalaisesta kihlauksesta, se oli siinäkin asiassa ainutlaatuinen. Ja joskin se hirveä lastentauti, jota nimitetään rakastuneena-olemiseksi, saattoi muuttaa toiset miehet perussävyltään, ja joskin myös Paul Gordon oli useammasti kuin kerran sellaisessa tilanteessa tuntenut olevansa uskoton itseänsä kohtaan, — tuon miehen ei kävisi niin. Hän voittaisi kaikki vaarat, olisi sen jälkeenkin entisensä, olkoonpa hänellä vaimo tai olkoonpa hän ilman naisellista vaikutusta, mies ja ystävä. — Ja Paul sulki varovaisesti ikkunan.

Kun talon isäntä seuraavana päivänä aamunkoitteessa valppaana ja kylliksi nukkuneena nousi, työhön valmiina, pitkävartisissa saappaissa hevosensa selkään, ratsastaakseen pelloilleen, nukkui vieras syvästi, unia näkemättä.